Russakoita ja kummituksia Pakolassa

Puolangan Honkavaaran etelälaidalla sijainneeseen Pakolan torppaan liittyy kummitustarina.

Pakolan ja Jänisvaaran torpat Honkavaaralla. Kartta: Kansallisarkisto

Tarinan mukaan torpasta hävitettiin russakoita jättämällä talo kylmilleen kovilla pakkasilla pariksi päiväksi. Talon väki siirtyi täksi ajaksi Jänisvaaraan evakkoon. Vaaralta oli näköyhteys Pakolaan, jossa yöllä huomattiin pienen valon liikkuvan huoneesta toiseen, vaikka talo oli tyhjillään. Kukahan talossa vaelteli?

Honkavaaran etelälaidalla sijaitsee nykyään pieni palsta metsätalousmaata, joka inventointiin viime kesänä. Palstalta löytyi tilan jäännös, joka osuu melko tarkalleen Pakolan tilan kohdalle. Kummituksia tai muuta omituista ei paikalta tavattu.

Tilan päärakennuksen jäännös. Vierestä löytyi kaivo ja navetan paikka, joka erottui maastossa heinittyneenä aukeana.

Utosjoen kaukoniittyaluetta kartoittamassa

Utosjoki on pieni joki, joka alkaa Puolangan suo-alueiden pikkupuroista kasvaen hieman isommaksi Utajärven ja Puolangan rajan tienoilla. Lopulta joki laskee jo kohtuullisen kokoiseksi kasvaneena Oulujokeen Utajärven kohdalla. Inventoinnissa osoittautui, että Utosjoki on ollut menneisyydessä merkittävä kaukoniittyalue.

Luonnonniityt olivat erittäin merkittäviä suomalaisille pientiloille vielä pitkään 1900-luvulla. Pieniä kovalla työllä raivattuja peltotilkkuja ei uhrattu nälänhädän uhkaamassa maassa eläinten rehun viljelyyn. Pelloista pyrittiin saamaan leipä pöytään ja siemenviljaa seuraavaksi vuodeksi. Eläinten talvirehu oli sen takia hankittava muualta. Hyviä heinäniittyjä on karussa suomalaisessa maisemassa kuitenkin kovin vähän. Harvat niityt olivatkin todella arvokkaita ja ne saattoivat sijaita hyvinkin kaukana asutuksesta. Utosjoen niityt näyttävätkin kuuluneen Särkijärven kylälle, joka sijaitsee alueesta lähes 10 kilometriä pohjoiseen.

Niittyjä saatettiin myös muokata, jotta ne tuottaisivat enemmän heinää. Alueita saatettiin kulottaa tai ainakin niistä poistettin puita ja pensaita. Myös niittyjä halkovia vesistöjä padottiin. Keväällä vesi nostettiin niityille sammalien, puiden ja pensaiden taimien hävittämiseksi. Myöhemmin pato avattiin, jonka jälkeen vesi laski ja niityille kasvoi rehevä heinä.

Koska niityt olivat kaukana asutuksesta, tuli siellä kyetä majoittumaan pidempiäkin aikoja. Tämän takia niittyalueilla sijaitsi usein savupirttejä. Nämä olivat tyypillisesti noin 4 x 4 m kokoisia hirsistä rakennettuja yksinkertaisia rakennuksia. Hirsien välit oli tiivistetty sammaleella ja nurkassa savusi luonnonkivikiuas, joka antoi hieman lämpöä ja piti hyttyset loitolla. Heinän säilyttämiseen ja kuivaamiseen rakennettiin niityille aluksi erilaisia heinäsuopia tai haasioita, kunnes 1800-luvulla alettiin suosimaan heinälatoja, joissa heinä säilyi paremmin. Niityiltä saattaa löytää myös vanhoja rajamerkkejä, joista tyypillinen on esimerkiksi ns. "Kolme veljestä" eli kolme hirttä lyötynä pystyyn suolle keskimmäisen ollessa muita hieman pidempi.

Kesän aikana kartoitettiin Utosjoen varrelta noin 1,5 kilometriä pitkältä osuudelta kuusi latoa ja yksi niittysauna. Tätä voidaan pitää kohtuullisen suurena määränä. Vanhaa kartta-aineistoa tarkastelemalla päästään kuitenkin kiinni toiminnan koko laajuuteen.

Ensimmäinen tunnettu kartta Utosjoen niittyalueelta on pitäjänkartta vuodelta 1850 (Kansallisarkiston digitaaliarkisto). Pitäjänkarttoihin ei merkitty yksittäisiä rakennuksia, mutta niittyalue on mitattu tarkasti omaksi alueekseen. Mittaus on ollut verotus- ja omistussyistä hyvin tarkkaa ja vaikka maastonmuodot on usein piirretty varsin viitteellisesti, toistuvat rajojen muodot lähes identtisenä vielä nykyäänkin.

