Kapuloita rattaisiin

1700- ja 1800-luvuilla Vaalan ja Paltamon alueella ei ollut paljon teitä. Vesitse liikuttiin niin paljon kuin mahdollista, mutta maalla liikkuessa käytettiin polkuja. Polut pyrkivät kiertämään suuret vaarat ja suot, mutta koska soita on niin paljon ne jouduttiin usein ylittämään suoraan pitkospuita tai kapulateitä  pitkin.

Vanhat polut on merkitty karttoihin katkoviivalla. Pitkospuut on merkitty ”sikssak-viivoilla”, jossa seuraava viiva alkaa keskeltä edellistä viivaa. Esimerkki tästä alla. Kapulatie on merkitty lyhyillä poikittaisilla viivoilla.

Kartassa polkua ja suon poikki kulkevia pitkospuita. Kartta: Maanmittauslaitos, Vanhat painetut kartat: kartta 342311, vuodelta 1951

Samuli Paulaharju kertoo Kainuun mailta. Kansantietoutta Kajaanin kulmilta –kirjassa (1958), että porrastettu Papintie (porrastettu siksi, että pappi pystyi sitä mustilla kengillä kulkemaan) kulki Jaalangan Polvijärveltä Otermalle. 

”Puolivälissä taivalta oli Istumakivenkangas, jossa oli kivistä tehty ’rouvastin istuin’ ja sen vieressä suuri kuiva honka, mihin ’kaikki herrat olivat leikanneet puumerkkinsä ja vuosiluvun’” (Paulaharju 1958:22)

Istumakivenkangas löytyy nykyisistäkin peruskartoista. Oterma on kankaasta pohjoiseen ja Polvijärvi kaakkoon, joten polku on todennäköisesti kulkenut suunnilleen pohjois-eteläsuuntaisesti tai luode-kaakkosuuntaisesti. Polku alkoi kiinnostaa minua erityisesti, kun sain Kajaanin Metsähallituksen työntekijältä tiedon, että kankaan eteläpuoleisella suolla on säilynyt pätkä jonkinlaista kapulatietä tai pitkospuutietä. 

1970-luvun kartassa Istumankivenkankaalle ei ollut merkitty polkuja.  Vuoden 1942 kartassa Istumakivenkangas on hieman vaikeasti hahmotettavissa, mutta alueen poikki kulkee jonkinlainen polku.

Kartta: Talouskartta Vaalan hoitoalueesta. 6. Karttalehti.  Tehty Metsähallituksessa v. 1942. Kansallisarkisto

Maastossa puujäänteiden löytäminen vaati ahkeraa tamppaamista, jotta onnistui erottamaan kengän alla jatkuvan puurakenteen erillisistä kaatuneista puunrungoista ja oksista. Puurakenne kuitenkin löytyi. Se oli lähes täysin kadonnut aluskasvillisuuden ja humuskerroksen alle. Tunnustelemalla voisi päätellä, että kysymys on pitkospuista, joissa lyhyiden poikittaispuiden päälle on laitettu vierekkäin kaksi pitkää puunrunkoa. Kapuloita ei rakenteessa ainakaan tuntunut.

Puurakenne kulkee kuvassa oikealla, jäkälämuodostelman alla. Kuva: Riikka Mustonen/ Metsähalllitus

Vain muutamia puurakenteita oli näkyvissä. Kuva: Riikka Mustonen/ Metsähallitus

Havaittu pätkä pitkospuita nykykartalla. Kartta: © Metsähallitus 2008, © Maanmittauslaitos 1/MML/08

Löydetty tienpätkä oli suurinpiirtein pohjois-eteläsuuntainen. Onko sillä mitään tekemistä ns. Papintien kanssa?  Siitä ei ole tietoa. Tieto Papintiestä on liian epämääräinen ja vanhat kartat liian tulkinnallisia. Reittejä on voinut olla lukuisia eri suuntiin ja vaikka puu säilyykin melko hyvin hapettomissa oloissa suon sisällä, voivat löydetyt pitkokset olla paljon nuorempia. Paikalla on kuitenkin hieno historia, joka on onneksi säilynyt sen nimessä.

