Kylä Kainuussa

Syksy on jo sen verran pitkällä, että hankkeen viimeinen inventointiraportti on valmistumassa. Kesän työt veivät Kajaanissa Saaresmäen kylän maisemiin ja syksy on mennyt alueen historiaan tutustuessa. Saaresmäki (johon kuuluu myös Leppikylän alue) sijaitsee syrjässä, entisen Vuolijoen alueella, kaukana Oulujärven rannasta. Sijaintinsa perusteella voisi luulla, että kyseessä ei ole historiallisesti kovin merkittävä paikka, mutta siinä ei voisi olla enemmän väärässä. Saaresmäki on nimittäin Kainuun vanhimpia asuttuja kyliä.

Kylän historia alkaa 1500-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin Kustaa Vaasa käynnisti toimet Ruotsi-Suomen itärajan asuttamiseksi. Vuonna 1555 mainitaan kylän ensimmäisenä asukkaana Olli Halikainen ja vajaa kymmenen vuotta myöhemmin kylässä oli jo 13 taloa. Eläminen rajaseudulla ei kuitenkaan ollut helppoa ja sen saivat tuta myös Saaresmäen asukkaat. Kylä poltettiin Ruotsi-Suomen ja Venäjän välisen 25 vuotta kestäneen rappasodan aikana useasti ja vuoteen 1585 mennessä koko Oulujärven seutu oli autioitunut niin, ettei siellä ollut ainuttakaan veronmaksukykyistä taloa. Osa hengissä selvinneistä oli paennut Savon puolelle, mutta osa piilotteli piilopirteissä. Kesän inventointialueella sijaitsi yksi Saaresmäen kylän kauimmaisista taloista paikassa nimeltä Vihotti. Perimätiedon mukaan tämä olisi ollut paikka, jossa olisi ollut yksi Saaresmäen kylän asukkaiden piilopirteistä.

Vihotin aluetta. Kuvassa sammaleen ja kaatuneen puun peittämä peltoröykkiö. Paikalla ovat asuneet Honkaset ja Raappanat. Viimeisimpänä Vihotissa on ollut kaksi taloa, joita asuttivat Leinosen veljekset. Vihotin tila on aina sijainnut syrjässä ja matkaa lähimpään taloon on ollut 3 km. Alueella on perimätiedon mukaan sijainnut 1500-luvulla piilopirtti. 

Täyssinän rauha vuonna 1595 mahdollisti jälleen alueen asuttamisen. Rajakahakoita käytiin tosin vielä 1600-luvun puolellakin, mutta asutus säilyi alueella aina tästä eteenpäin. Saaresmäen kylässä on 1600-luvulla ollut jonkin aikaa talvimarkkinoiden pitopaikka. Tämän Kainuun vanhimman markkinapaikan tarkkaa sijaintia ei kuitenkaan tiedetä. Lisäksi Saaresmäen Hukkala on toiminut etelään vievän postitien varrella kestikievarina. Kerrotaan, että kun venäläiset isovihan aikaan vuonna 1715 hyökkäsivät Saaresmäkeen, polttivat he Hukkalan talon ja hakkasivat talon isännältä kädet poikki.  

Suomi siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen vuonna 1809 ja kymmenen vuotta myöhemmin kulki Venäjän keisari Aleksanteri I Kainuun matkallaan Saaresmäen kylän halki. Vierailusta säilyneen muistitiedon mukaan keisarin tulosta oli ilmoittanut ratsulähetti, joka oli ohjeistanut kylän väkeä pitämään koirat kiinni ja pukeutumaan pyhävaatteisiin, kun he tulevat seuruetta katsomaan. 

Saaresmäen halki mutkittelevaa tietä keväällä 2015.

Isojako, joka toteutettiin Kainuussa 1840-1870, selkeytti kruunun ja yksityisten talonpoikien välistä omistusoikeutta. Muutokset eivät olleet Saaresmäellä suuria, sillä kruunu ei omistanut alueella paljonkaan maata. Isojaon jälkeen kylän talojen määrä nousi yhdeksästä neljääntoista. Kruununmetsien myötä tulivat myös metsänvartijatorpat, joista yksi, Honkamäki, inventoitiin kesällä. Torppa on sijainnut Vuolijoen kylän mailla.

Honkamäen metsänvartijatilan kellari.