Alueen länsiosasta on olemassa yksittäinen karttalehti, joka on tehty sata vuotta pitäjänkarttaa myöhemmin vuonna 1950 (vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/). Suurin osa valtion maasta jää karttalehden ulkopuolelle, mutta alueen niittyjen laajuus paljastuu hyvin. Noin 4,5 kilometriä pitkällä jokiosuudella on sijainnut 24 rakennusta. Todennäköisesti suurin osa rakennuksista on ollut niittylatoja, mutta joukossa on varmasti myös joitakin niittysaunoja.  Inventoiduista ladoista näkyy tässä kartassa neljä latoa (numerot 3, 4, 5 ja 6).

Vuoden 1970 peruskartassa (vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/) näkyy Utosjoen varrella enää kahdeksan niittylatoa (ympyröity punaisella). Karttaan on merkitty ainoastaan yksi inventoinnissa kartoitetuista ladoista (numero 6). Kartasta käy hyvin myös ilmi se, että suurin osa siihen piirretyistä ladoista ovat sijainneet yksityismaalla.

 

Nykyiseen peruskarttaan ei ole merkitty enää yhtään latoa. Valtion maat on merkitty karttaan tummalla rasterilla. Inventoidut ladot näkyvät harmaina ympyröinä (numerot 1-6). Myös Korpelan niittysauna näkyy harmaana S-kirjaimella merkittynä ympyränä välittömästi ladon numero 2 vieressä. Kartta-aineiston perusteella ladot Utosjoen varrella olisivat täysin kadonneita, mutta inventointi osoitti muuta.

Itäisimmästä niittyladosta (kartassa numero 1) oli jäljellä noin neljä lahonnutta hirsikertaa. Kohde ei esiinny missään tunnetussa kartassa ja se löydettiin kävelemällä joenrantaniittyä tunnetuista kohteista ylävirtaan. Taustalla näkyy rehevää ja jo osin umpeenkasvanutta niittyä sekä tummavetinen kapea Utosjoki.

 

Korpelan niittysaunasta (kartassa S-kirjain) oli jäljellä muutamia pitkälle lahonneita hirsikertoja sekä luonnonkivisen lieden jäännös. Paikka löydettiin paikallisten asukkaiden haastattelujen perusteella ja sen nimi saatiin samaa kautta. Niittysaunat ovat usein heikommin säilyneitä kuin ladot. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että ladot pysyvät paremmin kuivina kuin tiiviimmäksi rakennetut saunat. Myös kasvillisuuden eteneminen on nopeampaa kuivemmalle paikalle rakennetuissa saunoissa.

Toinen niittylato (kartassa numero 2) löydettiin muutamia kymmeniä metrejä saunan eteläpuolelta. Tätäkään latoa ei ole merkitty mihinkään karttaan, vaikka se on yhä selkeästi havaittavissa.

Niittylato numero 3 näytti olevan purettu ja siitä oli jäljellä enää alin hirsikerta ja sen päällä olevat lattiarakenteet. Lato on merkitty vuoden 1950 karttaan, mutta ei enää vuoden 1970 versioon.

Ladosta numero 4 oli jäljellä enää hyvin pitkälle lahonneita hirsiä. Ladon muoto oli kuitenkin yhä erotettavissa. Paikalle oli myös kasvanut tiheikkönä nuoria kuusia. Myös tämä lato on merkitty vuoden 1950 karttaan, mutta ei enää vuoden 1970 versioon.

Myös lato numero 5 oli purettu ja siitä oli jäljellä lahonnut pohja. Lato oli havaittavissa pohjasta törröttävästä pystypuusta, jonka ympärille oli kiedottu rautalankaa. Tämäkin lato on merkitty vuoden 1950 karttaan, mutta ei enää vuoden 1970 versioon.

Lopuksi löydettiin vielä niittylato numero 6. Tämä on merkitty sekä vuoden 1950 että 1970 karttaan ja siitä olikin jäljellä useita hirsikertoja ja katon rakenteita. Taustalla näkyy hyvin rehevää joenrantaniittyä, jolle on kasvanut koivikko käytön loputtua.

Vanhoista kartoista voidaan jossain määrin tunnistaa ja jopa ajoittaa niityillä sijainneita kohteita. Tiedot ovat kuitenkin viitteellisiä eivätkä ne välttämättä ole kovin johdonmukaisia. Karttoihin on nimittäin toisinaan piirretty jo purettuja latoja, kun taas paremmassa kunnossa olevia on voitu jättää merkitsemättä.

-Ville

Savottakämpät – metsien hiljaiset vaeltajat

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventointien tarkoituksena on paikallistaa metsistä kaikki ihmisen toiminnasta syntyneet rakenteet. Tavoite vaikuttaa selvältä, ja sitä se suurimmaksi osaksi onkin. Mutta kun mennään tarpeeksi syvälle asiaan, alkaa eteen nousta ongelmia. Mitkä lasketaan ihmisen toiminnasta syntyneiksi rakenteiksi? Pohjimmaisena ajatuksena on kartoittaa rakennukset ja kiinteät rakenteet: tervahaudat, röykkiöt, pyyntikuopat ja eräkämpät. Mutta entäpä esimerkiksi 1900-luvun polut ja muut kulkuväylät? Ojat? Nuotion jäänteet? Minne raja vedetään ja millä perusteilla?

