Metsiin kadonneet -tulosseminaari katsottavissa netissä

Metsiin kadonneet -tulosseminaari pidettiin Kansallismuseolla 9.10.2015 ja se on katsottavissa kokonaisuudessaan yltä tai osissa tämän linkin kautta. 

Päivän ohjelma

9:00 * Avaus, kehitys- ja ympäristöpäällikkö Antti Otsamo, Metsähallitus

         * Puheenvuoro, pääjohtaja Esa Härmälä, Metsähallitus

         * Puheenvuoro, pääjohtaja Juhani Kostet, Museovirasto

         * Hankkeen esittely, projektipäällikkö Jouni Taivainen, Metsähallitus

         * Metsiin kadonneet - kohde-esittelyjä valtion metsistä:
            - Kivikaudesta muutama sananen, Esa Hertell
            - Korpien kätköissä - metsien asutushistoriaa, Ville Laurila
            - Metsästyksen ja kalastuksen kulttuuriperintö, Piritta Häkälä 
            - Saamelaiskohteet, Juha-Pekka Joona
            - Terva ja hiili, Jouni Taivainen
            - Kauppateistä papin polkuun - kulkureitit inventoinnissa, Hanna Kelola-Mäkeläinen
            - Savottakämpät valtion metsissä, Taisto Karjalainen
            - Sodan kulttuuriperintö, Taisto Karjalainen
            - Uskonto, uskomukset ja tarinat, Riikka Mustonen

11:30-12:30 Tauko

12:30 * Valtiovallan tervehdys, ministeri Kimmo Tiilikainen

           * Tarinoita puun takaa - hankkeen viestintä, erikoissuunnittelija Hanna Kelola-
              Mäkeläinen, Metsähallitus

           * Ylä-Kainuun Tarinakartasto - matkailullinen näkökulma tarinaperinteen hyödyntämiseen,

               kulttuuriantropologi Satumaarit Myllyniemi 

           * Hankkeen tuottaman aineiston hyödyntämismahdollisuudet tieteessä, dosentti Georg

              Haggrén, Helsingin yliopisto

14:00-14:30 Tauko

14:30 * Jos metsässä on kulttuuriperintöä, jota kukaan ei ole kokemassa, onko metsässä 

              kulttuuriperintöä? FM Johanna Enqvist, Helsingin yliopisto

           * Kulttuuriperintöhankkeen merkitys, professori Mika Lavento, Helsingin yliopisto

 15:30 Loppukeskustelu

           * Kysymyksiä voi lähettää alla olevan kommenttikentän kautta

Metsiin kadonneet -näyttely Suomen kiertueella!

Metsiin kadonneet -näyttelyyn pääsee tutustumaan vielä tammikuun loppuun saakka Kansallisarkistossa, jonka jälkeen näyttely lähtee kiertämään maakunta-arkistoja. Käykää tutustumassa, kun näyttely tulee kohdalle!

 2015 

16.2. - 20.3.  Oulun maakunta-arkisto (Arkistokatu 6)

30.3. - 29.5.  Hämeenlinnan maakunta-arkisto (Aittatie 2)

8.6. - 17.7. Mikkelin maakunta-arkisto (Pirttiniemenkatu 8 A)

3.8. - 11.9. Jyväskylän maakunta-arkisto (Pitkäkatu 23)

21.9. - 30.10. Turun maakunta-arkisto (Aninkaistenkatu 11)

9.11. - 11.12. Joensuun maakunta-arkisto (Yliopistokatu 6)

2016

5.1. - 28.2. Vaasan maakunta-arkisto (Sepänkyläntie 2)
7.3. - 15.4. Saamelaisarkisto (Sajos, Inari)

 Ps. Nämä tyypit eivät onneksi kadonneet metsiin! :-)

Myllynkivien kertomaa

”On mielestäni mitä romanttisin tuuma sijoittaa erämaahan 300 km:n päähän Oulusta, rautaruukki. Tuntuu melkein teollisuusilveilyltä, kun kuulee, että malmisora ja takkirauta oli rahdattava porojen avulla. Olisihan tuo ollut kuin karnevaalihullutusta, ellei poroparkaa tuossa leikissä olisi niin perin pahoin pidetty.”

