Russakoita ja kummituksia Pakolassa

Puolangan Honkavaaran etelälaidalla sijainneeseen Pakolan torppaan liittyy kummitustarina.

Pakolan ja Jänisvaaran torpat Honkavaaralla. Kartta: Kansallisarkisto

Tarinan mukaan torpasta hävitettiin russakoita jättämällä talo kylmilleen kovilla pakkasilla pariksi päiväksi. Talon väki siirtyi täksi ajaksi Jänisvaaraan evakkoon. Vaaralta oli näköyhteys Pakolaan, jossa yöllä huomattiin pienen valon liikkuvan huoneesta toiseen, vaikka talo oli tyhjillään. Kukahan talossa vaelteli?

Honkavaaran etelälaidalla sijaitsee nykyään pieni palsta metsätalousmaata, joka inventointiin viime kesänä. Palstalta löytyi tilan jäännös, joka osuu melko tarkalleen Pakolan tilan kohdalle. Kummituksia tai muuta omituista ei paikalta tavattu.

Tilan päärakennuksen jäännös. Vierestä löytyi kaivo ja navetan paikka, joka erottui maastossa heinittyneenä aukeana.

Pieniä tarinoita talousmetsistä

Pääsiäinen on trullien, taikojen ja tarinoiden aikaa. Inventoinneissa emme ole trulleihin törmänneet, mutta monia tarinapaikkoja olemme kartoittaneet. Usein tarinat liittyvät poikkeuksellisiin luonnonmuodostelmiin ja tarinoita on niin pakanallisia, kristillisiä kuin ihan vain arkisiakin. Tarinoista tuoreimmat ovat 1950-60 -luvuilta, mutta on joukossa myös muinaismuistolain piiriin kuuluvia kohteita. Seuraavassa niistä muutamia.

Töllin kirkko

Toivakassa on erään mäen rinteessä suuria siirtolohkareita, joiden keskelle muodostuu tasainen kivipöytä. Paikasta kertovien tarinoiden mukaan kivenlohkareiden luona olisi pidetty jumalanpalveluksia ja "kivialttarilla" olisi tarjottu ehtoollista.

Töllin kirkko ja kirkon "alttari".

Riikosmäen käräjäkivet

 

Äänekoskella kerrotaan Riikosmäen rinteessä olleen käräjäpaikan, josta olisi vielä jäljellä käräjäkiviä. Paikalta dokumentoitiin inventoinnissa kivirinkejä, mutta ihmisen osuutta niiden muodostumisessa ei havaittu. 

Riikosmäen kivistä rinnettä, jossa on sammaleen peittämiä kiviä ja niistä muodostuvia kehiä.

Kuldakaiwo

Legendaarinen Kuldakaiwo, joka mainitaan jo Mythologia Fennica -kirjassa vuodelta 1789, sijaitsee Kuhmossa Venäjän rajan tuntumassa. Tarinan mukaan tästä aina sulasta lähteestä virtaavat vedet sekä Pohjanlahteen että Vienanmerelle. Lähteellä on käynyt muun muassa Elias Lönnrot palatessaan neljänneltä runonkeruumatkaltaan Vienan Karjalasta syksyllä 1833. Lönnrot kuvailee lähdettä, jota hän nimitti Kultakallioksi, seuraavasti: "Tämä lähde oli nyt miltei kokonaan sammalen peitossa, eikä siinä näyttänyt olevan muuta merkillistä kuin nimi, jota Ganander taisi pitää vielä merkillisempänä, kun on ottanut teokseensa "Mythol. Fennica"."

Lähde sijaitsee Kuhmon Rimmin kylästä Vienan Karjalaan Akonlahden kylään kulkeneen polun varressa. Rimmin kylän perimätiedon mukaan se, joka syö lähteestä sammakon, saa sieltä kulta-aarteen.

Kuldakaiwo pulputtaa. Sammakon syömällä aarre voi olla sinun!

