Hossan Värikallio - matka kolmen maailman kohtauspaikkaan

Tällä viikolla ilmoitettiin, että Suomussalmella Hossan retkeilyalueella sijaitsevan Värikallion kalliomaalausten katselutasanne on jouduttu sulkemaan sen huonon kunnon vuoksi ja maalauksia voi tällä hetkellä ihailla vain veneellä tai kanootilla järveltä käsin. Satuin kesälomalla (vihdoin ja viimein) vierailemaan Värikalliolla ja uhmaamaan hyvin vinossa ollutta katselutasanteelle johtavaa siltaa. Koska vielä ei ole tietoa, milloin maalauksille pääsee taas jalkaisin, päätin järjestää nojatuolimatkan tälle kuviomäärältään Suomen kolmanneksi laajimmalle kalliomaalaukselle. Ota siis hyvä asento ja mennään!

Kalliomaalauksille johtaa Lihapyörteen pysäköintialueelta 3,5 kilometrin pituinen polku, joka on osa kahdeksan kilometrin mittaista Värikallion polkurengasreittiä. Polku kulkee Korkeakankaan ja Mieskalliovaaran halki ja sieltä avautuu hieno näkymä pystysuoraan vedestä nousevalle Värikalliolle. 

Siellä se jo näkyy! Värikallio Somerjärven rannalla.

Mieskalliovaaralta polku laskeutuu Somerjärven rantaan, joka ylitetään sen kapeasta kohdasta entistä uittopatoa, nykyistä siltaa, pitkin. Kalliomaalaukset sijaitsevat tästä noin 300 metrin päässä Somerjärven pohjoisrannalla. Maalausten eteen rakennettu katselutasanteelle johtava silta on pahasti kallellaan ja on nyt suljettu.

Värikallion kalliomaalaukset on löydetty vuonna 1977, kun Leena Mäkelä ja Juha Rossi kevättalvisella hiihtoretkellä huomasivat paikan. Kalliosta on tunnistettu tutkijasta riippuen noin 40-60 kuviota, joiden tulkitaan liittyvän metsästykseen ja shamanismiin. Maalaukset on tehty kallion pintaan punamullalla, johon on voitu sekoittaa verta, rasvaa tai munankeltuaista. Kalliosta liuenneet mineraalit ovat ajan myötä muodostaneet maalausten päälle ohuen niitä säilyttävän piioksidikerroksen. Näin Värikallionkin maalaukset ovat säilyneet meidän päivimme 3 500 - 4 500 vuoden takaa.

Värikallio, johon on tehty maalauksia noin 10,5 x 2,5 m kokoiselle alueelle. Alimmat kuvista on maalattu vain noin 20 cm korkeudelle vedenpinnasta.

Osa maalauksista erottuu vielä hyvin, kun taas osa on kulunut tunnistamattomiksi.

Kallioon maalatuista kuvista on useampia tulkintoja, jotka perustuvat suulliseen kansanperinteeseen ja kirjallisiin tietoihin pohjoisen perinteisestä maailmankuvasta. Maalauspaikkojen tulkitaan kuvastavan ihmisten asuttaman maailman (kallio), kuolleiden maailman (vesi) ja henkien maailman (taivas) kohtaamispaikkaa. Mitä tähän kolmen maailman yhtymäkohtaan sitten maalattiin?

Värikalliosta löytyy kymmeniä ihmishahmoja, joilla osalla on sarvet ja osalla kolmionmuotoinen pää. Näiden hahmojen katsotaan olevan shamaaneja, jotka pystyivät liikkumaan kuolleiden ja elävien maailmojen välillä. Yllä olevassa kuvassa voi nähdä näitä sarvi- ja kolmiopäisiä shamaaneja, joista jälkimmäisiä ei tunneta muualta. Lisäksi kuvassa näkyy useita tikkumaisia hirviä tai peuroja, jotka ovat tyypillisiä Värikalliolle, mutta harvinaisia muualla.

Kuvassa keskellä olevan sarvipäisen shamaanin tulkitaan tanssivan, kun taas kolmiopäisistä hahmoista vasemmanpuoleisen uskotaan esittävän kuollutta shamaania, sillä hahmolta puuttuu silmä ja toinen käsi. Hahmon jalkojen väliin on lisäksi maalattu viiva, joka voidaan tulkita joko fallossymboliksi tai kuvaukseksi synnytyksestä.