Saaresmäen kylästä on olemassa muistitietoa 1800- ja 1900-luvuilta. Kylässä on tuolloin asunut eräs hyvin toimelias isäntä, joka on muun muassa perustanut tervatehtaan (joka räjähti) ja rakentanut tammen (jonka ensimmäinen kevätutlva vei) ja myös sillan Vuolijoen yli. Lisäksi kylässä kerrotuissa tarinoissa esiintyvät pirut ja trullit sekä tietäjät Honkanen, Niskan ukko ja Pahaksi Mallaksi kutsuttu muori. Yksi tarinoista liittyy metsäyhtiön mieheen, joka oli särkenyt Niskan ukon linnunpyydyksen. Ukko oli ennustanut, että pyydyksen rikkoja tulisi tunnustamaan tekonsa. Näin tapahtuikin, sillä särjettyään pyydyksen oli metsäyhtiön miehen jalat tulehtuneet rakkuloille, joihin eivät lääkärin linimentit tehonneet. Mies oli mennyt Niskan ukon luokse ja tunnustanut tekonsa. Ukko oli antanut neuvoksi pestä jalat lämpimällä vedellä kolmena iltana peräkkäin ja niin olivat jalat parantuneet.

Saaresmäellä, kuten muuallakin Kainuussa, tervanpoltto on ollut keskeinen elinkeino ja kyläläisillä on ollut lupa ottaa tervaksia kruununmetsistä. Kylässä on myös 1840-1850 -luvuilla toiminut rautasulatto Saaresjoen varrella Hytinkosken kohdalla. Rautaa on perimätiedon mukaan paikalla poltellut Hytin Heikki ja rautaharkot on viety talvella hevosella Salahmin ruukkiin.

Tervahauta Saaresmäen kylässä lähellä Vihotin tilaa.

Sodan jälkeen Saaresmäellä ja Leppikylässä on ollut yhteensä 65 asuttua taloa. Viime kesänä vain muutamassa talossa näytti enää olevan ympärivuotista asutusta suurimman osan taloista ollessa kesäkäytössä tai täysin autioituneita. Osa autioituneista taloista oli päätynyt valtiolle ja pääsin näin tutustumaan tähän yhteen Kainuun vanhimmista asutuista kylistä. Suosittelen kylässä pistäytymistä kaikille, jotka haluavat ajella vanhaa latojen ja riihien reunustamaa mutkittelevaa kärrytietä. Ette tule pettymään.

Leppimäen tilan leivinuuni tuo mieleen mukavia muistoja menneisyydestä. Samanlaisessa uunissa valmistui karjalanpaistit ja -piirakat lapsuuden kesinä. 

Ruunamäen torpasta/tilasta on jäänyt jäljelle muhkea kivistä tehty navetan perustus. Talo on merkitty 1800-luvun karttoihin ja muistitiedon mukaan sitä ovat asuttaneet Karjalaiset ja Pikkaraiset.

Korkeamäellä sijainneen talon jäännös. Vieressä seisseestä ehjästä huussista löytyi ajoittavaa materiaalia - sunnuntain Hesari vuodelta 1990.

- Hanna

Lähteet: 
Jokelainen, Eljas (2005): Perinnetietoa ja muistelmia Saaresmäen, Leppikylän ja Kytökosken kyliltä. 
Tervonen, Päivi (2003): Vuolijoen kulttuurimaiseman kerroksia. Alueelliset ympäristöjulkaisut 316. Kainuun ympäristökeskus.
Väisänen, Heino (1998): Kainuun kansan waiheita vv. 1500-1900. Jyväskylä.

Hossan Värikallio - matka kolmen maailman kohtauspaikkaan

Tällä viikolla ilmoitettiin, että Suomussalmella Hossan retkeilyalueella sijaitsevan Värikallion kalliomaalausten katselutasanne on jouduttu sulkemaan sen huonon kunnon vuoksi ja maalauksia voi tällä hetkellä ihailla vain veneellä tai kanootilla järveltä käsin. Satuin kesälomalla (vihdoin ja viimein) vierailemaan Värikalliolla ja uhmaamaan hyvin vinossa ollutta katselutasanteelle johtavaa siltaa. Koska vielä ei ole tietoa, milloin maalauksille pääsee taas jalkaisin, päätin järjestää nojatuolimatkan tälle kuviomäärältään Suomen kolmanneksi laajimmalle kalliomaalaukselle. Ota siis hyvä asento ja mennään!

Kalliomaalauksille johtaa Lihapyörteen pysäköintialueelta 3,5 kilometrin pituinen polku, joka on osa kahdeksan kilometrin mittaista Värikallion polkurengasreittiä. Polku kulkee Korkeakankaan ja Mieskalliovaaran halki ja sieltä avautuu hieno näkymä pystysuoraan vedestä nousevalle Värikalliolle. 

Siellä se jo näkyy! Värikallio Somerjärven rannalla.

Mieskalliovaaralta polku laskeutuu Somerjärven rantaan, joka ylitetään sen kapeasta kohdasta entistä uittopatoa, nykyistä siltaa, pitkin. Kalliomaalaukset sijaitsevat tästä noin 300 metrin päässä Somerjärven pohjoisrannalla. Maalausten eteen rakennettu katselutasanteelle johtava silta on pahasti kallellaan ja on nyt suljettu.