Hangasvaaran kirkko

Kansatieteellisen arkiston tietojen mukaan Savukosken Hangasvaaralla on ollut "kirkko, jossa lappalaiset ovat palvelleet jumaliaan". Kirkko on tietojen mukaan ollut jyrkkäreunainen ja röykkiömäinen kivimuodostelma. Kuvausta lähimmäksi osuu vaaran pohjoisosassa oleva korkea huippu.

Hangasvaaran pohjoispuolella oleva Hangasvaarankirkko erottuu maisemassa.

Hangasvaarankirkon huipulta avautuu hienot näkymät.

Postikivi

Taivalkoskella Taivalkoski-Posio -maantien varressa on suuri siirtolohkare, jota sanotaan Postikiveksi. Tarinan mukaan postimies oli kovalla sateella postia kuljettaessaan erehtynyt luulemaan siirtolohkaretta taloksi ja oli kierrellyt sitä etsien ovea, jotta pääsisi sisälle pois sateesta. Tapaus on tarinan mukaan sattunut joskus 1940- tai 1950-luvulla. Kiveen on sinisellä maalilla kirjoitettu nimikirjaimia ja päivämäärä K. Y. , M.P. 1986.12.5 ja myös kirjaimet S, V, H ja T.

Tätä kiveä oli postimies luullut taloksi.

Vaikka alussa mainitsinkin, että trulleihin emme ole metsissä törmänneet, niin kyllä niitä selvästi on alla olevan esinelöydön perusteella siellä asustellut! Ja siltä varalta, että pääsiäispyhinä tapahtuu kummia, niin tällä laihialaisella neuvolla vuodelta 1887 voi yrittää selvittää trullin henkilöllisyyttä:

"Kuka on trulli, saadaan tietää, kun pääsiäislauantaina nimitetään kivi kullekin, jota epäillään - kivet otetaan saunan kiukaalta ja pannaan erikseen - aamulla valellaan näitä kylmiä kiviä vedellä, jonka kivi kihajaa, se on trulli."

Hyvää pääsiäistä!

Runoja keräämässä

 Lassinaho Yli-Vuokki 1936. Kuva: Väinö Hämäläinen/Nurmeksen museo.

"Mistäpä sinä vaellat

Kulitko minun kotona,

Kävitkö Kalevalassa?"

                            
"Kulinpa sinun kotona,
Kävinpä Kalevalassa."
            - Kalevalan neiti

Vanha Kalevala ilmestyi  tasan 180 vuotta sitten ja siihen kootut 32 runoa Elias Lönnrot oli kerännyt viideltä runonkeruumatkaltaan vuosina 1828-1834. Yksi näistä matkoista kulki Suomussalmen Vuokin alueen halki Vienan Karjalan runokyliin. Tätä vuoden 1833 matkaa ja tuolloin kuljettua reittiä Lönnrot kuvailee muun muassa J. L. Runebergille lähettämässään matkakertomuksessa, joka julkaistiin Helsingfors Morgonblad -lehdessä. Matkaa pidetään Kalevalan synnyn kannalta tärkeimpänä, joten annetaan maestron itsensä kertoa siitä.

Neljäs matka 9.-28.9.1833

"Kruununvouti Vichmannin seurassa läksin illalla 9. p:nä syyskuuta Paltamosta ensin poikki Oulujärven (koillis)osan Kehimänsuun kestikievariin, jossa olimme yötä. Huomenissa jatkettiin matkaa koskia ylös Ristijärvelle ja seuraavina päivinä Hyrynsalmen ja Kiannan seurakuntiin. Koko tämä matka kuljetaan veneellä, mutta se käy useiden suurten ja pienten koskien vuoksi hankalahkoksi ja pitkälliseksi.

Tervaveneitä Hyryllä Yli-Vuokissa (1920-1930 -luku). Kuva: Väinö Hämäläinen/Nurmeksen museo.

Kun hyvin ja onnellisesti on päästy alas koskesta, niin on tavallista, että otetaan ryyppy. Muutamilla koskilla on niin suuri maine, että ne vaativat useamman ryypyn, ja etenkin sanotaan osoitettavan tätä kunniaa ensimmäiselle koskelle, josta matkan kuluessa lasketaan. Sillä luullaan, että sille kunniaa osoittamalla kunnioitetaan kaikkia seuraavia koskia, joita sen varsin hyvin saattaakin sanoa edustavan, koska se on sekä ensimmäinen että ylin niistä kaikista. 

