Peräpohjan viimeinen porolappi

Kolarin kunnan eteläosassa keskellä laajaa aapasuota on korpikangas nimeltään Nälännönvainio. Alueella kasvaa synkkä kuusikko paksussa turpeessa eikä kenenkään luulisi haluavan tänne erämaan keskelle asumaan, vaan Ungan Pietipä halusi.

Nälännönvainiossa ensimmäisenä kulkijaa vastassa on hirsikehikko, joka on jäänyt korpikuusten syleilyyn.

Toinen rakennus on ilmeisesti ollut eläinsuoja, jonkinlainen navetta.

Ja kolmantena erottuu kolmihuoneisen asuinrakennuksen jäännös, jonka nurkassa on suuri uunin raunio.

Edellisten lisäksi alueella on seitsemän pientä kivikumpua, jotka ovat olleet viljelysröykkiöitä. Röykkiöihin kerättiin viljelyalueelta kivet.

Historiallisista lähteistä paljastuu, että Nälännönvainion lähes viiden hehtaarin tilan perusti Pieti Unga 1800-luvulla. Pieti oli Ruotsin Karesuandosta muuttanut poroja paimentava saamelainen.

Samuli Paulaharjun eloisa kertomus kuvaa Pietin elämää ja tuolloisia oloja seuraavasti:

"Aitolappalainen oli Kaaresuvannosta tullut Ungan Pietikin,

joka eli viime vuosisadan loppupuoliskolla Kolarissa poromiehenä.

Satoja poroja oli Pietillä itselläänkin ja satoja lantalaisporoja

paimennettavina, ja suuren tuhantisen tokkansa kanssa äijä kierteli

alituisesti Pasma-, Kontta-, Ruuhi- ja Raanujarven välisiä

sydänmaita. Ukko teki jo pikku pirtinkin Näläntöjarvelle, mutta

asusteli silti kuitenkin porojensa matkassa metsäkodassa. Pieti oli

totinen kristitty ja taitava porojenhoitaja. Muutamissa vuosissa

hän sai palkisensa pari-, kolmisataisen poromäärän nousemaan yhtä

moneen tuhanteen. Poromiehenä Pieti kuolikin yli kaksikymmentä

vuotta sitten. 

Ja ukon poika, Antti Unga, vaeltaa vielä

isäinsä jälkiä, hoitelee seitsenkymmenistä poroparttiotansa Kolarin

kiveliöissä ja asustaa sen matkassa joskus metsäkodallakin. Ukko

onkin enää ainoa aitolappalainen, joka täällä alhaalla, vanhojen

lappalaisten perintömailla, vielä elää isien tavalla.

Erämaista olivat Lapin pororaitiot tulleet, erämaissa monet

elivät koko ikänsä ja usean päivät päättyivät kiveliön kotaan.

Omia porojakin oli miltei joka raitiolla,mutta suurin osa paimennettavasta

karjasta oli lannanmiehen omaisuutta, jota lapinukko hoiteli palkkapaimenena.

Se oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin porolappi sai vielä vapaasti

vaeltaa metsissään ja jolloin porokarjoilla oli suurilla kairoilla

yltäkyllin maata ja laidunta. Ja voi sitä rikkautta, mikä

silloin oli kiveliöiden kansalla! Silloin oli poroja niin paljon, että

metsät vilisivät, ja lihaa oli kyllä ja rahaakin, millä ostaa. Lihava

lahtiruno maksoi vain 10—20 kruunua ja kolmella tolpalla sai hyvät

lapinkengät.

Mutta kun porottomat lantalaiset lisääntyivät ja tuppausivat

jokaiseen kiveliön kolkkaankin, niin he rupesivat kaikkia hallitsemaan

ja poromiehiä komentelemaan ja ahdistelemaan ja siitä

kävi elämä niin ahtaaksi, että porotkin viimein loppuivat. Mutta

porojen mukana katosi kaikki rikkauskin, ruoka loppui ja loppui

rahakin, kun porot ja lappalaiset hävisivät metsistä.

Oikein haikeana on monen vanhan poromiehen mieli muistellessa

mennyttä aikaa.

Mutta se aika on mennyt palaamatta koskaan takaisin, vaikka

vanhat sitä kuinka hartaasti kaipaisivat. Muinaiset porokaarteet

ovat lahoneet metsiin, sinne ovat entiset kodatkin rysähtäneet,

ja vanhoja kotasijoja löytyy miltei jokaiselta tievalta ja kangasmaalta,

kun vain rupeaa sammalta ja turvetta kuokkimaan pois.

Ja niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin

hävinnyt.

Tuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen

on vaipunut turpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa.

Tuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut

paimentolainen on häätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannan elukoita.

Huvikseen ja mielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen

metsänasukkaan on täytynyt ruveta hikipäissään möyrimään

entistä porokaarrettaan saadakseen siihen pahaisen perunapellon

ja mitättömän ohratilkkareen."

