Savottakämpät – metsien hiljaiset vaeltajat

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventointien tarkoituksena on paikallistaa metsistä kaikki ihmisen toiminnasta syntyneet rakenteet. Tavoite vaikuttaa selvältä, ja sitä se suurimmaksi osaksi onkin. Mutta kun mennään tarpeeksi syvälle asiaan, alkaa eteen nousta ongelmia. Mitkä lasketaan ihmisen toiminnasta syntyneiksi rakenteiksi? Pohjimmaisena ajatuksena on kartoittaa rakennukset ja kiinteät rakenteet: tervahaudat, röykkiöt, pyyntikuopat ja eräkämpät. Mutta entäpä esimerkiksi 1900-luvun polut ja muut kulkuväylät? Ojat? Nuotion jäänteet? Minne raja vedetään ja millä perusteilla?

Yksi määrittelevä tekijä on kohteen kiinteys. Väliaikainen ja liikuteltava kohde ei ole kiinteä kulttuuriperintökohde (vaikka rajatapauksia on tässäkin: esimerkiksi paikalleen lahonnut vene tai vesisäiliö vanhan kämpänpaikan yhteydessä). Kohteen kiinteyden määrittelyn luulisi olevan helppo asia. Mutta oikeastaan näin ei ole. Osa kohteista on rakennettu metsään vain tietyksi ajaksi jotain tiettyä käyttöä varten. Hyviä esimerkkejä näistä ovat metsätyökämpät.

Kämppiä alettiin rakentaa Suomeen enemmän 1920-luvulla ja niitä rakennettiin pitkälle 1960-luvulle saakka, jolloin metsätöihin ei enää lähdetty paikan päälle asumaan. Kämpät olivat 1940-luvulle saakka pääosin hirsistä rakennettuja, jonka jälkeen yleistyivät erilaiset parakkikämpät. Kämpissä asuttiin vain savotan ajan ja tämän jälkeen ne jäivät vaille käyttöä. Hirsikämpät usein purettiin ja uitettiin muiden tukkien jälkeen muualle. Joskus kämpät jätettiin paikoilleen tulevaa käyttöä varten tai esimerkiksi metsästysmajoiksi. Eräs syy parakkikämppiin siirtymisessä oli juuri parempi liikuteltavuus. Osa kämpistä rakennettiin jopa jalaksille ja ne voitiin vetää talvella uudelle työmaalle.

 

Puolangan Metsokankaalla sijaitsevan kämpän paikalla on karulla mäntykankaalla nykyään rehevä koivuja kasvava vanhan polun halkoma aukio.

Kulttuuriperintöinventoinneissa tämä aiheuttaa sen että yksi ja sama kämppä saattaa sijaita alueellisesti useassa eri paikassa. Koska alueet ovat olleet Metsähallituksen maita jo tuolloin, samaa kämppää on siirrelty aikojen kuluessa usealle eri Metsähallituksen työmaalle. Ja parhaassa tapauksessa kämppä on myyty tarpeettomana lopuksi metsästysmajaksi, jona se saattaa olla vieläkin. Jokaisella työmaalla kämppä on tarvinnut muita rakenteita ympärilleen: esimerkiksi tallin, saunan, varastoja ja kaivon. Nämä on rakennettu eri tavoin eri paikoille. Osittain ne saattavat olla purettuja, osittain vielä maastossa paikalla.

Kämpän kulttuuriperintöarvon pohdiskelussa tulee tällöin eteen mielenkiintoisia kysymyksiä. Miten eri paikat arvotetaan toisiinsa nähden? Mikä on ”alkuperäinen paikka”, onko sellaista edes? Ja missä kämppä varsinaisesti sijaitsee? Jos kämppä haluttaisiin vaikkapa suojella, mikä siitä suojeltaisiin? Missä tämä suojeltava kulttuuriperintö sijaitsee? Ensimmäisessä paikassa vai siellä missä on ollut suurin savotta, suurin pihamaa ja eniten rakennuksia? Vai kenties nykyisen metsästysseuran maalla täysin modernisoituna? Entä kuinka tärkeää on metsätöiden aineeton perinne, jota nykyään jatkavat koneurakoitsijat?

Tämänkaltaisiin kysymyksiin on hankala löytää vastauksia eikä niihin varsinaisesti edes pyritä tässä yhteydessä löytämään ratkaisua. Kulttuuriperintöinventointien kannalta kaikki paikat ovat samanarvoisia vanhojen metsäkämppien sijoja, jotka rauhoitetaan maanmuokkaukselta automaattisesti. Mutta kämpät ohjaavat mielenkiintoisen kysymyksen pariin. Missä arvokas kulttuuriperintö ylipäätään sijaitsee ja miten sitä tulisi suojella? 

Lopuksi muutama esimerkki Puolangan hiljaisista vaeltajista. Mitä mieltä itse olet?