Värikallion kalliomaalaukset on löydetty vuonna 1977, kun Leena Mäkelä ja Juha Rossi kevättalvisella hiihtoretkellä huomasivat paikan. Kalliosta on tunnistettu tutkijasta riippuen noin 40-60 kuviota, joiden tulkitaan liittyvän metsästykseen ja shamanismiin. Maalaukset on tehty kallion pintaan punamullalla, johon on voitu sekoittaa verta, rasvaa tai munankeltuaista. Kalliosta liuenneet mineraalit ovat ajan myötä muodostaneet maalausten päälle ohuen niitä säilyttävän piioksidikerroksen. Näin Värikallionkin maalaukset ovat säilyneet meidän päivimme 3 500 - 4 500 vuoden takaa.

Värikallio, johon on tehty maalauksia noin 10,5 x 2,5 m kokoiselle alueelle. Alimmat kuvista on maalattu vain noin 20 cm korkeudelle vedenpinnasta.

Osa maalauksista erottuu vielä hyvin, kun taas osa on kulunut tunnistamattomiksi.

Kallioon maalatuista kuvista on useampia tulkintoja, jotka perustuvat suulliseen kansanperinteeseen ja kirjallisiin tietoihin pohjoisen perinteisestä maailmankuvasta. Maalauspaikkojen tulkitaan kuvastavan ihmisten asuttaman maailman (kallio), kuolleiden maailman (vesi) ja henkien maailman (taivas) kohtaamispaikkaa. Mitä tähän kolmen maailman yhtymäkohtaan sitten maalattiin?

Värikalliosta löytyy kymmeniä ihmishahmoja, joilla osalla on sarvet ja osalla kolmionmuotoinen pää. Näiden hahmojen katsotaan olevan shamaaneja, jotka pystyivät liikkumaan kuolleiden ja elävien maailmojen välillä. Yllä olevassa kuvassa voi nähdä näitä sarvi- ja kolmiopäisiä shamaaneja, joista jälkimmäisiä ei tunneta muualta. Lisäksi kuvassa näkyy useita tikkumaisia hirviä tai peuroja, jotka ovat tyypillisiä Värikalliolle, mutta harvinaisia muualla.

Kuvassa keskellä olevan sarvipäisen shamaanin tulkitaan tanssivan, kun taas kolmiopäisistä hahmoista vasemmanpuoleisen uskotaan esittävän kuollutta shamaania, sillä hahmolta puuttuu silmä ja toinen käsi. Hahmon jalkojen väliin on lisäksi maalattu viiva, joka voidaan tulkita joko fallossymboliksi tai kuvaukseksi synnytyksestä.

Järveltä katsottuna kallioseinämän vasemmassa laidassa on tikkumallisten otusten ketju, jossa alimpana on kolmiopäisen henkiolennon kasvot. Olennolle tulkitaan piirretyn kasvoihin vain nenä. Kasvojen vieressä on hirvi ja yläpuolella lintu. "Otusketjussa" on ainakin hirviä, ihminen ja karhu, joka esiintyy maalauksissa harvoin. Maalauksen arvellaan kuvaavan shamaanin matkaa tuonpuoleiseen apuhenkiensä kanssa.

Hirvet muodostavat Värikalliolla ihmishahmojen jälkeen maalausten toiseksi suurimman ryhmän. Kuvassa oleva viisijalkainen hirvi sijaitsee kallion oikeassa laidassa. Pohjoisella pallonpuoliskolla tunnetaan laajasti taivaallisen hirven metsästyksestä kertova myytti ja hirven on uskottu olevan auringon perässä kulkeva kantaisä. Osan Värikallion hirvistä on myös tulkittu esittävän peuroja.

Vasenta ja oikeaa on pidetty sukupuolisena vastakkainasetteluna ja ihmishahmojen on tulkittu Värikallion maalauksessa olevan miehiä tai naisia riippuen siitä, kumpaa kättä hahmo pitää ylhäällä. Vasen tarkoittaa naista ja oikea miestä. Kuvassa keskellä olevan hahmon on siten tulkittu esittävän miestä. Kuvassa alhaalla näkyy mahdollisesti saukko (toisten tulkintojen mukaan sisilisko), joita kallioon on maalattu kaksi. Saukkoa on pidetty monien Siperian kansojen keskuudessa sekä voimakkaana henkenä että veden ja manalan isäntänä. Saukkoon on yhdistetty myös oveluus ja taitavuus, joita ihmisissä on arvostettu. Ylimpänä kuvassa on maalauksen ainoa otus, jolla katsotaan olevan sarvet ja sen arvellaan esittävän hirven sijasta peuraa (ystäväni näki kuvassa ostoskärryn :-D).