Pieti Ungalle syntyi kahdeksan lasta ja hänen jälkeläisiään asuu yhä seudulla. Nälännönvainion tila on suojeltu kiinteänä muinaisjäännöksenä ja tilalle on tehty hoito- ja käyttösuunnitelma.

Ungan Pietin tarinan myötä hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Savottakokin matkassa

Tukkisavotoilla työ oli raskasta ja eväät sen mukaiset. Aluksi työmiehet tekivät ruokansa itse tai savotan nuorin lähetettiin etukäteen kämpälle valmistamaan ruokaa. Metsäyhtiöt palkkasivat emäntiä ruoan tekoon aluksi vain työn johdolle, mutta jo 1928 kämppälain myötä ruokahuolto koski koko kämppää. Vuoden 1947 kämppälain mukaan kaikilla savotoilla, jotka kestivät yli 6 viikkoa ja joilla oli yli 20 miestä, tuli olla kämppäemäntä. Suurimmilla savotoilla emäntiä oli kaksikin.

Kokin valtakuntaa oli savottakämpän keittiö, jonka seinässä oli elämänluukku. Luukun kautta ruoka-annokset jaettiin työmiehille. Emännille taattiin työrauha eikä keittiöön saanut mennä ilman lupaa.

Keittiön tavarahyllyt olivat vaatimattomia lautatasoja, jotka oli kiinnitetty seinään puutappien varaan.

Savottakämpillä käytettiin erilaisia liesiä, kamiinoita, tulisijoja ja takkoja sekä ruoan valmistukseen että lämmitykseen. Ennen kämppälakeja työmiehet saattoivat asua pelkässä maakuopassa, jossa oli luonnonkivistä kyhätty takkamainen uuni. Vuoden 1928 kämppälaki velvoitti metsäyhtiöt rakentamaan uloslämpiäviä asuntoja. Vuoden 1947 laissa edellytettiin jo mm. erillisiä kuivatushuoneita vaatteille.

Yksinkertainen puolitynnyrihella on yleisimpiä kämppien sijoilta löytyviä tulisijoja.

Porin Perheliesi oli käytössä myös savottakämpillä. Liedessä on uuni ja useita keittolevyjä kannen päällä.

Porin Mainio oli muuripata, jossa lämmitettiin vettä. Mainioita löytyy useilta kämpiltä ja malli oli käytössä myös toisen maailmansodan saksalaistukikohdassa Rovaniemellä. Muuripata sijaitsi saunan yhteydessä.

Porin Matti oli yleinen keittoliesi.

Kämppien kukoistusaikaan suurimmilta keskuskämpiltä huollettiin sivukämppiä ja niiden yhteydessä voitiin pitää myös kauppaa. Kuvassa Rovaniemen Kuohungin pääkämpän pihapiirissä sijaitseva sivurakennus, jossa on ollut myös kauppa.

Vanhimmilta kämpiltä ei juuri irtotavaraa löydy, koska esineet ovat painuneet turpeen sisään. Esineet olivat kalliita, eikä niitä hukattu tai jätetty savotan loputtua. Kämpilläkin tavaran määrä kasvoi ja monipuolistui 1950- ja -60 -luvuilla.

Alumiinista valmistettuja ruokakuppeja Kolarin suurelta savottakämpän pihamaalta.

Keramiikka-astiastoa hallitsevat Arabian mallit. 

Arabian valmistama käsienpesuvati. 

 

Soppakulhot olivat suuria.

Yhden litran mitta-astia vuodelta 1955.

Läski ja leipä olivat yleistä murkinaa kämpillä. Piristykseksi juotiin kahvia ja pannuvalikoima oli melkoinen.

1960-luvulla kämppien ruokavalio monipuolistui ja säilykkeet yleistyivät.

Sanomalehtiä kämpille oli tullut jo pitkään, mutta transistoriradio oli todellinen linkki korven ja muun maailman välillä. Radiot toimivat paristoilla.

Savottakämpät hiljenivät tieverkon parannuttua 1960-luvulla. Työmiehet kulkivat sen jälkeen savotoilla kotoa ja tukkijätkää alettiin kutsua metsuriksi.

- Taisto

Pelloa paketoimassa

Inventointiryhmämme työt ovat siinä vaiheessa, että kesän satoa purkitetaan. Kohteiden tiedot ja valokuvat talletetaan tietojärjestelmiin ja raportteja kirjoitetaan. Minä olen siis Taisto Karjalainen ja sain tehtäväkseni Pellon kunnan pohjoisosien inventoinnin ja avukseni metsäalan opiskelija Pirkka Kärjen. Seuraavassa esittelen muutamia välähdyksiä kauden kohteisiin. Heti alkajaisiksi on sanottava, etten pysynyt Pellon pohjoisosissa, vaan inventointi laajeni myös kunnan eteläosiin, Rovaniemelle, Yli-Tornioon, Kolariin ja Kittilään.

Pellon kenttäkausi aloitettiin toukokuun puolella ja ensimmäinen kohde oli lumiaura, jolla tuskin oli kuitenkaan aurattu menneen talven lumia.