 -Ernst Lampénin kuvaus Ämmän ruukista-

Vielä 1800-luvulla rautateollisuus edusti Suomen merkittävintä teollisuuden alaa ja kasvumahdollisuudet paranivat entisestään kun kotimaisia järvi- ja suomalmeja alettiin hyödyntää ruotsalaisten tuontimalmien ja takkiraudan sijaan. Myös Kainuusta tehtiin malmilöytöjä siinä määrin, että yrittäminen rautaruukkialalla alkoi kiinnostaa.

Suomussalmella sijainnut Ämmän ruukki perustettiin vuonna 1841. Perustamispäätöstä tukivat tullittomat vientimahdollisuudet Venäjälle sekä Viroon ja Riikaan. Venäjälle oli mahdollista viedä 200 000 puuta (1 puuta = 16,4 kg) raakarautaa vuodessa sekä Itämeren satamiin 30 000 puuta ja 20 000 puuta nauloja vuodessa. 

Lampénin kommentti etäisyyksien kanssa kamppailusta ja kuljetusvaikeuksista pohjustaa jäännöksiä Suomussalmen Kaaperisuon läheisyydestä. Kaksi myllynkiveä seisoo edelleen metsämaalla tunnistettavina, mutta sammaleen peittäminä. 

Nämä kaksi myllynkiveä valmistettiin juuri Ämmän ruukin käyttöön luultavasti 1860- tai 1870-luvulla. Ruukin mentyä konkurssiin jo valmistetut kivet jäivät paikoilleen. Talousongelmiin vaikuttivat monet tekijät, paitsi pitkät välimatkat ja haastava kuljettaminen vuodenaikojen mukaisesti, myös viennin vaikeudet. Vuonna 1885 Venäjän antama asetus rajoitti raudan vientiä rajusti Suomesta ja tiukensi ruukkien toiminnan edellytyksiä. Ruukkiteollisuus oli perustunut pitkälti viennin mahdollisuuksiin.

Tänä päivänä voi vain kuvitella työtä ja kulunutta aikaa, jolla nämä vesimyllyyn tarkoitetut kivet on valmistettu ja mahdollisesti kuljetettu nykyisille olinsijoilleen. Mielenkiintoista myllynkivien suhteen on myös se, kuinka ne sijaitsevat omissa oloissaan 450 metrin päässä toisistaan. 

Vaikka Ämmän ruukki on jo kadonnut, tulevat nämä ruukin historiasta kertovat kivet vielä kauan muistuttamaan Lampénin kuvailemasta teollisuusilveilystä ja karnevaalihullutuksesta Kainuun erämaassa. 

- Tuuli ja Hanna, Suomussalmi

Vanhalla kirkkotiellä vaarojen maisemissa

Nyt kun kesän maastokausi on jo melko vähissä, on hauska muistella myös aiempia mieleen painuneita retkiä inventointiprojektimme alkuvaiheilta. Yksi sellainen on Lieksan Siikavaarasta Ruunaan reitin varteen kulkeneen vanhan kirkkotien kartoitus. Aivan ensimmäisenä inventointipäivänämme Lieksan suunnalla kesällä 2010 kävimme haastattelemassa Siikavaaran laella asuvia noin 80 -vuotiaita Oinosen veljeksiä. He olivat asuneet paikalla koko ikänsä ja tunsivat metsät kuin omat taskunsa. Saimme kuulla heiltä mm. partisaanien liikkeistä Särkkävaaran suunnalla sota-aikana. Siellä oli kuulemma ollut iso joukko leiriytyneenä. Veljekset muistelivat kuinka tuolloin, pikkupoikina, oli jännää kun ei koskaan tiennyt kuka onkimatkalla saattoi tulla vastaan. He kertoivat myös muinaisesta kirkkotiestä, joka oli kulkenut Siikavaaran kautta Pudasjärven rantaan Pudasluhdan tienoille, josta jatkettiin veneillä Lieksan kirkolle. Samaa reittiä kuljetettiin myös vainajat kirkkomaan multiin ja Kirkkotien varressa tehtiin puihin vainajien muistoksi kaiverruksia. Veljekset osoittivat meille kartasta kaksi paikkaa, joista kaiverruksia vielä voisi löytyä.