- Riikka 

Paulaharju peuranpyytäjien matkassa

Samuli Paulaharju oli tarkkanäköinen ja teräväkynäinen kansatieteilijä, folkloristi ja tutkija. Hänen elävät kuvaukset entisaikain elämästä ja erityisesti peuran pyynnistä ja peuran pyytäjistä ovat tämän kertaisen tarinan lähteenä. Teoksessa Lapin muisteluksia Paulaharju kertoo matkoistaan Lappiin vuosina 1920–1922 ja Sompio - Luiron korpien vanhaa elämää sisältää tarinoita vuosien 1914, 1937 ja 1938 matkoilta. Tähän kootut tekstit ovat suoria lainauksia, kun taas kuvat ovat peräisin Lapin inventoinneista. Latvajärvenmaan, Pyhävasan, Kapsajoen ja Taatsin kuvat ovat Kittilän pohjoisosasta, josta Paulaharju mainitsee: "Sellainen oli aikoinaan ollut Seurujärvi ja sen lähellä oleva Jakovaara. Kitisen ja Kapsajoen väliselle kairalle kerrotaan vanhojen korvenkävijäin kokoontuneen pyyntiin ja saaliinjakoon." Inventointityön sykähdyttävimpiä hetkiä onkin ollut löytää kohteita, joista vanha mestari on kertonut jo sata vuotta aikaisemmin.

"Villit peuratokat olivat kohta koko Korpilapin elämä ja ylläpito. Ne olivat erämaan elävää viljaa. Kun villi tokka liikkui aavalla, lainehti Sompion viljapelto, ja kiveliönmies kohahti— oli liikkeellä metsän väkevä veri ja paksu pinta. Oli komea näky, kun villi peuratokka liikehti erämaissa. Sataiset sarvet keikkuivat, koparat naksuivat, kun peurat pitkin säärin juosta notkuttelivat ja sitten pelästyessään laukkasivat tuulena karkuun.

Vanhat lappalaiset pyysivät villipeuroja salahaudoilla, syvillä, petollisesti peitetyillä, piikkipohjaisilla kuopilla, joita toisinaan melkein vieri viereen kaivettiin jäkäläkankaille järvien taikka jänkien välisille kannaksille. Tällaisien hautojen sijoja nähdään vieläkin paljon kaikkialla Lapin erämaissa, aina itäisiä ääriä myöten, Kuollan niemimaalla asti. Niitä tavataan Kittilän, Kolarin ja Muonion kiveliöissä, ja Enontekiön erämaissa on niitä varsin monissa paikoissa.

Kittilän Pyhävasan kuopat ovat vieri vieressä, kuten Paulaharjukin toteaa.

Pyyntikuoppia Kittilän Latvajärvenmaan alueella.

 

Toisinaan tehtiin lihoja varten saiho. Kaivettiin kankaaseen kuoppa - kuinka lihojakin oli - , pantiin pohjalaudat, pantiin sivuseinät haljispuolikkaista, samoin päät sivuseinäin väliin, pääpuoliin. Kivikkovaaroihin mullostethiin ja ladottiin saihon seinät ja pohja kivistä. Kuoppa täytettiin lihoilla. Sitten lyötiin lihojen peitoksi tuohia taikka särkylautoja, vielä laudoille raskaita pölkkyjä sekä kiviä.

Lihasaihon jäänteet Inarissa.

Kotoisen korpihongan lämpöisissä, siinä kohta kiikkui kymmenen pikkuista kattilaa keitistangoissa, joka ukolla oma kattilansa, joka kattilassa villipeuran selkää, kylkeä ja sisuskaluja, munuaiskuuta vielä rasvana. »Metsä ruokki miehensä ylpeästi».  Suolapussin vain pistit laukkuun takkahärän pakatuksiin.

Mutta nuotion loimossa aterioiva pyytökunta oli kohta kuin samaa sukukuntaa, korven kummajaisia, metsänväkeä, joka vietti öisiä juhlapitojansa tohisevan honkatulen ääressä, särpäen pahkakupeilla pikku patasista elävää kuuta. Naama punoitti oudonnäköisenä, pitkä hakojenharjaama tukka roikkui hartioilla, ja leukaperissä rehoittivat ruskeat luonnontakut. Sompiolainen istui ja hartaana vieraana nautti mustaa ehtoollista, jonka suuri metsä oli hänelle valmistanut — nautti, ja metsä otti miehekseen.

Kittilän Kapsajoen pyyntikuoppaketjun läheisyydessä on liesikiveys.