Metsässä on asuttu aina. Nokkela pika-asumus saadaan kaatuneeseen kantoon muutamalla tukipuulla ja kattolaudoilla. Laavun edessä oli pieni tulisija ja ruostunut säilyketölkki.

Ungan Pieti oli raitolappalainen Ruotsin Karesuvannosta, joka perusti Nälännönvainion tilan Pelloon. Kuvassa Pietin asumus.  Paikalta kartoitettiin myös kaksi karjasuojaa ja lukuisia viljelyksiltä kerättyjä kiviröykkiöitä.

Haikaraniemen talvikylä Kapsajoen varrella Kittilässä. Talvikylän viereen rakennettiin Kittilän ensimmäinen kirkko 1605. Inventoinnissa löytyi pitkospuut, jotka kulkevat Haikaraniemestä Kirkkokuusikkoon, jossa kirkon tiedetään sijainneen.

Rovaniemen Hiukanniitun vankileiristä löytyi lukuisia, suuria vesipaljuja. Paikalta kartoitettiin 15 rakennetta, jotka olivat rakennuksen pohjia, piikkilanka-aitoja, kamiinoita ja kellareita.

Metsän yleisimpiä asumusjäänteitä ovat multakämpät. Kämpät on kaivettu hiekkarinteeseen, joko osittain tai kokonaan maan sisään. Kuvassa kämpän uunin hormi, joka nousee maan uumenista.

Yksi syy inventointiin on kohteiden tuhoutumisen estäminen. Kuvan pyyntikuopan yli on ajettu metsäkoneilla, koska sen sijainti oli tuntematon. 

Kittilän Liittovaara sijaitsee kunnan eteläosassa. Liitto – alkuiset paikannimet Lapissa ovat vanhoja rajapaikkoja. Kuvan rajamerkki on ladottu vaaran huipulle ja sen juurella on pääilmansuuntiin osoittavat kolmionmuotoiset kiviladelmat. Liittovaara on saamelaisten 1687 käräjillä antaman todistuksen mukaan yksi Kemin ja lapinkylien rajapaikka. Rajaa alettiin myöhemmin kutsumaan Lapin ja Lannan rajaksi.

  

Kolmionmuotoiset kiviladelmat ovat kannastansa kiinni rajamerkin keskusröykkiössä.

Näetkö puita metsältä?

Kuvakelo, mahdollinen seitapuu

Niesalompolossa suoalueiden keskellä on hiekkapohjainen mäntykangas. Kankaan reunassa on kumollaan kelopuu, jonka molempiin kylkiin on lyöty suuret pilkat. Puun mukana ovat kaatuneet pilkkoihin kaiverretut veikeäilmeiset ihmishahmot, joista toinen vaikuttaa esittävän miestä, toinen naista. Puu on kasvattanut kuortaan osittain kaiverrusten päälle. Lähistöllä on elävä mänty, jonka kylkeen noin 1.5 metrin korkeuteen on lyöty kaksi pientä puutappia. Tällaisiin konttipuihin on nostettu eväät suojaan eläimiltä ja päivänpaisteelta. Myös porojen lypsykaarteiden lähelle vastaavia on tehty maidon säilytystä varten.

Siepin Pekan taikamänty

Kolarin Venejärven itäpuolella tienposkessa on katkennut kelopuu. Seitsenhaarainen katkennut latvaosa makaa tyven takana. Puu tunnetaan Siepin Pekan taikamäntynä. Paikallisen parantajan kerrotaan hakeneen puulta vastauksia ja tehneen taikojaan kookkaan männyn luona. Puun kerrotaan katkenneen kovassa myrskyssä vuonna 1977, päivälleen 50 vuotta Siepin Pekan kuoleman jälkeen.

Rauhoitettu mänty

Joitakin satoja metrejä Siepin Pekan taikamännystä etelään on rauhoitettu mänty, jonka sanotaan olevan Länsi-Lapin hoitoalueen suurin puu kuutiomäärältään mitattuna. Jyhkeää puuta katsoessa ei tule mielenkään epäillä asiaa. Metsäkaartilaiset ovat sota-aikaan käyttäneet puuta ”postilaatikkonaan”, jättäen puun koloihin viestejä toisilleen. Puun kokoa ihmettelemässä informantti Veli Vaattovaara ja arkeologian opiskelija Jussi Kivioja. 

Heinäntekijöiden merkkipuu

Kolarin eteläosassa on soiden reunustama huomattavan jyrkkärinteinen kivikumpare, jonka lakialue on kivikkoisista rinteistä huolimatta varsin tasainen. Kumpareen päältä aukeaa komeat maisemat ympäristöön ja viereiselle suolle, josta voi löytää heinäsuovien pohjia  ja niittylato ajalta, jolloin suota käytettiin heinäniittynä. Heinäntekijät ovat kavunneet myös kumpareen laelle ja kaivertaneet aitiopaikalla sijaitsevaan mäntyyn vuosiluvun 1937 alle nimikirjaimensa.

- Team Kolari