Uunivaaran savottakämppä

 

Uunivaarassa sijaitsi kämppä 1948-1955. Puretusta kämpästä on jäljellä mm. kellari.

Uunivaaran kämppä siirrettiin Rytiselkään 1956. Täällä kämppä sijaitsi vuoteen 1968. Myös Rytikankaalla on jäljellä kellarin jäännös

 

1969 kämppä siirrettiin nykyiselle paikalleen Palkinkankaalle metsästysmajaksi.

Matkalammen savottakämppä

Matkalammen kämpästä on jäljellä lammen rannalla sijaitseva tasainen saunan pohja ja ruostunut kiuas.

Matkalammelta kämppä siirrettiin Valkeiskankaalle. Metsästä löytyy yhä kämpän puodin ristikkomaista pohjaa.

Kun Valkeiskankaan kämppä purettiin, osti Tupalan vanha isäntä yhden rakennuksen pihalleen aitaksi.

- Ville, Puolanka

Itämaista eksotiikkaa

Klo 5:45

Rukouskutsut alkavat soida eri puolilla kaupunkia. Tämä ei ole Lieksa, vaan Istanbul. Kaupungissa pidetään kaikkien aikojen suosituin EAA-konferenssi. EAA on arkeologinen järjestö, European Association of Archaeologists. Ilmoittautuneita on tänä vuonna enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tämän vuoksi sessiot on jouduttu jakamaan useampaan eri rakennukseen. Taskisla-rakennuksessa on luentosaleja kolmessa eri kerroksessa. Rakennuksen keskellä on piha, jossa kongressivieraat loikoilevat kulkukissojen kanssa. Osa luentosaleista on ilmastoituja, osassa hiki valuu.

Ilmoittautumistiskiltä annetaan mukaan raskas kangaskassi. Sen sisällä on mm. kirja, jossa on lyhennelmät kaikista esitelmistä. Kirja painaa kuin tiiliskivi ja monilla se päätykin hotellin roskikseen.

Oma esitelmäni on vasta lauantaina, joten torstain ja perjantain ajan voin kulkea kuuntelemassa muiden esitelmiä ja hioa mielessäni vielä omaa tuotostani. Esitysten taso vaihtelee tunnetusti laidasta laitaan, joten osa esityksistä on erinomaisia, osa lähes käsittämättömiä. Joidenkin puhujien kielitaito on niin heikko, että on vaikea saada selvää mitä he sanovat.

Lounasta voi hakea pihalta tai ympäristön lukuisista ravintoloista, joiden edessä sisäänheittäjät anovat sinua astumaan juuri heidän ravintolaansa.

Konferenssirakennukset sijaitsevat lähellä poliittisten protestien näyttämöä, Taksim-aukiota. Aukio on yhteydessä Istanbulin monenkirjavaan paikallisliikenneverkostoon. Istanbulissa voi matkustaa metrolla, ratikalla, junalla, bussilla, metrobussilla, funikulaarilla, "ilmahissillä" ja lautalla.

Konferenssiin kuuluu perinteisesti iltajuhla, Annual Party. Istanbulissa se pidetään junalaiturilla. Raiteille on pysäköity kuuluisa Oriental Express. (Kuvaaja: V. Laulumaa)

Mutta elämä ei ole pelkkää juhlaa. Koittaa lauantai ja oma sessioni. Session nimi on Is there Reason to Party? Ten Years of the Working Group On Farming, Forestry and Rural Land Management. Session järjestäjät ovat Irlannista, Alankomaista ja Iso-Britanniasta. 

Työryhmä on tehnyt kymmenen vuoden ajan kulttuuriperinnön suojelutyötä maa- ja metsätalousalueilla ja juhlavuosisession tarkoituksena on selvittää, onko mitään saatu aikaan. Eri EU-maat ovat juuri valmistelleet oman Maaseudun kehittämisohjelmansa ja sessiossa toivotaan myös tietoja siitä, miten kulttuuriperintö on otettu siinä huomioon. 

Oma esitelmäni tarkastelee Suomen arkeologista tutkimusta maa- ja metsätalousalueilla. KMO-inventointiprojektimme on muuttanut tunnettujen kulttuuriperintökohteiden maantieteellistä jakaumaa Suomessa, sillä aikaisemmin Etelä-Suomi on ollut paremmin tutkittua aluetta ja valtion metsätalousalueiden keskittyessä pääosin Pohjois-Suomeen, on sieltä tunnettujen kohteiden osuus noussut roimasti. 

Arkeologiaan kuuluu myös tutkimus ja siksi olisi tärkeää, että pelkän inventoinnin lisäksi kohteita tutkittaisiin pidemmälle. Aineistosta riittää materiaalia moneen erityyppiseen tutkimukseen: esim. asutukseen, pyyntielinkeinoihin, uskomuksiin, ihmisten liikkumiseen tai moneen muuhun teemaan liittyen. Voidaan myös tutkia ihmisen suhdetta metsään. Historioitsijat ovat tätä aihetta tutkineetkin, mutta ehkä sitä voitaisiin tutkia myös arkeologisesti.