Matkustettuani syyskuun 14. päivään saakka yllä mainitun matkakumppanini seurassa erosin hänestä Kiannan kirkolla, joka on noin 12 peninkulman päässä pohjoiseen Kajaanista. Pappien mukana, joiden seuraavana päivänä oli määrä pitää kinkereitä (saatavien kantoa ja lukusia) Vuokissa, läksin tähän kylään. Tämä on lähes kolmen peninkulman päässä Kiannan kirkolta, ja matka suoritettiin vesitse. Sunnuntai, syyskuun 14. päivä, vietettiin täällä. Papit kuulustelivat rahvaalta sen tietoja kristinopista, minä taas lausuin suomalaisia sananlaskuja muutamille toisessa tuvassa oleville talonpojille ja panin kirjaan runoja, joita muutamat heistä osasivat.

Venematka Vuokista Kinnulanniemeen. Kartta: Pitäjänkartasto 1863, Kansallisarkisto.

Sunnuntai-iltana läksin Vuokista muutamien talonpoikien veneessä, jotka lähinnä Venäjän rajaa olevista taloista, noin 4 peninkulman päästä, olivat tulleet kinkeripaikalle. Muuan mies nimeltä Kinnunen, joka jo täällä oli minulle laulanut muutamia runoja, seurasi kehotuksestani minua 3/4 peninkulman matkan Kinnulanniemeen, minne yövyimme. 

Pirtti, jossa nukuin, oli tungokseen asti täynnä väkeä, joka oli tullut kinkereistä ja pannut maata permannolle. Minä paneuduin levolle eräälle penkille, missä pian vaivuin uneen. Yöllä minun tuli jano, mutta minun oli mahdoton lattialla nukkuvien ihmisten yli päästä 3 tai 4 kyynärän päähän pöydän luo, jolla tiesin olevan ison maidonharmaalla täytetyn kiulun. Siinä minun täytyi tuntea Tantaluksen tuskia, kunnes uudelleen nukuin. Seuraavana aamuna jatkoin matkaani Hyryn kylään, missä muutamissa henkilöissä oli hermostumisesta johtuvia ihottumia. Hyry on 2 1/2 peninkulman päässä Kinnulanniemeltä, ja koko tämän matkan saattaa kulkea veneellä. Vesiväylät kapenevat kuitenkin kapenemistaan, kuta lähemmäs Hyryä tulee. Monet kosket olivat niin kapeat, että vähänkin leveämpi vene tuskin olisi päässyt niistä kulkemaan. 

Matka jatkui vesitse Kinnulanniemeltä Hyrylle. Kartta: Pitäjänkartasto 1863, Kansallisarkisto.

Maatalousmaisemaa ja reppu sekä tuohikontti Yli-Vuokissa 1920-30 -luvuilla. Kuva on otettu hyvin todennäköisesti Hyryltä. Taustalla näkyy Malahvianvaara. Kuva: Väinö Hämäläinen/Nurmeksen museo.

Hyrystä kuljin eteenpäin 1 1/2 peninkulmaa Viiankiin, joka on viimeinen talo Suomen puolella. Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimmäiseen Venäjän puoleiseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi peninkulmaksi. 

Vuoden 1827 kartta, johon on merkitty rajan ylittävä polku (ja talvitie). Tästä Lönnrot kertomuksensa mukaan kulki. Kartta: Kansallisarkisto.

Nykyinen rajan ylittävä polku Viiangissa 2014.

Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen peninkulman päässä ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljessäni ja oli vielä päällepäätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani, jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani.

Kuljettuamme kaikkiaan noin kaksi peninkulmaa Kivijärvestä, tulimme erään Keynäs-nimisen järven rannalle. Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muunmuotoisena kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kylän poikia sekä heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässä, matkalla rajan yli Suomeen; heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti, piti palata kotia. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä, ennen kuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Heidän erotessaan toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä, lähteä Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle kyytirahan.