Suurin toivein lähdimme maastoon ja koitimme seurata karttaan merkityn kirkkotien linjaa maastossa, jossa se erottui enää paikoin jonkinlaisena umpeenkasvaneena urana. Alueen nykyinen puusto oli pääasiassa muutaman kymmenen vuoden ikäistä metsää, joten alueella ei ollut juuri muita vanhoja puita kuin keloja. Niitä tietysti tarkkailimme erityisesti, sillä niissä saattaisi olla säilyneenä kaiverruksia. Lopulta saavuimme Rekikankaalla niille paikkeille, missä karsikkopuita piti oleman. Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme maahan kellahtaneen paksun kelon, jonka kyljessä oli useita kaiverruksia. Osa niistä oli kasvanut aikanaan jo puun sisään ja osaa oli lahoaminenkin alkanut hajottaa. Löysimme paikalta myös toisen kaatuneen puun, jossa oli vastaavia kaiverruksia. Niistä ei pystynyt hahmottamaan mitään selviä vuosilukuja, mutta yksittäisinä numeroina oli mm. nolla ja muutama kahdeksikko sekä numero 19 ja rasti.

Vanhan kirkkotien katoavaa linjausta ja karsikkopuu Lieksan Rekivaarassa kesällä 2010.

Heikosti erottuvia kaiverruksia kaatuneen kelon kyljessä.

Toisen karsikkopuun kaiverruksia.

Karsikkopaikka oli löytynyt. Ehkä viimeisinä hetkinään, sillä se lienee ollut enää vain Siikavaaralla asuvien veljesten tiedossa. Toiselta heidän neuvomaltaan paikalta ei enää löytynyt mitään, vaikka kävin siellä kahdesti kulkemassa ristiin rastiin kaikki vanhat puut katsellen. Seurailimme vielä kirkkopolun reittiä Pudasjärven rantaan eräänä toisena päivänä. Se kulki välillä yksityismaiden halki ja välillä valtion mailla. Silloin oli kuuma ja paarmainen päivä.

Jouni

Tien päältä ja tien vierestä

Viimeiset kolme viikkoa hurahti Etelä-Suomen hajanaisilla metsäalueilla. Auton mittariin tuli kilometreja noin 4500 joten kiesissä tuli istuttua melko paljon, mutta maastossakin toki samoiltiin. Päiville tuli mittaa aamuvarhaisesta iltailtaiseen. Jälleen kerran hiilimiilut tulivat paremmin kuin tutuiksi. Säkylänharjun ampuma- ja harjoitusalueelta haravoitiin kasaan noin 100 miilua. Ne liittyvät Euran Kauttuan ruukin historiaan, joka oli toiminnassa 1689-1907. Säkylän kylien talonpojat valmistivat mäntykankailla hiilet ruukin ahnaisiin masuuneihin. Laserkeilausaineistosta ilmenee, että myös alueen yksityismetsissä on rutkasti miiluja, yhteensä lukemat nousevat varmaan kolmannelle sadalle.

Nokka kohti Säkylää eräänä aamuna.

Alueen ylhäisin hiilimiilu sijaitsee Porsaanharjun laella ( miilu on kuvan keskellä oleleileva kumpare). Harju syntyi noin 11000 vuotta sitten, jolloin mannerjäätikön reuna sijaitsi näillä tienoilla ja Yoldia meri lainehti hyisenhyhmäisenä. Noin 10700-10900 vuotta myöhemmin joukko säkyläläisiä rakensi tähän miilun ja toimitti hiilet Kauttualle. Maisemat ovat edelleen henkeäsalpaavan kauniiit.