Järveltä katsottuna kallioseinämän vasemmassa laidassa on tikkumallisten otusten ketju, jossa alimpana on kolmiopäisen henkiolennon kasvot. Olennolle tulkitaan piirretyn kasvoihin vain nenä. Kasvojen vieressä on hirvi ja yläpuolella lintu. "Otusketjussa" on ainakin hirviä, ihminen ja karhu, joka esiintyy maalauksissa harvoin. Maalauksen arvellaan kuvaavan shamaanin matkaa tuonpuoleiseen apuhenkiensä kanssa.

Hirvet muodostavat Värikalliolla ihmishahmojen jälkeen maalausten toiseksi suurimman ryhmän. Kuvassa oleva viisijalkainen hirvi sijaitsee kallion oikeassa laidassa. Pohjoisella pallonpuoliskolla tunnetaan laajasti taivaallisen hirven metsästyksestä kertova myytti ja hirven on uskottu olevan auringon perässä kulkeva kantaisä. Osan Värikallion hirvistä on myös tulkittu esittävän peuroja.

Vasenta ja oikeaa on pidetty sukupuolisena vastakkainasetteluna ja ihmishahmojen on tulkittu Värikallion maalauksessa olevan miehiä tai naisia riippuen siitä, kumpaa kättä hahmo pitää ylhäällä. Vasen tarkoittaa naista ja oikea miestä. Kuvassa keskellä olevan hahmon on siten tulkittu esittävän miestä. Kuvassa alhaalla näkyy mahdollisesti saukko (toisten tulkintojen mukaan sisilisko), joita kallioon on maalattu kaksi. Saukkoa on pidetty monien Siperian kansojen keskuudessa sekä voimakkaana henkenä että veden ja manalan isäntänä. Saukkoon on yhdistetty myös oveluus ja taitavuus, joita ihmisissä on arvostettu. Ylimpänä kuvassa on maalauksen ainoa otus, jolla katsotaan olevan sarvet ja sen arvellaan esittävän hirven sijasta peuraa (ystäväni näki kuvassa ostoskärryn :-D).

Suomessa kalliomaalauksilla on viime vuosina suoritettu arkeoakustisia tutkimuksia, joilla on pyritty selvittämään minkälainen merkitys äänellä on voinut kalliomaalauksissa ja niiden paikan valinnassa olla. Värikallion akustisia ominaisuuksia on tutkittu vuonna 2013. Samassa tutkimuksessa kalliosta kartoitettiin mahdollinen rummuttava shamaani/hahmo. Jos tulkinta on oikea, on rummuttava shamaani/hahmo Suomen ensimmäinen. Vastaanvanlaisia kuvia tunnetaan Pohjois-Norjan kalliopiirroksista ja niiden katsotaan kertovan äänen merkityksestä piirroksissa ja niihin liittyvissä rituaaleissa. 

On aika lähteä paluumatkalle, joka kulkee noin neljän kilometrin verran hienoissa maisemissa. Ensin voi ihailla maalauksille johtavaa entistä uittopatoa, nykyistä siltaa, järven toiselta laidalta. Tämän jälkeen kavutaan vaaranrinnettä ylös jyrkän rinteen päälle.

Loppumatkasta polku mutkittelee naavaisten puiden keskellä ja ilmassa kuuluu Somerkosken pauhu. Lihapyörteelle saavutaan aivan Somerjoen rantaa pitkin.

Puiston portista ulos ajaessa hymy nousee huulille: "Van käöhän uuvestaan". Ihan varmasti, vai mitä?

- Hanna

Kisa on ratkennut ja voittaja on...

Kulttuuriperintökisa on ratkennut ja oikea vastaus on vaihtoehto A. Oikeita vastauksia tuli kaksi kappaletta ja tiukan arvonnan päätteeksi pääpalkinto lähtee Helille! Ihan ilman palkintoa ei toinenkaan oikein arvannut jää, vaan Petrille lähtee Oiva Turpeisen kirja ja tuubihuivi. Onnea molemmille!

Kesän kunniaksi arvoimme vielä kaikkien osallistuneiden kesken koivukuviolla koristellun halko/lehtikassin. Onnettarena toiminut harjoittelijamme Helinä arpoi halkokassin Veronicalle. Voittajiin otetaan pian yhteyttä. Kiitos kaikille osallistujille!

Puuesine jatkaa matkaansa Museovirastolle viime kesän hiekat vielä pinnassaan. Esineen toinen puoli on ajan saatossa hajonnut.