Suomessa kalliomaalauksilla on viime vuosina suoritettu arkeoakustisia tutkimuksia, joilla on pyritty selvittämään minkälainen merkitys äänellä on voinut kalliomaalauksissa ja niiden paikan valinnassa olla. Värikallion akustisia ominaisuuksia on tutkittu vuonna 2013. Samassa tutkimuksessa kalliosta kartoitettiin mahdollinen rummuttava shamaani/hahmo. Jos tulkinta on oikea, on rummuttava shamaani/hahmo Suomen ensimmäinen. Vastaanvanlaisia kuvia tunnetaan Pohjois-Norjan kalliopiirroksista ja niiden katsotaan kertovan äänen merkityksestä piirroksissa ja niihin liittyvissä rituaaleissa. 

On aika lähteä paluumatkalle, joka kulkee noin neljän kilometrin verran hienoissa maisemissa. Ensin voi ihailla maalauksille johtavaa entistä uittopatoa, nykyistä siltaa, järven toiselta laidalta. Tämän jälkeen kavutaan vaaranrinnettä ylös jyrkän rinteen päälle.

Loppumatkasta polku mutkittelee naavaisten puiden keskellä ja ilmassa kuuluu Somerkosken pauhu. Lihapyörteelle saavutaan aivan Somerjoen rantaa pitkin.

Puiston portista ulos ajaessa hymy nousee huulille: "Van käöhän uuvestaan". Ihan varmasti, vai mitä?

- Hanna

Kaikki tiet vievät Vienaan

Viime keväänä kirjoitin karttatyöstä, jossa olin tutkinut Vienan reitistöä vanhojen karttojen avulla. Kartoista paljastui uusia mielenkiintoisia asioita, joita kesän kenttätöissä oli tarkoitus tarkastaa. Inventoitavaa metsätalousmaata Suomussalmella oli tänä vuonna noin 90 000 hehtaaria ja kenttätöissä vierähti nelisen kuukautta. Mitä Vienan reitiltä sitten paljastuikaan?

Vienan reitti kulkee Vuokin alueella sekä yksityis- että valtion maalla. Ennen kenttäkautta tehdyssä tutkimuksessa mielenkiintoisimmiksi alueiksi Vuokissa nousivat ne valtion maalla olevat reitin osat, jotka erosivat maakuntakaavaan merkitystä Vienan reitistä tai joita ei oltu aiemmin inventoitu. Tällaisia alueita olivat Aittojärven eteläpuoli ja Korpijärven länsipuolella sijaitseva Härkövaara, jonka kautta on kulkenut polku rajan yli Venäjälle.

Kesällä 2014 maastossa inventoidut osat Vuokin alueen reitistöstä on ympyröity punaisella. Numero 1 on Aittojärven eteläranta ja numero 2 Härkövaara. Violetit viivat ovat 1860-luvun pitäjänkartasta digitoituja polkuja ja musta viiva maakuntakaavaan merkitty Vienan reitti. Punaisilla neliöillä on merkitty alueen talot 1860-luvulla.

Polkuja inventoitaessa kävi melko heti selväksi niiden kartoittamiseen liittyvät ongelmat. Vaikka karttaan olisi merkitty yksi polku, on tilanne maastossa toinen. Polut elävät omaa elämäänsä ja niitä on usein enemmän kuin yksi. Polkuja syntyy ja häviää sitä mukaa kuin niiden käyttötarkoitus ja/tai ympäristö muuttuu. Esimerkiksi, kun polulle kaatuu puu, ryhdytään sitä kiertämään. Koska puu pitää kiertää, kulkija oikaisee pian toista kautta vanhalle polulle ja syntyy uusi polun pätkä. Polut häviävät myös melko nopeasti, jollei niitä käytetä. Kainuun museon ja Kainuun ympäristökeskuksen (nykyisen ELY-keskuksen) vuonna 2007 tekemässä inventoinnissa on reitin säilyneisyyttä tarkasteltu tarkemmin. Vanhaa reittiä, jossa oli havaittavissa rakenteita, oli 25 kilometrin pituisella reitillä yhteensä 700 m ja selkeää polkua ilman rakenteita 8,6 km. Tuhoutuneeksi reitistä katsottiin noin 7,5 km eli lähes 30%.

Aittojärven etelärannan tuntumassa kulkevaa reitin osaa (merkitty karttaan numerolla 1) ei oltu ennen tätä kesää tutkittu. Reitti on merkitty 1860-luvun pitäjänkarttaan ja se näkyy vielä vuoden 1938 metsätalouskartassa. Vanhassa 1970-luvun peruskartassa polkua ei enää ole. Järven rannasta löydettiin kaksi vierekkäin kulkevaa polkua, joiden kummankin varrella oli kirveellä puihin hakattuja pilkkoja.