Keskiajan huomattavimpiin maanteihin kuuluneen Huovintien kulkua ampuma-alueella. Tarkkaavainen lukija huomaa tien oikeassa reunassa kyhjöttävän hiilimiilukumpareen.

Säkyläviikon jälkeen auton keula suunnattiin aamuisin Pälkäneen-Kangasalan-Lempäälän ja Tampereen maisemiin ja loppuviikolla käytiin haistelemassa merituulia Tenholan Solbölessä. Vielä ehdittiin setviä myös Järvenpään ja Hyvinkäänkin maita. Hajallaan sijaitsevia metsäpalstoja haravoitiin, mutta juuri mitään mainittavaa ei noilta seuduilta löytynyt. Urjalasta tosin yksi hyvin maastoutunut asumuksen sija kera komean kivinavetan perustuksen. Se paljastui arkistotutkimuksissa 1800-luvun lopun venäläisen topografikartan mukaan Mäkelä -nimiseksi tilaksi. Nykyisin metsässä erottaa entiset peltoalueet maatuneiden ojien rajaamina alueina, joissa paikoin on viljelyröykkiöiden jäännöksiä. Varsinaisella asuinpaikalla erottuu lisäksi kiukaita ja kellarikuoppia. Vankan puuston perusteella autioituminen lienee tapahtunut joskus 1900 -luvun alkuvuosikymmeninä.

Vanhan asuinpaikan näkyvimpänä merkkinä erottuu kivinavetan jäännös.

Päärakennuksen jäännös on hyvin maastoutunut puuston alle. Sen mitat ovat noin 6 x 15 metriä ja siinä on ollut ainakin kaksi tulisijaa sekä toisessa päässä lattian alainen kellari.

Kolmannella viikolla inventoitiin Lapinjärven ja Loviisan metsiä. Siellä törmäsimme jälleen hiilimiiluihin ja muutamaan tervahautaan. Hieman erikoisempina kulttuuriperintökohteina tulivat vastaan tilikopin jäännökset sekä jo hävinneeseen rautatiehen liittyvät aitakiveykset.

Eero ja metsuri emeritus Rami tilikopin jäännöksillä Lapinjärven maastossa. Kopista jaettiin tilit metsätyömiesten kouraan joskus 1950-1960 -luvulla. Rahat tuotiin metsään tilipäivänä perjantaina. Kopissa oli myös kaminalämmitys.


Törmäsimme Loviisan Kuggomin metsissä tällaisiin kiveyksiin. Eero pirautti metsuri emeritus Ramille, joka kertoi, että 1980 -luvulla joku vanha pappa oli ulkoillessaan kertonut hänelle, että ollessaan pikkupoika olivat vanhat sanoneet tästä kulkeneen rautatien turvesuolle. Arkistoaineistojen kaivuutyö vahvisti asian. Tästä kulki rautatie 1900 -luvun alkuvuosina. Nykyisin rautatienpohjaa kulkee maantie, joka on kiveyksestä noin 6-7 metriä oikealle.



Loppuviikolla ehdin vielä käväistä Laitilan ja Ypäjän suunnalla. Laitilan pohjoisrajalla kävin katsomassa mielenkiintoiselta vaikuttavaa paikkaa, jossa arvelin voivani törmätä vanhaan pitäjien väliseen rajapyykkiin. Kyseinen paikka ei tuottanutkaan pettymystä. Suon keskellä sijaitsevassa saarekkessa oli yksi komeimpia rajamerkkejä, joita vastaani on tullut. Kiveen oli kaiverrettu vuosiluku 1786 ja sen yläpuolelle kirjaimet RA tai RÅ (RÅ = raja ruotsiksi). Kyseessä voi olla keskiajaltakin polveutuva rajamerkki, se selvinnee kirjallisista lähteistä.

Rajamerkki Laitilan pohjoisrajalla. Kivipaasi kohoaa lähes kahden metrin korkeuteen.

Pystykivessä näkyy kaiverrettuina kirjaimet RA (tai RÅ) ja niiden alla vuosiluku 1786.

Etelän maastokausi jatkuu vielä ainakin muutaman päivän verran.

Jouni ja Eero