Savottakokin matkassa

Tukkisavotoilla työ oli raskasta ja eväät sen mukaiset. Aluksi työmiehet tekivät ruokansa itse tai savotan nuorin lähetettiin etukäteen kämpälle valmistamaan ruokaa. Metsäyhtiöt palkkasivat emäntiä ruoan tekoon aluksi vain työn johdolle, mutta jo 1928 kämppälain myötä ruokahuolto koski koko kämppää. Vuoden 1947 kämppälain mukaan kaikilla savotoilla, jotka kestivät yli 6 viikkoa ja joilla oli yli 20 miestä, tuli olla kämppäemäntä. Suurimmilla savotoilla emäntiä oli kaksikin.

Kokin valtakuntaa oli savottakämpän keittiö, jonka seinässä oli elämänluukku. Luukun kautta ruoka-annokset jaettiin työmiehille. Emännille taattiin työrauha eikä keittiöön saanut mennä ilman lupaa.

Keittiön tavarahyllyt olivat vaatimattomia lautatasoja, jotka oli kiinnitetty seinään puutappien varaan.

Savottakämpillä käytettiin erilaisia liesiä, kamiinoita, tulisijoja ja takkoja sekä ruoan valmistukseen että lämmitykseen. Ennen kämppälakeja työmiehet saattoivat asua pelkässä maakuopassa, jossa oli luonnonkivistä kyhätty takkamainen uuni. Vuoden 1928 kämppälaki velvoitti metsäyhtiöt rakentamaan uloslämpiäviä asuntoja. Vuoden 1947 laissa edellytettiin jo mm. erillisiä kuivatushuoneita vaatteille.

Yksinkertainen puolitynnyrihella on yleisimpiä kämppien sijoilta löytyviä tulisijoja.

Porin Perheliesi oli käytössä myös savottakämpillä. Liedessä on uuni ja useita keittolevyjä kannen päällä.

Porin Mainio oli muuripata, jossa lämmitettiin vettä. Mainioita löytyy useilta kämpiltä ja malli oli käytössä myös toisen maailmansodan saksalaistukikohdassa Rovaniemellä. Muuripata sijaitsi saunan yhteydessä.

Porin Matti oli yleinen keittoliesi.

Kämppien kukoistusaikaan suurimmilta keskuskämpiltä huollettiin sivukämppiä ja niiden yhteydessä voitiin pitää myös kauppaa. Kuvassa Rovaniemen Kuohungin pääkämpän pihapiirissä sijaitseva sivurakennus, jossa on ollut myös kauppa.

Vanhimmilta kämpiltä ei juuri irtotavaraa löydy, koska esineet ovat painuneet turpeen sisään. Esineet olivat kalliita, eikä niitä hukattu tai jätetty savotan loputtua. Kämpilläkin tavaran määrä kasvoi ja monipuolistui 1950- ja -60 -luvuilla.

Alumiinista valmistettuja ruokakuppeja Kolarin suurelta savottakämpän pihamaalta.

Keramiikka-astiastoa hallitsevat Arabian mallit. 

Arabian valmistama käsienpesuvati. 

 

Soppakulhot olivat suuria.

Yhden litran mitta-astia vuodelta 1955.

Läski ja leipä olivat yleistä murkinaa kämpillä. Piristykseksi juotiin kahvia ja pannuvalikoima oli melkoinen.

1960-luvulla kämppien ruokavalio monipuolistui ja säilykkeet yleistyivät.

Sanomalehtiä kämpille oli tullut jo pitkään, mutta transistoriradio oli todellinen linkki korven ja muun maailman välillä. Radiot toimivat paristoilla.

Savottakämpät hiljenivät tieverkon parannuttua 1960-luvulla. Työmiehet kulkivat sen jälkeen savotoilla kotoa ja tukkijätkää alettiin kutsua metsuriksi.

- Taisto

Savottakämpät – metsien hiljaiset vaeltajat

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventointien tarkoituksena on paikallistaa metsistä kaikki ihmisen toiminnasta syntyneet rakenteet. Tavoite vaikuttaa selvältä, ja sitä se suurimmaksi osaksi onkin. Mutta kun mennään tarpeeksi syvälle asiaan, alkaa eteen nousta ongelmia. Mitkä lasketaan ihmisen toiminnasta syntyneiksi rakenteiksi? Pohjimmaisena ajatuksena on kartoittaa rakennukset ja kiinteät rakenteet: tervahaudat, röykkiöt, pyyntikuopat ja eräkämpät. Mutta entäpä esimerkiksi 1900-luvun polut ja muut kulkuväylät? Ojat? Nuotion jäänteet? Minne raja vedetään ja millä perusteilla?

Yksi määrittelevä tekijä on kohteen kiinteys. Väliaikainen ja liikuteltava kohde ei ole kiinteä kulttuuriperintökohde (vaikka rajatapauksia on tässäkin: esimerkiksi paikalleen lahonnut vene tai vesisäiliö vanhan kämpänpaikan yhteydessä). Kohteen kiinteyden määrittelyn luulisi olevan helppo asia. Mutta oikeastaan näin ei ole. Osa kohteista on rakennettu metsään vain tietyksi ajaksi jotain tiettyä käyttöä varten. Hyviä esimerkkejä näistä ovat metsätyökämpät.