Aittojärven lähimpänä rantaa olevaa heikosti maastosta erottuvaa polkua dokumentoi GPS:llä harjoittelija Tuuli Taivalantti.

Yksi lähempänä rantaa olevan polun pilkkapuista.

Heikosti erottuva toinen polku ja pilkkapuu hieman kauempana rannasta.

Härkövaaran halki kulkevaa polkua (merkitty karttaan numerolla 2) ei myöskään oltu aiemmin etsitty. Polku on merkitty 1860-luvun karttaan ja sekin näkyy vielä vuoden 1938 kartassa, mutta ei enää 1970-luvun kartassa. Härkövaaraan ajettaessa huomattiin suon laidassa lähellä autotietä vanha kelohonka, jonka kyljessä oli pilkat. Puu on mahdollisesti osa Härkövaaraan johtanutta reittiä. Polusta ei paikalla ollut enää merkkejä.

Yksittäinen pilkkapuu suon laidassa.

Härkövaarasta ei löytynyt selkeää polkua, mutta suon laidasta löytyi yksi puu, jossa saattoi olla umpeenkasvanut pilkka.

Harjoittelija Tuuli Taivalantti dokumentoi mahdollista pilkkapuuta hyvin sateisena päivänä.

Polkua ei löytynyt, mutta rajalta löytyi ovi Venäjälle. Emme avanneet sitä. :-)

Näiden kahden aiemmin inventoimattoman alueen lisäksi tarkastettiin Tornionkankaalle ja  Ulkuniemeen 1910-luvun metsätalouskarttaan merkityn reitin osia. Reitti näkyy 1970-luvun peruskartassa ja osin vielä nykyisessäkin peruskartassa. Alueen suunnittelija oli jo ehtinyt ennen meitä käydä merkkaamassa polun osat kartalle. Tarkastuksessa huomattiin, että reitin säilyneisyys vaihteli suuresti. Osa reitistä oli edelleen käytössä retkeilyreittinä, osa oli tuhoutunut jo aiemmin, osa oli muuttunut kaksiuraiseksi ajouraksi, osa oli edelleen polkuna ja osa oli kadonnut.

Tornionkankaan polut on merkitty 1910-luvun metsätalouskarttaan. Kesän inventoinnissa tarkastettiin punaisella ympyröidyt alueet.

Tornionkankaan parhaiten säilynyttä polun osaa Torniojärven rannassa.

Pilkkapuu Torniojärven rannassa.

Kankaan päällä polku on kaksiurainen ajoura.

Tornionkankaan etelälaidalla erottuu hyvin heikko polku, jonka varrella ei ole pilkkapuita. Rinteen alta lähtee retkeilyreitti, joka kulkee samalla paikalla kuin 1910-luvun karttaan merkitty polku.

Ulkuniemestä suon laidasta löydettiin muutama mahdollinen pilkkapuu. Polku oli kuitenkin jo kadonnut.

Muuallakin reitin varrella tuli kesän aikana käveltyä ja suosikkikohtia sillä oli Kevättijärven Hyrynhiekan ympäristö. Lopuksi vielä vähän auringonpaistetta tähän ainakin etelässä hyvin harmaaseen ja pimeään joulukuun päivään.

Polkua ja pilkkapuita Kevättijärven rannassa Hyrynhiekan kohdalla.

Rantaan unohtunut vene.

- Hanna

Ps. Vienan reittiin ja muihin mielenkiintoisimpiin kulttuuriperintöinventoinnissa dokumentoituihin kohteisiin pääsee tutustumaan Kansallisarkistossa 8.1.2015 avautuvassa Metsiin kadonneet -posterinäyttelyssä. Tervetuloa myös nykimään meitä hihasta samaan paikkaan Tieteiden yönä (8.1.2015) klo 18-20!

Kulttuuriperintöä kaupan - Kainuun puromyllyt

Senaattikiinteistöt on Helsingin Sanomien uutisen mukaan myymässä ensi vuonna kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita, joiden joukossa on Kainuun puromyllyjä. Näitä kotitarvemyllyjä kartoitettiin Kainuun alueella 1980-luvulla ja kartoitetuista myllyistä 13 kunnostettiin. Nykyään nämä kunnostetut myllyt kuuluvat valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin (RKY). 

Ottamatta kantaa kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kohteiden myymiseen, tutustutaanpa myytäviksi kaavailtujen kotitarvemyllyjen historiaan ja niihin myllyihin, joita tänä kesänä inventoinnissa Pohjois-Suomussalmelta dokumentoitiin.