Puoli peninkulmaa Vuokkiniemen kylästä poikkesin pienenlaiseen, nelitaloiseen Tšenanniemen kylään. 

Tšenanniemestä kuljin vielä samana päivänä Ponkalahteen, joka on sieltä peninkulman päässä. Ponkalahti on pieni kylä, johon kuuluu 4 tai 5 taloa. En nyt suoraa päätä lähtenyt Vuokkiniemeen, kuten ensin olin aikonut, vaan päätin mennä Vuonniseen, missä sanottiin olevan useita hyviä laulajia, ja tämän vuoksi kuljin tätä tietä. Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä, etten omin päin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se ei ollutkaan peninkulmaa pitempi.

Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. 

Seuraavana aamuna läksin edelleen Vuonniseen. Tämä kylä on kahden peninkulman päässä Ponkalahdesta, ja sinne kuljetaan vesitse Ylä-Kuitin kautta. Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Sitten kun vanhempi pojista ensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja Lemminkäisen runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjoittaa niitä muistiin. 

Vuonninen kesällä 1942. Kuva: SA-kuva.

Minua oli Tšenanniemessä neuvottu poikkeamaan Vuonnisessa Miinan taloon, joka oli matkan päässä ylöspäin rannasta, uloinna vasemmalla. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niin ikään toisen suuren laulajan, Vaassilan. 


Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto pesty jne. olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa. Tämäkin oli siisti huone valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen ja lattioineen ja seinillä riippuvine pyhimysten kuvineen. Noudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani, mutta häntä tarvittiin välittömästi nuotanvedossa, niin ettei hän voinut jäädä. Mutta illalla Ontrein mentyä nuottaa vetämään menin Vaassilan luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita ennen en ollut tietänyt.


Ontrein talon vanha emäntä sekä hänen miniänsä ja tyttärensä suostuivat soutamaan minut pieneen Mölkkö-nimiseen kylään, joka on 2 peninkulman päässä Vuonnisesta. Kuljettuamme kahden peninkulman pituisen matkamme emäntä kysyi, olinko tyytyväinen heidän soutuunsa. Kun minulla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, pyysi hän saada soutaa minut nuo jäljellä olevat kaksi peninkulmaa Vuokkiniemeen. 

Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen, sillä eräässä pienessä kylässä, nimeltä Pirttilahti, kohtasimme veneen, joka kuljetti myllykalua Keynäskosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen ja luovuin täällä soutajistani. Mutta kun oli ilta ja matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 peninkulmaa, päätimme yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. 

Pirttilahti 1942. Kuva: SA-kuva.

 
Varhain seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään. Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä, jonka olin tavannut Keynäsjärven rannalla ennen mainitussa itkevässä seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri heille eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta en kuitenkaan koskaan näin täydellisiä. 

Vanhoja karjalaisia häämenoja Vuokkiniemen Pirttilahdessa 1942. Kuva: SA-kuva.

Vuokkiniemestä tulin taas Tšenanniemeen. Tänne oli muuan Kivijärven mies vähää ennen hevosineen saapunut noutaakseen kauppakuormaa. Mutta kuultuaan, että odottamansa henkilö oli saapuva vasta seuraavan päivän iltana, tarjosi hän hevostaan minun käytettäväkseni. Otin vastaan hänen tarjoumuksensa; säkki täytettiin puoleksi heinillä ja sidottiin kiinni hevosen selkään.

Koska nyt oli ilta ja pimeä, poikkesimme yömajaan 1/2 peninkulman päässä Tšenanniemestä. Sen talon isäntä oli kotoisin Siikajoelta Suomesta ja oli ottanut tilan uutisasutuksena viljeltäväkseen.

Seuraavana aamuna läksimme täältä aikaisin liikkeelle ja matkustimme kuutamossa; päivän valjetessa olimme perillä Kivijärvessä, ja olimme siis kulkeneet kolmatta peninkulmaa. Sama mies, joka Vuokkiniemestä oli kyydittänyt minut tänne, tarjoutui viemään minut Salmijärveen, jonne saavuimme päivällisaikaan. Olin tosin aikonut ensi käydä Latvajärven kylässä, joka on vallan päinvastaisella ilmansuunnalla, mutta kuultuani, ettei laulaja Arhippa ollut kotona, hylkäsin tämän matkan. Salmijärvessä jakelin lääkkeitä; kävin myös erään sairaan luona ja tein hänelle lääkkeen. 