Maa- ja metsätalousministeriössä on vasta valmisteltu ehdotus Maaseudun kehittämisohjelmaksi. Arkeologien mielestä on tärkeää, että kulttuuriperintö otetaan huomioon myös maa- ja metsätalouteen liittyvissä ohjelmissa ja laeissa. Maa- ja metsätalous sekä kulttuuriperintö ovat tiiviissä vuorovaikutussuhteessa keskenään ja kulttuuriperintö voidaan nähdä myös tässä yhteydessä voimavarana. Useissa EU-maissa Maaseudun kehittämisohjelmassa on ohjattu varoja esim. muinaisjäännösten hoitoon. Sessiossa keskustellaan innokkaasta tästä aiheesta. 

Muita session aiheita ovat muinaisjäännösten tuhoamiseen liittyvät oikeusjutut, metsätalouden aiheuttamien tuhojen estäminen - arkeologian opetuskin ollaan jo laittamassa uusiksi. Koska suuri osa session yleisöstä on työryhmän jäseniä ja näin ollen toisilleen ennestään tuttuja, keskustelu on vilkasta ja vaivatonta. Keskustelu jatkuu kahvitauolla ja vielä lounaallakin. Osa toteaa session otsikkoon vastaten, että vielä ei ole syytä juhlaan, sillä niin paljon on tehtävää.

T: Riikka

Karsikon kauhu Poro-Jussi Seppänen

Oletteko kuulleet Suomussalmella asuneesta Poro-Jussista? Lupasin aiemmin kesällä kertoa lisää inventointikohteisiin liittyviä tarinoita. Poro-Jussin tarinan jäljille päädyin sattumalta alkukesästä käydessäni läpi vanhoja kartta-aineistoja. Seuraava tarina on kerrottu Ylä-Kainuun tarinakartastossa, joka on ehdolla Vuoden kotiseututeokseksi.

Poro-Jussi Seppänen (1824-1870) oli 1800-luvun kuulu metsärosvo ja kulmakuntien vitsaus. Hän asui Näljängällä mäkitupalaisena torpassa, joka tunnettiin Kumpulan tai Karsikon nimellä. 

Salapoliisityön tuloksena Poro-Jussin torpan paikka paikannettiin vuoden 1861 pitäjänkartasta.

Karsikon torpan paikalta löytyi tämä veden täyttämä pyöreähköreunainen, halkaisijaltaan n. 1,2-1,5 m mittainen kaivanto, jossa oli nähtävissä joitakin puurakenteita.

Torpan ympäristö erottui vielä muusta maastosta kasvillisuuden perusteella.

Poro-Jussi herätti ihmisissä pelkoa, sillä sen lisäksi, että hän oli rosvo, oli hän myös mahtava velho, jonka kerrotaan öisin kaivaneen hautausmaalta ylös ruumiita mahtinsa ylläpitämiseksi. Lisäksi sanotaan, että hänen katseensa porautui läpi ruumiin ja rosvousretkillään hän osasi taikoa vahtikoirat äänettömiksi. Poro-Jussilla oli myös vaimo, joka luki ahkerasti raamattua ja jumalan sanaa, mutta huusi väliin apuun piruakin.

Poro-Jussi ryösteli poroja ja ruokatavaroita kauemmissakin pitäjissä eikä häntä saatu millään kiinni, vaikka sitä useasti yritettiin. Erään ryöstöretken hän teki Kiannanniemen Simolaan, josta hän varasti tervarahoilla ostetut sarkapakat. Poro-Jussilla oli usein matkassaan apureita, joista Matti Kemppainen koitui lopulta hänen kohtalokseen.

Matti Kemppainen, jonka Poro-Jussi oli lumonnut apurikseen, riitautui Poro-Jussin kanssa erään ryöstöretken saaliinjaosta. Suutuspäissään Matti ilmoitti seuraavan ryöstön kohteeksi joutuvaan Halli-nimiseen taloon, että Poro-Jussi on tulossa yöllä ryöstöretkelle. Talon väki asetti tästä säikähtäneenä seuraavaksi yöksi useita miehiä vartioon ruoka-aittaa vastapäätä. Keskiyön kieppeillä vartioväkeä alkoi mystisesti nukuttaa. Seurueen pyssymies, joka oli Poro-Jussin kavaltanut Matti Kemppainen, vaipui uneen. Muut miehet pitivät toisiaan hereillä. 