Peurokosken kunnostettu hierinmylly Suomussalmella. Tämä mylly on rakennettu vuonna 1948  ja se on yksi suojelluista myllyistä. Myllyssä on jauhettu jauhoja vielä 1950-luvulla.

Kainuun alueen vesimyllyistä varhaisin kirjallinen tieto on 1500-luvulta. Purojen varteen rakennettiin hierin- tai härkinmyllyjä, joiden nimitys juontaa juurensa myllyn siipitukista, joka ulkomuodoltaan muistutti entisaikaista vispilää tai taikinansekoituskeppiä. Keskiajalla myllytoiminta oli keskittynyt kruunulle ja talonpoikia yritettiin estää rakentamasta kotitarvemyllyjä. Säännöt ja lait eivät kuitenkaan tepsineet. Lopulta vuonna 1885 myllyvero lakkautettiin, jonka jälkeen myllyjen rakentaminen lähti nousuun. On arvioitu, että tuolloin Oulun läänissä toimi 60 veromyllyä, kun kotitarvemyllyjä oli 1 210.

Kainuussa vesimylly oli vaatimaton satulakattoinen rakennus, joka noudatteli talousrakennusten rakennustapaa. Pienet purojen varsien hierinmyllyt olivat yksikerroksisia hirsistä tehtyjä rakennuksia, joiden seinät oli sahattu tai veistetty suoriksi. Sisäänkäynti oli aina toisessa päätyseinässä ja ikkunan virkaa toimittivat joko avoin ovi tai pienet aukot seinissä. Myllyrakennuksen perustaksi riittivät nurkkakivet. Myllyt olivat lähes poikkeuksetta maalaamattomia, vain Sotkamon Huovilasta tunnetaan maalattu mylly.

Jauhaminen tapahtui laittamalla jyvät jauhinkivien yläpuolella olevaan kartiomaiseen tuuttiin, josta ne porsaan ja karistuskepin avulla ohjattiin jauhinkivien väliin. Jauho ajautui kivien kehyksenä olleeseen matalaan laatikkoon eli kahaan, josta se lakaistiin talteen. Kiviä pyöritti vesi, joka ohjattiin rännin, padon tms. avulla myllyn alla olevaan jauhinkiveä pyörittävään siipitukkiin.

 

Peurokosken myllyn sisärakenteita. Jauhopöytä tai kaha ja jauhinkivet, joiden väliin vilja päätyi suppilomaisen tuutin ja sen alla olevan allasmaisen porsaan kautta. Tuutin etupuolella on karistuskeppi, jolla varmistettiin jyvien valuminen porsaasta kiven silmään.

Myllyissä jauhettiin ruista, ohraa ja kauraa. Vehnä lähetettiin Kainuussa Paltamon tai Kajaanin myllyihin, sillä muualla ei ollut kuorintalaitteita käytössä. Jyvät jauhettiin vain kertaalleen ja isoimmat kuorenosat ja leseet erotettiin seulomalla. Myllyistä suurimmat olivat käytössä ympäri vuoden, mutta pienissä myllyissä työskenneltiin vain syksyisin tai syksyisin ja keväisin.

Edellä kuvatunlaisia hierinmyllyjä kartoitettiin kesän inventoinnissa Pohjois-Suomussalmen alueelta yhteensä viisi. Ne sijaitsivat kolmen eri puron tai joen varressa. Myllyjen tarkkaa ikää tai käyttöajankohtaa ei tiedetä. Vanhan kartta-aineiston perusteella osa kartoitetuista myllyistä tai myllyn paikoista on ollut käytössä jo 1800-luvulla.

Puromyllyjen kartoitus aloitettiin Tervajoesta Myllysuon kohdalta, josta dokumentoitiin kaksi noin 30 metrin päässä toisistaan olevaa myllyä. Toinen myllyistä oli merkitty peruskarttaan ja toinen löytyi tarkastusreissulla. Jälkikäteen selvisi, että myllyt oli merkitty jo 1860-luvun pitäjänkarttaan.

Joessa edelleen sinnittelevä mylly. Kuvassa etualalla hirsistä tehdyn patoaltaan jäänteet.  Puisia patoja alettiin korvata betonisilla 1920-luvulla, mutta Kainuussa tämä alkoi tapahtua vasta 1950-luvulla.

Kartoitusreissulla löytyneen toisen myllyn jääntet sattuivat "oikealle" puolelle jokea. Rakennuksen sisällä oli vielä siipitukin jäänteet. Myllyn takaseinään oli kaiverrettu kirjaimet XP.

Veden virtausta voitiin vahvistaa tekemällä jokeen sivu-uoma. Tervajoen myllyistä toinen oli tehty tällaisen uoman päälle.