Täältä läksin Akonlahteen, missä jo syksyllä v. 1831 olin käynyt. Akonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana ystävällisesti otettiin vastaan. Talo, joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman ja hauskemman vaikutuksen. Seuraavana aamuna läksin täältä Juortanalle Suomen puolelle. 

Juortanalla aion lopettaa tämän matkakertomuksen, ja minulla on siihen sitä suurempi syy, kun sinne saavuttuani saappaani oli vallan anturatta."

Hyvää Kalevalan päivää!

Matkakertomus lyhennettynä kirjasta: Lönnrot, Elias: Matkat 1828-1844. Espoo 1980.

Kulttuuriperintövuosi 2014 - Top 10 -tarinat

Vuosi alkaa olla paketissa ja on aika katsoa taaksepäin. Mikä tänä vuonna sykähdytti? Mikä kiinnosti ja mitä luettiin? Kokosimme yhteen blogin luetuimmat tarinat vuodelta 2014, olkaa hyvät! 

Top 10 -tarinat:

10. Kaikki mikä piippaa! 

9. Kun sotavangit Hallasenahontien rakensivat

8. Nojatuolimatka Teijolle perustettavaan kansallispuistoon

7. Verevää valtionhallintoa

6. Vanhoja valtateitä ja muinaisia polkuja

5. Luuletko olevasi elävämpi kuin me olimme kerran?

4. Lönnrotin(kin) jäljillä Kainuussa

3. Metsäautoja Humppilasta Sodankylään

2. "Siellä, missä meille ainoastaan revontulet loistivat" - Kenttärata eli Kuoleman rata Taivalkoskella

1. Sotamuistoja Lapin metsistä

Hyvää uutta vuotta 2015!

Karsikon kauhu Poro-Jussi Seppänen

Oletteko kuulleet Suomussalmella asuneesta Poro-Jussista? Lupasin aiemmin kesällä kertoa lisää inventointikohteisiin liittyviä tarinoita. Poro-Jussin tarinan jäljille päädyin sattumalta alkukesästä käydessäni läpi vanhoja kartta-aineistoja. Seuraava tarina on kerrottu Ylä-Kainuun tarinakartastossa, joka on ehdolla Vuoden kotiseututeokseksi.

Poro-Jussi Seppänen (1824-1870) oli 1800-luvun kuulu metsärosvo ja kulmakuntien vitsaus. Hän asui Näljängällä mäkitupalaisena torpassa, joka tunnettiin Kumpulan tai Karsikon nimellä. 

Salapoliisityön tuloksena Poro-Jussin torpan paikka paikannettiin vuoden 1861 pitäjänkartasta.

Karsikon torpan paikalta löytyi tämä veden täyttämä pyöreähköreunainen, halkaisijaltaan n. 1,2-1,5 m mittainen kaivanto, jossa oli nähtävissä joitakin puurakenteita.

Torpan ympäristö erottui vielä muusta maastosta kasvillisuuden perusteella.

Poro-Jussi herätti ihmisissä pelkoa, sillä sen lisäksi, että hän oli rosvo, oli hän myös mahtava velho, jonka kerrotaan öisin kaivaneen hautausmaalta ylös ruumiita mahtinsa ylläpitämiseksi. Lisäksi sanotaan, että hänen katseensa porautui läpi ruumiin ja rosvousretkillään hän osasi taikoa vahtikoirat äänettömiksi. Poro-Jussilla oli myös vaimo, joka luki ahkerasti raamattua ja jumalan sanaa, mutta huusi väliin apuun piruakin.

Poro-Jussi ryösteli poroja ja ruokatavaroita kauemmissakin pitäjissä eikä häntä saatu millään kiinni, vaikka sitä useasti yritettiin. Erään ryöstöretken hän teki Kiannanniemen Simolaan, josta hän varasti tervarahoilla ostetut sarkapakat. Poro-Jussilla oli usein matkassaan apureita, joista Matti Kemppainen koitui lopulta hänen kohtalokseen.