Pian ruoka-aitan rappusille ilmestyi Poro-Jussi, joka alkoi tiirikoida aitan lukkoa auki. Tuolloin Matti ampui häntä tinakuulilla, sillä lyijy ei olisi velhoon pystynyt. Yksi kuulista osui rosvoa reiteen. Poro-Jussi pakeni haavoittuneena metsään ja kerrotaan, että puu, jonka juurelle hän pakeni, kuivui ja kuoli. Tilanteensa toivottomuuden tajuttuaan rosvo päätti antautua ja rukoili armoa. Miehet veivät hänet lämpimään saunaan ja sitoivat haavan. Seuraavana päivänä haava kuitenkin ajettui ja tuskat lisääntyivät eikä verenvuotoa saatu loppumaan. Rosvon anelu ja valitus herättivät sääliä ja hänet päätettiin viedä kinkeripaikka Toloseen ja lääkäriin.

Pitäjäläiset kirjoittivat lääkärille saatekirjeen, jossa kertoivat miehen olevan suurrosvo ja kulmakuntien kauhu. Kirjeessä annettiin ymmärtää, että sairaan henkiin jääminen olisi vähemmän suotavaa. Poro-Jussin jalka oli jo tässä vaiheessa ehtinyt tulehtua ja kuume nousta. Lääkärille jäikin enää tehtäväksi muka puhdistaa haava ja lyödä siihen tuliöljyä. Poro-Jussi kuoli vammoihinsa 14.2.1870 ja pitäjäläisten toive toteutui. 

Entä miten kävi Poro-Jussin entiselle ryöstökumppanille ja hänet lopulta ampuneelle Matti Kemppaiselle? Hän vapautui Poro-Jussin lumouksesta ja istui teostaan muutaman kuukauden linnassa. Loppuelämänsä hän eli nuhteettomasti ja hiljaisesti eikä koskaan puhunut hyvää eikä pahaa Poro-Jussista.

- Hanna, Suomussalmi

Twitter-retki Pohjanmaan 1700-luvun pyöveleiden työpaikalle keskiviikkona 10.9. klo 12

Projektimme valjastaa Twitterin retkipaikaksi keskiviikkona 10.9. klo 12 alkaen, kun Pohjanmaa-Kainuun arkeologit suuntaavat tarkastamaan ainutlaatuista kulttuuriperintökohdetta - 1700-luvun mestauspaikkaa - Muhokselle.

Vastaavia kohteita ei projektissamme ole tutkittu tai kartoitettu. Tästä kohteesta saimme tiedon tutkija Mikko Moilaselta, joka on toimii oppaanamme pyöveleiden maailmaan.

Retkelle pääset tästä hashtagillä #KMOMuhos.

Tervetuloa mukaan satoi tai paistoi!

Kainuulaista karnevaalihullutusta - osa 2 Hyrynsalmi

Emmepä malta jättää vielä edellisessä kirjoituksessa esiinnostettua Ernst Lampénin näkemystä kainuulaisesta karnevaalihullutuksesta, pororaidon rintamaille vetämästä teollisuustuotannosta. Lampén oli säätyläispoika Rantasalmen pappilasta. Toisenlainen tausta oli Suomen eteläisimmän paliskunnan perustajalla, samaan aikaan eläneellä Juho Alfred Heikkisellä (1863 – 1938). Nuorta Juhoa kiinnosti Kainuun elinkeinoelämän kehittäminen. Sittemmin Hallan ukoksi kutsuttu Juho oli varsinainen monitoimimies: teollisuusyrittäjä, poromies, kansanedustaja ja aktivisti. Hullutusta eli ei – ukon yrittelijäisyydelle näytti olevan taivas kattona eivätkä epäilijät häntä hetkauttaneet.

1800-luvulla Kainuussa elettiin tervanpolton varassa. Hautapoltto oli tehotonta, sillä siinä menivät hukkaan kaikki polton sivutuotteet. Kekseliäs ukko hankkiutui yhteistyöhon oululaisen Karl Löfhjelmin kanssa, joka oli kehittänyt käyttökelpoisen tervanpolttouunin. Ukko perusti 1890 ensimmäisen tehtaan uuden talonsa yhteyteen Hyrynsalmelle Hyrynjärven rannalle Pihkalaan. Muutamaa vuotta myöhemmin tehdas paloi ja ukko muutti perheineen Hallaan, jossa kokeilut jatkuivat.

Kirkkoahon tervapetäjän kaiverruksella on osoitettu tervapuualueen rajaa. Kyseessä on vanhin Hyrynsalmen alueelta tunnettu vuosiluvulla varustettu tervamerkkipuu.  Nimikirjaimet voivat olla joko merkitsijän – puu on sijainnut kruunun maalla – tai henkilön, jolle alueen tervapuut merkittiin.

Löytöjoen rantaan nousi seuraavaksi tärpättitehtaan nimellä kulkeva laitos, joka toimi 1920-luvulta talvisotaan saakka. Ukko oli kehitellyt alkuperäisiä patentteja, ja Löytöjoella olikin tervauunin lisäksi pikiöljy- ja tärpättitislaamo. Suunnittelipa hän tislauksessa syntyvän valokaasun käyttämistä Hallan talon valaisemiseen. Matkaa oli kuitenkin liikaa ja kaasuvalaistus jäi toteuttamatta.