Kämppiä alettiin rakentaa Suomeen enemmän 1920-luvulla ja niitä rakennettiin pitkälle 1960-luvulle saakka, jolloin metsätöihin ei enää lähdetty paikan päälle asumaan. Kämpät olivat 1940-luvulle saakka pääosin hirsistä rakennettuja, jonka jälkeen yleistyivät erilaiset parakkikämpät. Kämpissä asuttiin vain savotan ajan ja tämän jälkeen ne jäivät vaille käyttöä. Hirsikämpät usein purettiin ja uitettiin muiden tukkien jälkeen muualle. Joskus kämpät jätettiin paikoilleen tulevaa käyttöä varten tai esimerkiksi metsästysmajoiksi. Eräs syy parakkikämppiin siirtymisessä oli juuri parempi liikuteltavuus. Osa kämpistä rakennettiin jopa jalaksille ja ne voitiin vetää talvella uudelle työmaalle.

 

Puolangan Metsokankaalla sijaitsevan kämpän paikalla on karulla mäntykankaalla nykyään rehevä koivuja kasvava vanhan polun halkoma aukio.

Kulttuuriperintöinventoinneissa tämä aiheuttaa sen että yksi ja sama kämppä saattaa sijaita alueellisesti useassa eri paikassa. Koska alueet ovat olleet Metsähallituksen maita jo tuolloin, samaa kämppää on siirrelty aikojen kuluessa usealle eri Metsähallituksen työmaalle. Ja parhaassa tapauksessa kämppä on myyty tarpeettomana lopuksi metsästysmajaksi, jona se saattaa olla vieläkin. Jokaisella työmaalla kämppä on tarvinnut muita rakenteita ympärilleen: esimerkiksi tallin, saunan, varastoja ja kaivon. Nämä on rakennettu eri tavoin eri paikoille. Osittain ne saattavat olla purettuja, osittain vielä maastossa paikalla.

Kämpän kulttuuriperintöarvon pohdiskelussa tulee tällöin eteen mielenkiintoisia kysymyksiä. Miten eri paikat arvotetaan toisiinsa nähden? Mikä on ”alkuperäinen paikka”, onko sellaista edes? Ja missä kämppä varsinaisesti sijaitsee? Jos kämppä haluttaisiin vaikkapa suojella, mikä siitä suojeltaisiin? Missä tämä suojeltava kulttuuriperintö sijaitsee? Ensimmäisessä paikassa vai siellä missä on ollut suurin savotta, suurin pihamaa ja eniten rakennuksia? Vai kenties nykyisen metsästysseuran maalla täysin modernisoituna? Entä kuinka tärkeää on metsätöiden aineeton perinne, jota nykyään jatkavat koneurakoitsijat?

Tämänkaltaisiin kysymyksiin on hankala löytää vastauksia eikä niihin varsinaisesti edes pyritä tässä yhteydessä löytämään ratkaisua. Kulttuuriperintöinventointien kannalta kaikki paikat ovat samanarvoisia vanhojen metsäkämppien sijoja, jotka rauhoitetaan maanmuokkaukselta automaattisesti. Mutta kämpät ohjaavat mielenkiintoisen kysymyksen pariin. Missä arvokas kulttuuriperintö ylipäätään sijaitsee ja miten sitä tulisi suojella? 

Lopuksi muutama esimerkki Puolangan hiljaisista vaeltajista. Mitä mieltä itse olet?

Uunivaaran savottakämppä

 

Uunivaarassa sijaitsi kämppä 1948-1955. Puretusta kämpästä on jäljellä mm. kellari.

Uunivaaran kämppä siirrettiin Rytiselkään 1956. Täällä kämppä sijaitsi vuoteen 1968. Myös Rytikankaalla on jäljellä kellarin jäännös

 

1969 kämppä siirrettiin nykyiselle paikalleen Palkinkankaalle metsästysmajaksi.

Matkalammen savottakämppä

Matkalammen kämpästä on jäljellä lammen rannalla sijaitseva tasainen saunan pohja ja ruostunut kiuas.

Matkalammelta kämppä siirrettiin Valkeiskankaalle. Metsästä löytyy yhä kämpän puodin ristikkomaista pohjaa.

Kun Valkeiskankaan kämppä purettiin, osti Tupalan vanha isäntä yhden rakennuksen pihalleen aitaksi.

- Ville, Puolanka

Kämppä ei petä

Meni minkä tahansa puron/suon/lammen rantaan, aina löytyy vähintään yksi kämppä. Luoston koillispuolella Vyötämöselän lähistöltä niitä löytyi kerralla vähän enemmän. Tiettävästi siellä pitäisi olla savotan pääpirtti ja ainakin yhdeksän miehistölle tarkoitettua sivukämppää. Ehdimme torstaina kartoittaa niistä vasta viisi, ennen kuin maastotietokoneen ja kameran akut loppuivat, ja homma jatkuu ensi viikolla. Kämpät ovat jäännöksiä alueella 1930- tai 40-luvulla olleista hakkuista. Ne olivat ilahduttavan hyväkuntoisia, eivät ehkä enää ihmisasumuksiksi kelpaavia, mutta yksinäinen poro tuntui viihtyvän hyvin pääpirtin vanhassa varastorakennuksessa. Se kävi useaan otteeseen paikalla tarkistamassa, josko ihmiset olisivat jo älynneet häipyä.

Porojen suosima pääpirtin varastorakennus

Pääpirtin entinen sauna

Tallin varastopuoli sivukämpällä

- Siiri ja Aki, Sodankylä