Matti Kemppainen, jonka Poro-Jussi oli lumonnut apurikseen, riitautui Poro-Jussin kanssa erään ryöstöretken saaliinjaosta. Suutuspäissään Matti ilmoitti seuraavan ryöstön kohteeksi joutuvaan Halli-nimiseen taloon, että Poro-Jussi on tulossa yöllä ryöstöretkelle. Talon väki asetti tästä säikähtäneenä seuraavaksi yöksi useita miehiä vartioon ruoka-aittaa vastapäätä. Keskiyön kieppeillä vartioväkeä alkoi mystisesti nukuttaa. Seurueen pyssymies, joka oli Poro-Jussin kavaltanut Matti Kemppainen, vaipui uneen. Muut miehet pitivät toisiaan hereillä. 

Pian ruoka-aitan rappusille ilmestyi Poro-Jussi, joka alkoi tiirikoida aitan lukkoa auki. Tuolloin Matti ampui häntä tinakuulilla, sillä lyijy ei olisi velhoon pystynyt. Yksi kuulista osui rosvoa reiteen. Poro-Jussi pakeni haavoittuneena metsään ja kerrotaan, että puu, jonka juurelle hän pakeni, kuivui ja kuoli. Tilanteensa toivottomuuden tajuttuaan rosvo päätti antautua ja rukoili armoa. Miehet veivät hänet lämpimään saunaan ja sitoivat haavan. Seuraavana päivänä haava kuitenkin ajettui ja tuskat lisääntyivät eikä verenvuotoa saatu loppumaan. Rosvon anelu ja valitus herättivät sääliä ja hänet päätettiin viedä kinkeripaikka Toloseen ja lääkäriin.

Pitäjäläiset kirjoittivat lääkärille saatekirjeen, jossa kertoivat miehen olevan suurrosvo ja kulmakuntien kauhu. Kirjeessä annettiin ymmärtää, että sairaan henkiin jääminen olisi vähemmän suotavaa. Poro-Jussin jalka oli jo tässä vaiheessa ehtinyt tulehtua ja kuume nousta. Lääkärille jäikin enää tehtäväksi muka puhdistaa haava ja lyödä siihen tuliöljyä. Poro-Jussi kuoli vammoihinsa 14.2.1870 ja pitäjäläisten toive toteutui. 

Entä miten kävi Poro-Jussin entiselle ryöstökumppanille ja hänet lopulta ampuneelle Matti Kemppaiselle? Hän vapautui Poro-Jussin lumouksesta ja istui teostaan muutaman kuukauden linnassa. Loppuelämänsä hän eli nuhteettomasti ja hiljaisesti eikä koskaan puhunut hyvää eikä pahaa Poro-Jussista.

- Hanna, Suomussalmi

Piispajärven kuninkaan Tauriaisen ja Kellovaaran Kello-Jussin karhunmetsästys eli kuinkas sitten kävikään

Viime syksynä ilmestyi Ylä-Kainuun tarinakartasto, johon on koottu alueen kansanperinnettä. Teoksesta löytyy useita inventointikohteisiin liittyviä tarinoita, kuten seuraava tarina epäonnisesta karhunmetsästyksestä Suomussalmella.
 

Tarina sijoittuu Piispajärven länsirannalla sijainneen Halmelahden metsänvartijatilan maille.  Tilan perustamisvuodesta ei ole varmaa tietoa, mutta netistä löytyneessä sukuselvityksessä mainitaan Halmetlahdessa syntynyt ja siellä vuoteen 1847 asunut torppari ja metsänvartija Jacob Pehrinpoika Tolonen. Hänellä oli tytär nimeltä Sanna Kemppainen os. Tolonen, jonka sukunimi täsmäisi tarinakartastossa mainitun tilan viimeisen asukkaan, Kalle Kemppaisen eli Halme-Kallen, sukunimeen. Toloset ovat selvityksen mukaan asuneet Halmetlahdessa jo 1700-luvulla, mutta sitä onko kyseessä juuri sama tila, on mahdotonta varmistaa. Omissa lähteissäni vanhin merkintä tilasta on vuoden 1904 pitäjänkartassa. Tarinakartaston mukaan tila on poltettu sodan aikana.