Löytöjoki, Hyrynsalmi.

Tervanpolttokattila.

Tärpättikattilat.

Perinteisesti kesäaikaan poltettu hautaterva soudettiin Ouluun. Ympärivuotisen tuotannon kuljetuskysymyksen ukko ratkaisi porojen avulla ja ensimmäiset poronsa hän hankki jo 1880-luvulla Vienasta. Kiinnostus asiaan levisi ja Hallan paliskunta sai alkunsa. Löytöjoen tärpättitehtaan tuotteet ukko ajoi poroilla Ouluun.

Ukko oli lisäksi innokas kalamies. Hän vuokrasi Metsähallitukselta saaren, jonne rakensi 1915 pienen kalamajan. Tempauduttuaan mukaan jääkäriliikkeen toimintaan ukosta tuli myös poliittinen aktivisti. Kalamaja toimi jääkärien piilopirttinä itäisen etappitien varrella. Maja seisoo edelleen paikallaan nykyisin Jääkärisaaren nimellä tunnetussa saaressa, muutaman kilometrin päässä tärpättitehtaalta.

Hallan ukon rakentama kalamaja, Jääkäripirtti, seisoo edelleen Saarijärven saaressa muutaman kilometrin päässä Hallasta.

Loppuvuosina tehtaan tuotanto ei ollut erityisen kannattavaa ja viime vaiheissa tervaa syntyi lähinnä omiin tarpeisiin. Kerrotaan, että venäläiset pommittivat tehdasta talvisodan alkupäivinä luulleen toiminnassa olleita valaistuja uuneja taloiksi.

Lopuksi sananen Hallan ukon turkkilaisesta saunasta, josta eräs lukijamme on palautteen perusteella kiinnostunut:

Jos ukon elämänkerran kirjoittaneeseen Arvo Kokkoon* on uskominen, oli tällainen sauna ukon ensimmäisellä talonpaikalla Pihkalassa. Ukko rakenteli Pihkalaan mahdollisimman uudenaikaisen talon rakennuksineen eikä saunassa ollut lainkaan kiuasta, vaan löyly johdettiin sinne tervatehtaan höyrykoneesta.

Pihkala on yksityisomistuksessa, joten valtion talousmetsien inventointi ei sinne ulottunut. Toki nämä 1894 palaneet rakennukset saattavat hyvinkin vielä erottua maastossa. Siinäpä tutkimuskohde tulevaisuuden varalle!

- Oili, Hyrynsalmi


*Kokko Arvo 1939/2003. Hallan ukko. Näköispainos 1939 ilmestyneestä teoksesta. Dark oy, Vantaa.

Myllynkivien kertomaa

”On mielestäni mitä romanttisin tuuma sijoittaa erämaahan 300 km:n päähän Oulusta, rautaruukki. Tuntuu melkein teollisuusilveilyltä, kun kuulee, että malmisora ja takkirauta oli rahdattava porojen avulla. Olisihan tuo ollut kuin karnevaalihullutusta, ellei poroparkaa tuossa leikissä olisi niin perin pahoin pidetty.”

 -Ernst Lampénin kuvaus Ämmän ruukista-

Vielä 1800-luvulla rautateollisuus edusti Suomen merkittävintä teollisuuden alaa ja kasvumahdollisuudet paranivat entisestään kun kotimaisia järvi- ja suomalmeja alettiin hyödyntää ruotsalaisten tuontimalmien ja takkiraudan sijaan. Myös Kainuusta tehtiin malmilöytöjä siinä määrin, että yrittäminen rautaruukkialalla alkoi kiinnostaa.

Suomussalmella sijainnut Ämmän ruukki perustettiin vuonna 1841. Perustamispäätöstä tukivat tullittomat vientimahdollisuudet Venäjälle sekä Viroon ja Riikaan. Venäjälle oli mahdollista viedä 200 000 puuta (1 puuta = 16,4 kg) raakarautaa vuodessa sekä Itämeren satamiin 30 000 puuta ja 20 000 puuta nauloja vuodessa. 

Lampénin kommentti etäisyyksien kanssa kamppailusta ja kuljetusvaikeuksista pohjustaa jäännöksiä Suomussalmen Kaaperisuon läheisyydestä. Kaksi myllynkiveä seisoo edelleen metsämaalla tunnistettavina, mutta sammaleen peittäminä. 

Nämä kaksi myllynkiveä valmistettiin juuri Ämmän ruukin käyttöön luultavasti 1860- tai 1870-luvulla. Ruukin mentyä konkurssiin jo valmistetut kivet jäivät paikoilleen. Talousongelmiin vaikuttivat monet tekijät, paitsi pitkät välimatkat ja haastava kuljettaminen vuodenaikojen mukaisesti, myös viennin vaikeudet. Vuonna 1885 Venäjän antama asetus rajoitti raudan vientiä rajusti Suomesta ja tiukensi ruukkien toiminnan edellytyksiä. Ruukkiteollisuus oli perustunut pitkälti viennin mahdollisuuksiin.

