Huovisen jalanjäljillä

Eräänä päivänä selasin Metsähallituksen tietojärjestelmään merkittyjä kulttuuriperintökohteita. Huomioni kiinnittyi Koillis-Sotkamossa sijaitsevan Mustavaaran etelärinteeseen merkittyyn rakennuksen raunioon. Kohteeseen oli tehty lisähuomautus: ”Veikko Huovinen”. Kyselin merkinnästä alueen suunnittelijoilta, jotka saivat jäljitettyä merkinnän tekijän, suunnittelijan, joka oli ehtinyt jo jäämään eläkkeelle. Hänellä oli hyvät tiedot alueen paikallishistoriasta ja näiden tietojen pohjalta päädyin lukemaan Veikko Huovisen kirjoittaman omaelämänkerran ”Muina miehinä” sekä kuuluisan romaanin ”Koirankynnen leikkaaja”. 

Veikko Huovinen on kirjailijana varsin tunnettu, mutta hänen toisesta urasta en tiennyt ennalta mitään. Omaelämänkerrassaan Huovinen kertoo työskennelleensä metsätöissä nuorena poikana. Tämä tapahtui juuri Mustavaaran kämpällä talvella 1946−47 ja kevättalvella 1948. Huovinen kertoo lähteneensä kämpälle repussaan voipurkki ja pussillinen annossokeria. Hammasharja jäi kotiin, koska ”se tuntui hienostelulta”. Kämppärakennuksessa oli toisessa päässä hakkuumiesten asuintilat ja toisessa päässä ajomiesten tilat. Keskellä rakennusta olivat keittiö ja teräväpää eli työnjohdon huone. Miehistötuvat lämmitettiin kamiinoilla, työnjohtajilla oli tiiliuuni. Miehet nukkuivat lavereilla, jotka oli tehty halkaistuista pölkyistä. Luteiden varalta patjan alle laitettiin DDT:tä, mutta ne löysivät silti tiensä kämppään. Mustavaaran eteläpuolella sijaitsevan puron lähellä sijaitsivat talli- ja saunarakennukset. Aamuisin kämpällä syötiin läskikastiketta ja perunoita ja sitten hiihdettiin töihin. Huovinen lapioi muurahaispesiä jäätielle ja kuokki raiteita sekä laski pinotavaran määrää. Iltaisin hän laski tilejä ja pinokuutiometrejä. Kämpällä vietettyä aikaa Huovinen muistelee lämpimästi. Hän lähtikin kämppäajan jälkeen Helsingin yliopistoon ja opiskeli metsänhoitajaksi.

Kirjassa ”Koirankynnen leikkaaja” päähenkilö Mertsi Vepsäläinen päätyy myös erinäisten vaiheiden kautta töihin savottaan. Kämpän kuvaus on niin yhteneväinen Mustavaaran kämpästä annetun kuvauksen kanssa, että Huovisen on täytynyt käyttää tuota kämppää romaanin tapahtumapaikkana. Mertsi ei kuitenkaan selviydy kämppäelämän haasteista aivan yhtä kirkkaasti kuin Huovinen itse aikoinaan selvisi. Olisi myös mielenkiintoista tietää, kuinka paljon romaanin tapahtumat perustuvat Huovisen omiin kokemuksiin ja kuinka paljon on puhdasta mielikuvituksen tuotetta.

Siirrytäänpä kuitenkin itse tapahtumapaikalle. Paljon ei kämpästä ole enää jäljellä. Kasvillisuudesta voidaan päätellä, että paikalla on ollut jonkinlainen avoimempi pihapiiri. Pienen hirsirakennuksen jäänteet ovat enää osittain pystyssä. Olisiko se voinut olla Huovisen mainitsema sauna? 

Rakennuksen jäänteet. Kuva: Riikka Mustonen/Metsähallitus

Metallitavaraa rakennuksen jäännösten vieressä. Kuva: Riikka Mustonen/Metsähallitus

Kookas kaivanto hirsijäänteiden läheisyydessä. Kuva: Riikka Mustonen/Metsähallitus

Kämppärakennusten hirret on usein siirretty uusiokäyttöön seuraavalle savottapaikalle, joten ei ole yllättävää, että vanhat kämppärakennukset säilyvät vain harvoin meidän päiviimme asti. Huovisen ansiosta tiedämme kuitenkin, millaista elämä juuri Mustavaaran kämpällä on ollut. Suosittelen lähteenä käyttämiäni kirjoja myös muille luettavaksi.

- Riikka

Lähteet:
Huovinen Veikko, 1980. Koirankynnen leikkaaja. Otava.
Huovinen, Veikko, 2001. Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia. WSOY.

Savottakämpät – metsien hiljaiset vaeltajat

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventointien tarkoituksena on paikallistaa metsistä kaikki ihmisen toiminnasta syntyneet rakenteet. Tavoite vaikuttaa selvältä, ja sitä se suurimmaksi osaksi onkin. Mutta kun mennään tarpeeksi syvälle asiaan, alkaa eteen nousta ongelmia. Mitkä lasketaan ihmisen toiminnasta syntyneiksi rakenteiksi? Pohjimmaisena ajatuksena on kartoittaa rakennukset ja kiinteät rakenteet: tervahaudat, röykkiöt, pyyntikuopat ja eräkämpät. Mutta entäpä esimerkiksi 1900-luvun polut ja muut kulkuväylät? Ojat? Nuotion jäänteet? Minne raja vedetään ja millä perusteilla?