Halmelahden metsänvartijatila vuoden 1904 kartassa.

Halmelahden metsänvartijatilalle johtava polku.

Metsänvartijatilan paikka nykyään. Rakennukset ovat sijainneet kuvan keskellä olevan kuusikon kohdalla.

Tarinan mukaan karhu oli tappanut tilan lehmän, jonka vuoksi peto päätettiin tappaa. Sitä ryhtyivät kaatamaan Piispajärven kuningas Tauriainen ja Kellovaaran Kello-Jussi. Karhunmetsästystä säätelivät ennen vanhaan tarkat riitit, loitsut ja taiat. Raadon luokse tehtiin talas ja Tauriainen yllytti karhun tulemaan päälleen. Karhua voitiin kutsua tulemaan monin eri keinoin, joita muun muassa Samuli Paulaharju on kirjannut ylös. Karhu voitiin suututtaa tekemällä "ilvettä" karhun jäljille ottamalla lihaa haaskasta ja sivelemällä sillä karhun jälkiä. Haaskalle saatettiin myös laittaa suuhun karhun lävitse ammuttu kuula tai sen päälle kala, jonka toinen kala oli niellyt takaperin. Myös hauenpää hampaineen toimi. Karhun kutsuminen ei ollut mitään lastenleikkiä, kuten Tauriainen ja Kello-Jussi tarinan mukaan saivat huomata. Kun karhu oli kerran kutsuttu, niin sen täytyi tulla vaikkei se olisi halunnutkaan ja kun se tuli, oli se hirveänä.

Kutsuttuaan karhun kaksikko laittoi raadon päälle varvun, johon karhun tulosta varoittava tiainen voisi laskeutua. Tämän jälkeen he nousivat talaalle karhua odottamaan. He olivat sopineet, että Kello-Jussi ampuu ensimmäisen laukauksen, sillä sen ase, joka oli laittanut karhun tulemaan, ei ollut tappava ennen kuin veri saatiin näkyviin.

Karhun tulosta kertova tiainen ilmestyikin, mutta lensi suoraan miesten hatun reunalle. Tämä enne sai miehet pelkäämään ja kohta kauhealla mörinällä tuleva peto säikäytti miehet alas talaalta ja pakoon. He juoksivat karhu kintereillään Halmelahden tilalle, jossa se pysähtyi tilan korkean aidan eteen niin, että turve pöllysi. Miehet puolestaan juoksivat suoraan pirtin uuniin eikä karhua saatu miehistä irti ennen kuin uunin suulle sytytettiin pieni tuli. Susi-Heikki, joka tarinakartaston mukaan oli nähnyt tilanteen omin silmin, kertoi miesten juosseen itsensä henkitoreisiin eikä heistä enää ollut karhulle vastusta. 

Kiviaitaa pellon laidassa.

Tiheän kasvillisuuden alla on luonnonkivistä tehdyn uunin jäännös, joka kuvassa erottuu isona kumpareena. Tännekö miehet karhua pakenivat?

Halmelahdessa ei karhuja inventointihetkellä onneksi näkynyt. Paikka oli upea ja se tarjosi hienon yllätyksen, joka sopi tarinaan täydellisesti. Metsän puolelta isojen kuusten takaa löytyi suuri kylmämuuratun uunin jäännös. Itse en ole vastaavanlaisiin uuneihin aiemmin törmännyt. Jos joku blogin lukijoista tietää lisää uunista, niin siitä olisi hienoa kuulla!

Halmelahden tilalta löytynyt iso uunin jäännös. Onko se pelkkää yhteensattumaa, että tarinassa mainitaan uuni?

Inventoinnissa olemme aina yrittäneet saada kiinni tarinoista kohteiden takana ja voin luvata, että lisää tarinoita kuullaan vielä kesän aikana!

- Hanna