Yksi määrittelevä tekijä on kohteen kiinteys. Väliaikainen ja liikuteltava kohde ei ole kiinteä kulttuuriperintökohde (vaikka rajatapauksia on tässäkin: esimerkiksi paikalleen lahonnut vene tai vesisäiliö vanhan kämpänpaikan yhteydessä). Kohteen kiinteyden määrittelyn luulisi olevan helppo asia. Mutta oikeastaan näin ei ole. Osa kohteista on rakennettu metsään vain tietyksi ajaksi jotain tiettyä käyttöä varten. Hyviä esimerkkejä näistä ovat metsätyökämpät.

Kämppiä alettiin rakentaa Suomeen enemmän 1920-luvulla ja niitä rakennettiin pitkälle 1960-luvulle saakka, jolloin metsätöihin ei enää lähdetty paikan päälle asumaan. Kämpät olivat 1940-luvulle saakka pääosin hirsistä rakennettuja, jonka jälkeen yleistyivät erilaiset parakkikämpät. Kämpissä asuttiin vain savotan ajan ja tämän jälkeen ne jäivät vaille käyttöä. Hirsikämpät usein purettiin ja uitettiin muiden tukkien jälkeen muualle. Joskus kämpät jätettiin paikoilleen tulevaa käyttöä varten tai esimerkiksi metsästysmajoiksi. Eräs syy parakkikämppiin siirtymisessä oli juuri parempi liikuteltavuus. Osa kämpistä rakennettiin jopa jalaksille ja ne voitiin vetää talvella uudelle työmaalle.

 

Puolangan Metsokankaalla sijaitsevan kämpän paikalla on karulla mäntykankaalla nykyään rehevä koivuja kasvava vanhan polun halkoma aukio.

Kulttuuriperintöinventoinneissa tämä aiheuttaa sen että yksi ja sama kämppä saattaa sijaita alueellisesti useassa eri paikassa. Koska alueet ovat olleet Metsähallituksen maita jo tuolloin, samaa kämppää on siirrelty aikojen kuluessa usealle eri Metsähallituksen työmaalle. Ja parhaassa tapauksessa kämppä on myyty tarpeettomana lopuksi metsästysmajaksi, jona se saattaa olla vieläkin. Jokaisella työmaalla kämppä on tarvinnut muita rakenteita ympärilleen: esimerkiksi tallin, saunan, varastoja ja kaivon. Nämä on rakennettu eri tavoin eri paikoille. Osittain ne saattavat olla purettuja, osittain vielä maastossa paikalla.

Kämpän kulttuuriperintöarvon pohdiskelussa tulee tällöin eteen mielenkiintoisia kysymyksiä. Miten eri paikat arvotetaan toisiinsa nähden? Mikä on ”alkuperäinen paikka”, onko sellaista edes? Ja missä kämppä varsinaisesti sijaitsee? Jos kämppä haluttaisiin vaikkapa suojella, mikä siitä suojeltaisiin? Missä tämä suojeltava kulttuuriperintö sijaitsee? Ensimmäisessä paikassa vai siellä missä on ollut suurin savotta, suurin pihamaa ja eniten rakennuksia? Vai kenties nykyisen metsästysseuran maalla täysin modernisoituna? Entä kuinka tärkeää on metsätöiden aineeton perinne, jota nykyään jatkavat koneurakoitsijat?

Tämänkaltaisiin kysymyksiin on hankala löytää vastauksia eikä niihin varsinaisesti edes pyritä tässä yhteydessä löytämään ratkaisua. Kulttuuriperintöinventointien kannalta kaikki paikat ovat samanarvoisia vanhojen metsäkämppien sijoja, jotka rauhoitetaan maanmuokkaukselta automaattisesti. Mutta kämpät ohjaavat mielenkiintoisen kysymyksen pariin. Missä arvokas kulttuuriperintö ylipäätään sijaitsee ja miten sitä tulisi suojella? 

Lopuksi muutama esimerkki Puolangan hiljaisista vaeltajista. Mitä mieltä itse olet?

Uunivaaran savottakämppä

 

Uunivaarassa sijaitsi kämppä 1948-1955. Puretusta kämpästä on jäljellä mm. kellari.

Uunivaaran kämppä siirrettiin Rytiselkään 1956. Täällä kämppä sijaitsi vuoteen 1968. Myös Rytikankaalla on jäljellä kellarin jäännös

 

1969 kämppä siirrettiin nykyiselle paikalleen Palkinkankaalle metsästysmajaksi.

Matkalammen savottakämppä

Matkalammen kämpästä on jäljellä lammen rannalla sijaitseva tasainen saunan pohja ja ruostunut kiuas.

Matkalammelta kämppä siirrettiin Valkeiskankaalle. Metsästä löytyy yhä kämpän puodin ristikkomaista pohjaa.

Kun Valkeiskankaan kämppä purettiin, osti Tupalan vanha isäntä yhden rakennuksen pihalleen aitaksi.

- Ville, Puolanka