Tänä päivänä voi vain kuvitella työtä ja kulunutta aikaa, jolla nämä vesimyllyyn tarkoitetut kivet on valmistettu ja mahdollisesti kuljetettu nykyisille olinsijoilleen. Mielenkiintoista myllynkivien suhteen on myös se, kuinka ne sijaitsevat omissa oloissaan 450 metrin päässä toisistaan. 

Vaikka Ämmän ruukki on jo kadonnut, tulevat nämä ruukin historiasta kertovat kivet vielä kauan muistuttamaan Lampénin kuvailemasta teollisuusilveilystä ja karnevaalihullutuksesta Kainuun erämaassa. 

- Tuuli ja Hanna, Suomussalmi

Suorsan isännän kastelukanava

Inventointimme aikana olemme pyrkineet hyödyntämään paikallisten tuntemusta asuinalueensa historiasta, ja osaan dokumentoimistamme kohteista liittyykin mielenkiintoisia tarinoita. Välillä tarinoissa esiintyy varsin erikoiseltakin vaikuttavia hahmoja. Erään kuulemamme kertomuksen mukaan Kemijärven eteläosassa sijaitsevasta Kolmiloukkosen järvestä olisi aikanaan kulkenut useita kilometrejä pitkä kastelukanava eräälle suoniitylle. Niityn omistanut isäntä kuulemma asui Rovaniemen puolella Suorsan kylässä, ja kanava olisi rakennettu 1800-luvun lopulla. Tarina vaikutti sen verran erikoiselta, että lähdimme katsomaan, kuinka hyvin, jos lainkaan, kyseinen kastelukanava näkyy vielä nykyisin maastossa, ja kuinka pitkä se mahdollisesti todellisuudessa on ollut.

Kolmiloukkosen eteläpuolella havaitsimmekin  ojan, joka on kaivettu lounaaseen järven etelärannasta. Kanavan suu on nykyistä vedenpintaa reilusti korkeammalla, joten vesi on ilmeisesti johdettu kanavaan nostamalla Kolmiloukkosen pinta korkeammalle. Se puolestaan on tehty rakentamalla järven laskuojaan pato, joka näkyy maastossa edelleen selvästi. Patoa on myös käytetty uitettaessa tukkeja, jolloin puroon on rakennettu uittokouru, joka on nyttemmin purettu pois.

Kolmiloukkosen rantaa. Kanavan kulku lähtee koivujen kohdalta.

Suorsan isännän kaivama kanava erottuu maastossa varsin selvästi, erityisesti järven läheisyydessä, jossa sen leveys on noin metrin verran, syvyyden ollessa puolisen metriä. Kanava on osittain jäänyt paikalla kulkevan tien alle, mutta pystyimme kuitenkin seuraamaan sitä sen ilmeiseen päätepisteeseen saakka.

Tällaisena kanava näkyy maastossa.

Loppujen lopuksi kanavaa erottui maastossa noin 300 metrin matkalla ja se päättyi kivikkoisen jontkan reunalle. Jontkaa ympäröivien rinteiden läpi kanavaa ei enää kaivettu, minkä varmistimme kiertämällä ympäröivät harjanteet. Kanavan päättyminen näin nopeasti oli meille hienoinen pettymys, sillä olimme henkisesti valmistautuneet kävelemään koko päivän etsiessämme kanavan linjausta. Evästäkin oli mukana tavallista enemmän.

Maastokäynnin jälkeen tutkailimme alueelta piirrettyjä peruskarttoja, ja löysimmekin kanavan vuoden 1970 peruskartasta. Kartalla kanavan kulku on täsmälleen sama kuin mitä me maastossa havaitsimme. Ja kuten maastossa, niin kartallakin kanava päättyy järvestä 300 metrin päähän, lähelle notkelman reunaa.

Yksityiskohta peruskartasta 3631 06 Juujärvi (painettu 1970, kartoitus 1963). Kanavan kulku käy kartasta hyvin selville, samoin maasto, johon kanava päättyy. Kartta: http://vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/

Kanava on nyt dokumentoitu, mutta edelleen ihmettelemme miksi kyseinen Suorsan isäntä olisi halunnut rakentaa Kolmiloukkosesta kanavan, kun veden olisi voinut johtaa helpommin läheisistä joista? Ja miksi ihmeessä kanava on kaivettu suoraan syvään jontkaan!

Piritta ja Joanna, Kemijärvi

Luuletko olevasi elävämpi kuin me olimme kerran?