Ja kun onnistuttiin panemaan toimeen oikein suuret joukkosurmat, tuhoamaan koko parttio, veistettiin sen muistoksi metsään »keripää»: katkaistiin petäjä parin kyynärän korkuiselta, ja veistettiin sen kanto nelikulmaiseksi sekä kannon nenä ihmispäätä muistuttavaksi muhkuraksi. Keripään kylkeen vielä leikattiin vuosiluku, joskus saarnamiesten puumerkkejäkin. Monesti hakkasivat kaatomiehet jokainen oman keripäänsä. Tällaisia erämiesten metsätonttuja töröttää vielä Kittilän Kinisjarven takamailla useassa paikassa, Liivajoella ja Vuollin Pöytämaassa; Mustanlompolon "Keripää" Kittilän Mustanlompolon rannalta. Seuduilla on niitä koko joukko samalla tieväliä.

Keripää Rovaniemen Naarman kairasta.

Keripää Rovaniemen Naarman kairasta.

Peuran pyytäjätkin kävivät Taatsin jumalaiselta anomassa apua. He rukoilivat: — Jos peuroja saamme niin suurimukset naamasarvet me sinulle kannamme. Niin lauloi Karhulan Sammukin kerran Taatsilla kalalla ollessaan jumalaiselle. Ja vuorenvanhus kuuli heti hänen rukouksensa: vähän ajan päästä laukkasi rantatörmälle neljä suurta villipeuraa. Lähdettiin niitä lennättämään ja saatiin yksi kaadetuksi. Heti aamulla saatteli Sammu komeat sarvet jumalaisen olkapäille. Taatsin vuorelaista palvoivat myöskin Koutokeinon lappalaiset, jotka 50— 60 vuotta takaperin monena kevättalvena porolaumoineen salakatta asustelivat Taatsijarven jäkälämailla. Pari-, kolmekymmentä perhettä: Pierran  Aslakkaa, Viernan Pietaa ja lisakkaa sekä Jussan Jussaa — oli heitä Taatsin laitumilla; kotasijat seisoivat Taatsinpalolla, ja ahkerasti kävivät tunturien täkäläiset viemässä anteja jumalaiselle suurien tokkiensa menestykseksi.

Taatsijärvi ja Taatsin seita

Vielä vanhojen äijien muistannan aikana oli peurojen metsästys erämiehen tuottavimpia pyyntejä. Mutta sitten taas aikaa myöten porokarjakin pääsi kasvamaan, lantalaisetkin rupesivat porojen kanssa värkkäämään, ja Sodankylän takamaille tulivat 1880-luvulla Hetasta Ponku-Matit, Juhani Hetat ja Purnumukan lappalaiset suurine porolaumoineen. Ja niin lemahti taas ihmisenhaju erämaihin; peurat pelästyivät ja rupesivat pakenemaan pois. Tuntureille, missä ei kristitynhajua tuntunut, ne menivät takaisin taikka rupesivat pakenemaan itää kohden. Luttojoen ja Nuortin välistä suurta kairaa myöten villipeurat painuivat niin kuin virta itäisiin korpiin. Niin loppui peuran sukukin Suomesta. Viimeisen villipeurojen parttion Kittilässä tuhosi Pokan Pekka 1880-luvulla. Lähti ukko karhunajoon, mutta yllättikin 18-päisen peuraparttion Savuaavalla, Pokan eteläpuolella. Sitä olivat Sodankylän miehet jo turhaan ajelleet, väsyttäneet vain. Pekka rupesi painamaan peurain perässä pitkin Savuaapaa, hiihti ja paukutti suustaladattavalla peuraväljällään, kaatoi sarvipään toisensa perästä ja pysytteli kintereillä, kunnes viimeinenkin oli maassa. Tämä oli viimeinen villipeurojen suurkaato Kittilässä. Sen jälkeen ei enää ole Kittilän erämaissa villipeuroja tavattu."

- Taisto

Piispajärven kuninkaan Tauriaisen ja Kellovaaran Kello-Jussin karhunmetsästys eli kuinkas sitten kävikään

Viime syksynä ilmestyi Ylä-Kainuun tarinakartasto, johon on koottu alueen kansanperinnettä. Teoksesta löytyy useita inventointikohteisiin liittyviä tarinoita, kuten seuraava tarina epäonnisesta karhunmetsästyksestä Suomussalmella.
 