Yksi määrittelevä tekijä on kohteen kiinteys. Väliaikainen ja liikuteltava kohde ei ole kiinteä kulttuuriperintökohde (vaikka rajatapauksia on tässäkin: esimerkiksi paikalleen lahonnut vene tai vesisäiliö vanhan kämpänpaikan yhteydessä). Kohteen kiinteyden määrittelyn luulisi olevan helppo asia. Mutta oikeastaan näin ei ole. Osa kohteista on rakennettu metsään vain tietyksi ajaksi jotain tiettyä käyttöä varten. Hyviä esimerkkejä näistä ovat metsätyökämpät.

Kämppiä alettiin rakentaa Suomeen enemmän 1920-luvulla ja niitä rakennettiin pitkälle 1960-luvulle saakka, jolloin metsätöihin ei enää lähdetty paikan päälle asumaan. Kämpät olivat 1940-luvulle saakka pääosin hirsistä rakennettuja, jonka jälkeen yleistyivät erilaiset parakkikämpät. Kämpissä asuttiin vain savotan ajan ja tämän jälkeen ne jäivät vaille käyttöä. Hirsikämpät usein purettiin ja uitettiin muiden tukkien jälkeen muualle. Joskus kämpät jätettiin paikoilleen tulevaa käyttöä varten tai esimerkiksi metsästysmajoiksi. Eräs syy parakkikämppiin siirtymisessä oli juuri parempi liikuteltavuus. Osa kämpistä rakennettiin jopa jalaksille ja ne voitiin vetää talvella uudelle työmaalle.

 

Puolangan Metsokankaalla sijaitsevan kämpän paikalla on karulla mäntykankaalla nykyään rehevä koivuja kasvava vanhan polun halkoma aukio.

Kulttuuriperintöinventoinneissa tämä aiheuttaa sen että yksi ja sama kämppä saattaa sijaita alueellisesti useassa eri paikassa. Koska alueet ovat olleet Metsähallituksen maita jo tuolloin, samaa kämppää on siirrelty aikojen kuluessa usealle eri Metsähallituksen työmaalle. Ja parhaassa tapauksessa kämppä on myyty tarpeettomana lopuksi metsästysmajaksi, jona se saattaa olla vieläkin. Jokaisella työmaalla kämppä on tarvinnut muita rakenteita ympärilleen: esimerkiksi tallin, saunan, varastoja ja kaivon. Nämä on rakennettu eri tavoin eri paikoille. Osittain ne saattavat olla purettuja, osittain vielä maastossa paikalla.

Kämpän kulttuuriperintöarvon pohdiskelussa tulee tällöin eteen mielenkiintoisia kysymyksiä. Miten eri paikat arvotetaan toisiinsa nähden? Mikä on ”alkuperäinen paikka”, onko sellaista edes? Ja missä kämppä varsinaisesti sijaitsee? Jos kämppä haluttaisiin vaikkapa suojella, mikä siitä suojeltaisiin? Missä tämä suojeltava kulttuuriperintö sijaitsee? Ensimmäisessä paikassa vai siellä missä on ollut suurin savotta, suurin pihamaa ja eniten rakennuksia? Vai kenties nykyisen metsästysseuran maalla täysin modernisoituna? Entä kuinka tärkeää on metsätöiden aineeton perinne, jota nykyään jatkavat koneurakoitsijat?

Tämänkaltaisiin kysymyksiin on hankala löytää vastauksia eikä niihin varsinaisesti edes pyritä tässä yhteydessä löytämään ratkaisua. Kulttuuriperintöinventointien kannalta kaikki paikat ovat samanarvoisia vanhojen metsäkämppien sijoja, jotka rauhoitetaan maanmuokkaukselta automaattisesti. Mutta kämpät ohjaavat mielenkiintoisen kysymyksen pariin. Missä arvokas kulttuuriperintö ylipäätään sijaitsee ja miten sitä tulisi suojella? 

Lopuksi muutama esimerkki Puolangan hiljaisista vaeltajista. Mitä mieltä itse olet?

Uunivaaran savottakämppä

 

Uunivaarassa sijaitsi kämppä 1948-1955. Puretusta kämpästä on jäljellä mm. kellari.

Uunivaaran kämppä siirrettiin Rytiselkään 1956. Täällä kämppä sijaitsi vuoteen 1968. Myös Rytikankaalla on jäljellä kellarin jäännös

 

1969 kämppä siirrettiin nykyiselle paikalleen Palkinkankaalle metsästysmajaksi.

Matkalammen savottakämppä

Matkalammen kämpästä on jäljellä lammen rannalla sijaitseva tasainen saunan pohja ja ruostunut kiuas.

Matkalammelta kämppä siirrettiin Valkeiskankaalle. Metsästä löytyy yhä kämpän puodin ristikkomaista pohjaa.

Kun Valkeiskankaan kämppä purettiin, osti Tupalan vanha isäntä yhden rakennuksen pihalleen aitaksi.

- Ville, Puolanka

Tunnelmapaloja Lapista

No onkos tullut ... talvi?! Levin huipulla riittää lunta helteelläkin.

Piilopirtin sisäänkäynti.

Suksen kärki metsätyökämpältä.

Maa ottaa omansa. Metsätyökämpän pohja.

- Taisto, Kittilä