  

  

 

 

 

Kuvien kaiverrukset ovat kolarilaisen pleunakämpäksi kutsutun niittykämpän seinistä. Nimikirjaimien ja vuosilukujen lisäksi seiniltä löytyy kirjoituksia, joista selvimmät ovat vuodelta 1878:  "Minä olen täälä kuin orpo piru helvetissä" ja viereisellä seinällä vuodelta 1872: "Woi kuinka sataa ja meilä on luokoa 10 sauran alaa".

Inga ja Jussi Kolarin perukoilta

Piispajärven kuninkaan Tauriaisen ja Kellovaaran Kello-Jussin karhunmetsästys eli kuinkas sitten kävikään

Viime syksynä ilmestyi Ylä-Kainuun tarinakartasto, johon on koottu alueen kansanperinnettä. Teoksesta löytyy useita inventointikohteisiin liittyviä tarinoita, kuten seuraava tarina epäonnisesta karhunmetsästyksestä Suomussalmella.
 

Tarina sijoittuu Piispajärven länsirannalla sijainneen Halmelahden metsänvartijatilan maille.  Tilan perustamisvuodesta ei ole varmaa tietoa, mutta netistä löytyneessä sukuselvityksessä mainitaan Halmetlahdessa syntynyt ja siellä vuoteen 1847 asunut torppari ja metsänvartija Jacob Pehrinpoika Tolonen. Hänellä oli tytär nimeltä Sanna Kemppainen os. Tolonen, jonka sukunimi täsmäisi tarinakartastossa mainitun tilan viimeisen asukkaan, Kalle Kemppaisen eli Halme-Kallen, sukunimeen. Toloset ovat selvityksen mukaan asuneet Halmetlahdessa jo 1700-luvulla, mutta sitä onko kyseessä juuri sama tila, on mahdotonta varmistaa. Omissa lähteissäni vanhin merkintä tilasta on vuoden 1904 pitäjänkartassa. Tarinakartaston mukaan tila on poltettu sodan aikana.

Halmelahden metsänvartijatila vuoden 1904 kartassa.

Halmelahden metsänvartijatilalle johtava polku.

Metsänvartijatilan paikka nykyään. Rakennukset ovat sijainneet kuvan keskellä olevan kuusikon kohdalla.

Tarinan mukaan karhu oli tappanut tilan lehmän, jonka vuoksi peto päätettiin tappaa. Sitä ryhtyivät kaatamaan Piispajärven kuningas Tauriainen ja Kellovaaran Kello-Jussi. Karhunmetsästystä säätelivät ennen vanhaan tarkat riitit, loitsut ja taiat. Raadon luokse tehtiin talas ja Tauriainen yllytti karhun tulemaan päälleen. Karhua voitiin kutsua tulemaan monin eri keinoin, joita muun muassa Samuli Paulaharju on kirjannut ylös. Karhu voitiin suututtaa tekemällä "ilvettä" karhun jäljille ottamalla lihaa haaskasta ja sivelemällä sillä karhun jälkiä. Haaskalle saatettiin myös laittaa suuhun karhun lävitse ammuttu kuula tai sen päälle kala, jonka toinen kala oli niellyt takaperin. Myös hauenpää hampaineen toimi. Karhun kutsuminen ei ollut mitään lastenleikkiä, kuten Tauriainen ja Kello-Jussi tarinan mukaan saivat huomata. Kun karhu oli kerran kutsuttu, niin sen täytyi tulla vaikkei se olisi halunnutkaan ja kun se tuli, oli se hirveänä.

Kutsuttuaan karhun kaksikko laittoi raadon päälle varvun, johon karhun tulosta varoittava tiainen voisi laskeutua. Tämän jälkeen he nousivat talaalle karhua odottamaan. He olivat sopineet, että Kello-Jussi ampuu ensimmäisen laukauksen, sillä sen ase, joka oli laittanut karhun tulemaan, ei ollut tappava ennen kuin veri saatiin näkyviin.

Karhun tulosta kertova tiainen ilmestyikin, mutta lensi suoraan miesten hatun reunalle. Tämä enne sai miehet pelkäämään ja kohta kauhealla mörinällä tuleva peto säikäytti miehet alas talaalta ja pakoon. He juoksivat karhu kintereillään Halmelahden tilalle, jossa se pysähtyi tilan korkean aidan eteen niin, että turve pöllysi. Miehet puolestaan juoksivat suoraan pirtin uuniin eikä karhua saatu miehistä irti ennen kuin uunin suulle sytytettiin pieni tuli. Susi-Heikki, joka tarinakartaston mukaan oli nähnyt tilanteen omin silmin, kertoi miesten juosseen itsensä henkitoreisiin eikä heistä enää ollut karhulle vastusta. 

Kiviaitaa pellon laidassa.

Tiheän kasvillisuuden alla on luonnonkivistä tehdyn uunin jäännös, joka kuvassa erottuu isona kumpareena. Tännekö miehet karhua pakenivat?