Tarina sijoittuu Piispajärven länsirannalla sijainneen Halmelahden metsänvartijatilan maille.  Tilan perustamisvuodesta ei ole varmaa tietoa, mutta netistä löytyneessä sukuselvityksessä mainitaan Halmetlahdessa syntynyt ja siellä vuoteen 1847 asunut torppari ja metsänvartija Jacob Pehrinpoika Tolonen. Hänellä oli tytär nimeltä Sanna Kemppainen os. Tolonen, jonka sukunimi täsmäisi tarinakartastossa mainitun tilan viimeisen asukkaan, Kalle Kemppaisen eli Halme-Kallen, sukunimeen. Toloset ovat selvityksen mukaan asuneet Halmetlahdessa jo 1700-luvulla, mutta sitä onko kyseessä juuri sama tila, on mahdotonta varmistaa. Omissa lähteissäni vanhin merkintä tilasta on vuoden 1904 pitäjänkartassa. Tarinakartaston mukaan tila on poltettu sodan aikana.

Halmelahden metsänvartijatila vuoden 1904 kartassa.

Halmelahden metsänvartijatilalle johtava polku.

Metsänvartijatilan paikka nykyään. Rakennukset ovat sijainneet kuvan keskellä olevan kuusikon kohdalla.

Tarinan mukaan karhu oli tappanut tilan lehmän, jonka vuoksi peto päätettiin tappaa. Sitä ryhtyivät kaatamaan Piispajärven kuningas Tauriainen ja Kellovaaran Kello-Jussi. Karhunmetsästystä säätelivät ennen vanhaan tarkat riitit, loitsut ja taiat. Raadon luokse tehtiin talas ja Tauriainen yllytti karhun tulemaan päälleen. Karhua voitiin kutsua tulemaan monin eri keinoin, joita muun muassa Samuli Paulaharju on kirjannut ylös. Karhu voitiin suututtaa tekemällä "ilvettä" karhun jäljille ottamalla lihaa haaskasta ja sivelemällä sillä karhun jälkiä. Haaskalle saatettiin myös laittaa suuhun karhun lävitse ammuttu kuula tai sen päälle kala, jonka toinen kala oli niellyt takaperin. Myös hauenpää hampaineen toimi. Karhun kutsuminen ei ollut mitään lastenleikkiä, kuten Tauriainen ja Kello-Jussi tarinan mukaan saivat huomata. Kun karhu oli kerran kutsuttu, niin sen täytyi tulla vaikkei se olisi halunnutkaan ja kun se tuli, oli se hirveänä.

Kutsuttuaan karhun kaksikko laittoi raadon päälle varvun, johon karhun tulosta varoittava tiainen voisi laskeutua. Tämän jälkeen he nousivat talaalle karhua odottamaan. He olivat sopineet, että Kello-Jussi ampuu ensimmäisen laukauksen, sillä sen ase, joka oli laittanut karhun tulemaan, ei ollut tappava ennen kuin veri saatiin näkyviin.

Karhun tulosta kertova tiainen ilmestyikin, mutta lensi suoraan miesten hatun reunalle. Tämä enne sai miehet pelkäämään ja kohta kauhealla mörinällä tuleva peto säikäytti miehet alas talaalta ja pakoon. He juoksivat karhu kintereillään Halmelahden tilalle, jossa se pysähtyi tilan korkean aidan eteen niin, että turve pöllysi. Miehet puolestaan juoksivat suoraan pirtin uuniin eikä karhua saatu miehistä irti ennen kuin uunin suulle sytytettiin pieni tuli. Susi-Heikki, joka tarinakartaston mukaan oli nähnyt tilanteen omin silmin, kertoi miesten juosseen itsensä henkitoreisiin eikä heistä enää ollut karhulle vastusta. 

Kiviaitaa pellon laidassa.

Tiheän kasvillisuuden alla on luonnonkivistä tehdyn uunin jäännös, joka kuvassa erottuu isona kumpareena. Tännekö miehet karhua pakenivat?

Halmelahdessa ei karhuja inventointihetkellä onneksi näkynyt. Paikka oli upea ja se tarjosi hienon yllätyksen, joka sopi tarinaan täydellisesti. Metsän puolelta isojen kuusten takaa löytyi suuri kylmämuuratun uunin jäännös. Itse en ole vastaavanlaisiin uuneihin aiemmin törmännyt. Jos joku blogin lukijoista tietää lisää uunista, niin siitä olisi hienoa kuulla!

Halmelahden tilalta löytynyt iso uunin jäännös. Onko se pelkkää yhteensattumaa, että tarinassa mainitaan uuni?

Inventoinnissa olemme aina yrittäneet saada kiinni tarinoista kohteiden takana ja voin luvata, että lisää tarinoita kuullaan vielä kesän aikana!

- Hanna