Iso-Perangan Myllyniemestä Myllylän tuntumasta kartoitettiin valtion maalta pienen puron varrelta toiset kaksi myllyä. Myllyjä on ollut noin 240 m pitkän puron varrella kolmaskin, mutta se sijaitsee nykyään yksityismaalla ja näytti olevan osin purettu.

Aika on tehnyt tehtävänsä. Toisesta myllystä oli jäljellä enää alin hirsikehikko ja jauhinkivet.

"Vierivä kivi ei sammaloidu" piti paikkaansa jauhinkivien kohdalla. Kivien koko määräytyi veden voiman mukaan ja myllyihin pyrittiin saamaan mahdollisimman tehokkaat (eli suuret) kivet. Kookkaampia kiviä voitiin myös pyörittää hitaammin, jolloin jauhot eivät päässeet lämpenemään.

Toinen huomattavasti paremmassa kunnossa oleva mylly. Takaseinään oli kaiverrettu tekstiä, josta ei enää saanut selvää. Taustalla näkyy pieni maan- ja kiviensekainen pato, jolla veden virtausta on pyritty säätelemään.

Tormuan lähistöltä Maaselänvaaran kupeesta kulkevan puron varrelta melkoisesta tiheiköstä löytyi kesän viimeinen mylly. Edellisistä myllyn paikoista poiketen tämän kohteen kohdalla ei kartassa ollut mylly-alkuisia paikan- tai talonnimiä.

Ryteikössä piilotteleva melko hyvin säilynyt mylly.

Myllyn lattia oli romahtanut ja siten kivetkin olivat tippuneet puroon. Seinissä oli vielä jäänteitä luultavasti jauhopöydän ja tuutin kiinnityksistä. Ikkunoiden virkaa toimittivat pienet aukot seinissä.

Puron itärannalla noin 8 metrin päässä myllystä makasi tämä jauhinkivi. Kivien tuli olla pinnaltaan karkeita, jotta jyvät jauhautuivat kunnolla.

Myllyihin liittyy monia tarinoita ja uskomuksia. Joidenkin myllyjen viereen rakennettiin myllysaunoja, joissa asusteli myllytonttuja. Tonttujen kerrotaan huolehtineen siitä, ettei jauhattaja nukkunut liian kauaa. Myllyä ei nimittäin voinut jättää pitkäksi aikaa yksin jauhamaan, sillä jos jyvät pääsivät jostakin syystä loppumaan, tyhjänä pyöriminen kulutti kivet nopeasti.

Tonttujen lisäksi myllylle saattoi ilmestyä paholainen. Erityisen usein se ilmestyi pyhäpäivänä, jolloin kirkon oppien mukaan vallitsi pyhätyökielto. Kerrotaan, että mylly saattoi yhtäkkiä pysähtyä ja syyksi paljastua iso ruma mies, joka piti kiinni vesirattaasta estäen sitä pyörimästä. Tämä miehen kerrotaan olleen vuodenajasta riippuen joko paholainen tai noita, joka tuli vaanimaan myllärin sielua.

Uskottiin myös, että naiset tuovat huonoa onnea eikä heitä päästetty myllylle lainkaan. Tämän uskomuksen juuret saattavat olla keskiajassa, jolloin kirkko halusi kitkeä pois myllyprostituution. Niin tai näin, mylly säilyi miesten omana paikkana toiseen maailmansotaan saakka, jolloin miesten ollessa rintamalla naisten tuli hoitaa työt, myös jauhojen jauhaminen.

Kotitarvemyllyjen loppu koitti Kainuussa 1950- ja 1960-luvuilla. Vesimyllyjen käyttö lakkasi traktorikäyttöisten kotitarvemyllyjen, sähkön saapumisen ja ihmisten kulutustottumusten muutosten myötä. Kainuun viimeiset vesimyllyssä jauhetut jauhot jauhettiin tiettävästi 1970-luvun lopulla Ristijärven Karppalan myllyssä.

- Hanna

Lähteet:

Korhonen, Teppo 1993: Vesimyllyt. Historia, rakenne, käyttö ja kunnostus erityisesti kainuulaisen mylllyperinteen valossa. Kainuun museo.