Halmelahdessa ei karhuja inventointihetkellä onneksi näkynyt. Paikka oli upea ja se tarjosi hienon yllätyksen, joka sopi tarinaan täydellisesti. Metsän puolelta isojen kuusten takaa löytyi suuri kylmämuuratun uunin jäännös. Itse en ole vastaavanlaisiin uuneihin aiemmin törmännyt. Jos joku blogin lukijoista tietää lisää uunista, niin siitä olisi hienoa kuulla!

Halmelahden tilalta löytynyt iso uunin jäännös. Onko se pelkkää yhteensattumaa, että tarinassa mainitaan uuni?

Inventoinnissa olemme aina yrittäneet saada kiinni tarinoista kohteiden takana ja voin luvata, että lisää tarinoita kuullaan vielä kesän aikana!

- Hanna

Kadonnut kulttuuriperintö – mihin se katoaa?

Blogimme otsikon mukaan metsästämme kadonnutta kulttuuriperintöä, mutta mihin se oikein katoaa? Sanonnan mukaan metsä ottaa omansa eli hävittää ihmisen sinne tekemät merkit. Näin onneksi aikaisemmin kävikin, kun kaikki ihmisen tekemä oli luonnon raaka-aineista tehty. Nykyisin tuotamme kuitenkin tavaraa materiaaleista, joita luonnon on vaikea hävittää. Kivikaudella esineitä tehtiin kivestä, mutta myös muista materiaaleista kuten puusta, nahasta ja luusta. Kiviesineet ovat säilyneet, mutta muut materiaalit ovat pääsääntöisesti hävinneet. Vain poikkeustapauksissa niitä on säilynyt palaneina tai suohappojen konservoimina. Inventoinnissa yritämme ehtiä hieman luonnon hajoamisprosessien edelle ja dokumentoida rakenteita, jotka häviävät ajan myötä. Seuraavissa kuvissa esitellään muutamia materiaalin häviämisprosesseja.

Pienen tuvan raunioiden keskellä kasvaa mänty. Männyn takana on uunin raunio ja seinät erottuvat neliön muotoisena turvevallina. Valli on muodostunut lahoavista hirsiseinistä ja niiden alla olevasta hiekkapenkistä, jonka päälle tupa perustettiin. Vallissa on aukko kuvan taka-alalla, uunin raunion vasemmalla puolen. Siinä on sijainnut tuvan ovi.

Viljellyltä maalta kerättiin kivet röykkiöiksi. Kuvan röykkiöön on kasvanut koivuja, jotka kaatuessaan tulevat tuhoamaan sen.

Pirteä vanhus on tämä porokämppä, joka on säilynyt uuden huopakaton ansiosta.

1800–luvun puolivälissä tehdyn talon rauniot. Etualalla näkyy seinän viimeisiä salvoshirsiä ja takaoikealla sammaleen peittämä uunin kiviraunio.

Lopulta rakennuksesta maatuvat myös seinät ja rakennuksen muoto on hahmoteltavissa seinien päälle kasvaneiden koivujen muodostamista riveistä. Kuvassa vasemmalla on kämpän pihamaa ja oikealla vaivoin erottuvat lahonneiden seinien sijoilla olevat turvevallit ja niissä kasvavat koivut.

Metsätyökämpän uunin kivirauniota hajottavat sisään työntyvät koivun juuret.

Samaisen kämpän kellarin maavalleilla kasvaa männyt, jotka hienossa hiekkakummussa kaatuvat helposti tuulessa ja kampeavat hiekkavallin rikki.

Inventoinnissa löytyneen pyyntikuopan vallit ovat joutuneet metsäkoneen murjomiksi. Kun kohde on löydetty ja sen sijainti merkitty, tällaisten vaurioiden syntyminen voidaan estää.

Toisen maailmansodan aikaisen rakennuksen rauniota ovat aarteenetsijät kaivelleet kohdasta, jossa rautaesine on antanut signaalin miinaharavaan.

Usein hirsirakennusten seinähirret on myyty ja rakennus purettu. Jäljelle jäävät lattialankut ja katon rakenteet, jotka löytyvät purettuna lähistöltä. Joskus jäljelle jäänyt tavara on poltettu.

Kirveellä katkaistu kämpän nurkkahirsi. Hirressä kasvaa useita lahottajasieniä, jäkäliä ja sammalta, jotka muuttavat rakenteen karikkeeksi.

Ladon katto on romahtanut sisään ja pian seinät seuraavat perässä. Koska rakennuksen jätteistä tulee fosfaattia maaperään, koivut ottavat sen mieluusti kasvualustaksensa. 

Suuretkin honkarakenteet nöyrtyvät pienen ja vikkelän hevosmuurahaisen edessä, joka vahvoilla leuoillaan jauhaa rakenteet puruksi. Kuva on epätarkka, mutta se sallittaneen, koska otuksella ei ollut aikaa poseerata.

- Taisto