Kainuulaista karnevaalihullutusta - osa 2 Hyrynsalmi

Emmepä malta jättää vielä edellisessä kirjoituksessa esiinnostettua Ernst Lampénin näkemystä kainuulaisesta karnevaalihullutuksesta, pororaidon rintamaille vetämästä teollisuustuotannosta. Lampén oli säätyläispoika Rantasalmen pappilasta. Toisenlainen tausta oli Suomen eteläisimmän paliskunnan perustajalla, samaan aikaan eläneellä Juho Alfred Heikkisellä (1863 – 1938). Nuorta Juhoa kiinnosti Kainuun elinkeinoelämän kehittäminen. Sittemmin Hallan ukoksi kutsuttu Juho oli varsinainen monitoimimies: teollisuusyrittäjä, poromies, kansanedustaja ja aktivisti. Hullutusta eli ei – ukon yrittelijäisyydelle näytti olevan taivas kattona eivätkä epäilijät häntä hetkauttaneet.

1800-luvulla Kainuussa elettiin tervanpolton varassa. Hautapoltto oli tehotonta, sillä siinä menivät hukkaan kaikki polton sivutuotteet. Kekseliäs ukko hankkiutui yhteistyöhon oululaisen Karl Löfhjelmin kanssa, joka oli kehittänyt käyttökelpoisen tervanpolttouunin. Ukko perusti 1890 ensimmäisen tehtaan uuden talonsa yhteyteen Hyrynsalmelle Hyrynjärven rannalle Pihkalaan. Muutamaa vuotta myöhemmin tehdas paloi ja ukko muutti perheineen Hallaan, jossa kokeilut jatkuivat.

Kirkkoahon tervapetäjän kaiverruksella on osoitettu tervapuualueen rajaa. Kyseessä on vanhin Hyrynsalmen alueelta tunnettu vuosiluvulla varustettu tervamerkkipuu.  Nimikirjaimet voivat olla joko merkitsijän – puu on sijainnut kruunun maalla – tai henkilön, jolle alueen tervapuut merkittiin.

Löytöjoen rantaan nousi seuraavaksi tärpättitehtaan nimellä kulkeva laitos, joka toimi 1920-luvulta talvisotaan saakka. Ukko oli kehitellyt alkuperäisiä patentteja, ja Löytöjoella olikin tervauunin lisäksi pikiöljy- ja tärpättitislaamo. Suunnittelipa hän tislauksessa syntyvän valokaasun käyttämistä Hallan talon valaisemiseen. Matkaa oli kuitenkin liikaa ja kaasuvalaistus jäi toteuttamatta.

Löytöjoki, Hyrynsalmi.

Tervanpolttokattila.

Tärpättikattilat.

Perinteisesti kesäaikaan poltettu hautaterva soudettiin Ouluun. Ympärivuotisen tuotannon kuljetuskysymyksen ukko ratkaisi porojen avulla ja ensimmäiset poronsa hän hankki jo 1880-luvulla Vienasta. Kiinnostus asiaan levisi ja Hallan paliskunta sai alkunsa. Löytöjoen tärpättitehtaan tuotteet ukko ajoi poroilla Ouluun.

Ukko oli lisäksi innokas kalamies. Hän vuokrasi Metsähallitukselta saaren, jonne rakensi 1915 pienen kalamajan. Tempauduttuaan mukaan jääkäriliikkeen toimintaan ukosta tuli myös poliittinen aktivisti. Kalamaja toimi jääkärien piilopirttinä itäisen etappitien varrella. Maja seisoo edelleen paikallaan nykyisin Jääkärisaaren nimellä tunnetussa saaressa, muutaman kilometrin päässä tärpättitehtaalta.

Hallan ukon rakentama kalamaja, Jääkäripirtti, seisoo edelleen Saarijärven saaressa muutaman kilometrin päässä Hallasta.

Loppuvuosina tehtaan tuotanto ei ollut erityisen kannattavaa ja viime vaiheissa tervaa syntyi lähinnä omiin tarpeisiin. Kerrotaan, että venäläiset pommittivat tehdasta talvisodan alkupäivinä luulleen toiminnassa olleita valaistuja uuneja taloiksi.

Lopuksi sananen Hallan ukon turkkilaisesta saunasta, josta eräs lukijamme on palautteen perusteella kiinnostunut:

Jos ukon elämänkerran kirjoittaneeseen Arvo Kokkoon* on uskominen, oli tällainen sauna ukon ensimmäisellä talonpaikalla Pihkalassa. Ukko rakenteli Pihkalaan mahdollisimman uudenaikaisen talon rakennuksineen eikä saunassa ollut lainkaan kiuasta, vaan löyly johdettiin sinne tervatehtaan höyrykoneesta.

Pihkala on yksityisomistuksessa, joten valtion talousmetsien inventointi ei sinne ulottunut. Toki nämä 1894 palaneet rakennukset saattavat hyvinkin vielä erottua maastossa. Siinäpä tutkimuskohde tulevaisuuden varalle!

- Oili, Hyrynsalmi


*Kokko Arvo 1939/2003. Hallan ukko. Näköispainos 1939 ilmestyneestä teoksesta. Dark oy, Vantaa.