Puuesineen ikä yllätti meidätkin ja radiohiiliajoituksen mukaan sitä on käytetty 1464-1646 välisenä aikana. Tuo kyseinen aika sattuu Suomussalmella olemaan alueen historian "hämärintä" aikaa, sillä tuolta ajalta ei tunneta kuin muutamia arkeologisia löytöjä ja kirjallisiakaan lähteitä ei ole. Suomussalmen katsotaan olleen Pohjois-Pohjanmaalla asuvien eränkäyntialuetta 1500-luvun alkuun saakka eikä alueella tiedetä olleen pysyvää asutusta. Vasta Täyssinän rauhan myötä ja olojen rauhoituttua, on pysyvämpi asutus päässyt leviämään alueelle. Oiva Turpeisen tutkimusten mukaan Suomussalmella olisi 1650-luvulla ollut kantatiloja 34 ja asukkaita 250. Yksikään tiloista ei sijaitse löytöpaikan läheisyydessä.

Puukepakon löytöpaikka Salonsaaren rannassa. Vesi oli löytöhetkellä huomattavasti tavallista matalammalla.

Mielenkiintoista esineen löytöpaikassa on myös se, että se löydettiin moniperiodisen asuinpaikan edustalta. Asuinpaikkaa on tutkittu vuonna 1997 ja koekaivauksessa se todettiin "tyypilliseksi suomussalmelaiseksi kivikautiseksi asuinpaikaksi". Paikalta on kivikautisten löytöjen lisäksi löytynyt 1970-luvulla rautakirves ja -piikki. Puuesine tarjoaakin siten hyvän jatkon aiemmille löydöille. Sitä, onko paikalla asuttu joskus pysyvämmin vai onko kepakon hukannut esimerkiksi kalalla ollut erämies, on mahdotonta sanoa. Joka tapauksessa puuesine tuo uutta tietoa asutuksesta ja elämästä historiallisen ajan alun Suomussalmella.

- Hanna 

Polkupyöräpataljoona 6 ja talvisodan viimeiset päivät

Oletteko kuulleet satakuntalaisista Polkupyöräpataljoona 6:n sotilaista, jotka talvisodassa taistelivat Suomussalmella? Minä en ollut ennen viime kesää, jolloin inventoin heidän tukikohtansa Akonjärven länsipuolella lähellä Juntusrantaa. Tukikohtaa rakennettaessa ja käytettäessä 75 vuotta sitten paukkui Suomussalmella 40 asteen pakkanen ja puna-armeijan tykistötuli.

Polkupyöräpataljoona 6 saapui Suomussalmelle 19.12.1939 ja joutui heti taistelutehtäviin. Pataljoona osallistui menestyksekkäästi neuvostoliittolaisen 163. divisioonan pysäyttämiseen ja tuhoamiseen vuoden 1939 lopussa ja 1940 alussa. Neuvostodivisioonan vetäytyessä tammikuun lopussa 1940 Ryhmä Suden osana toiminut Polkupyöräpataljoona 6 eteni heidän perässään Juntusrannan tuntumaan ja ryhmittyi puolustukseen Kokkojärven-Akonjärven länsipuolelle. Ensimmäinen majuri Järvisen johtaman esikuntakomppanian tukikohta perustettiin Ruottulan taloon Akonjärven rannalle. 

Polkupyöräpataljoona 6:n tekemät kenttävarustelutyöt Akonjärven tuntumassa. Kuvassa Ruottulan talo (1.) sekä sen länsipuolelle rakennettu Nuolivaaran/Karhuaron tukikohta (2.). Kartta: Kansallisarkisto.

Ruottulan talosta esikuntakomppania siirtyi helmikuun alussa 1940 noin 1,5 kilometrin päähän Nuolikankaalle/Karhuarolle metsän keskelle rakennettuun tukikohtaan. Syynä tukikohdan muuttoon oli se, että neuvostojoukot olivat ryhtyneet harjoittamaan tarkkuusammuntaa Ruottulaan ja osumia oli tullut liian lähelle. Polkupyöräpataljoona 6:n sotapäiväkirjassa kerrotaan neuvostojoukkojen häirinnästä:

3.2.-40 Klo 10,30 ryssät ampuivat tykistöllä, 7 kranaattia laukesi järven jäällä Ruottasista itään. Sen jälkeen tuli 9 viholliskonetta, jotka ampuivat esik:aa. Kk.suihku tuli m.m. puhelimen kohdalta asuinrakennukseen ja navettarakennukseen. Lentokoneet kulkivat klo 12,10 saakka. Ei vahinkoa.

4.2.-40 Klo 14,30 7 lentokonetta kierteli Ruottasen päällä ampuen kk:lla n. tunnin ajan. 

Esikuntakomppania otti Ruottulasta mukaansa riihen, jota käytettiin komentokorsun pohjana. Osa tukikohdan rakenteista tehtiin räjäyttämällä, mikä oli hyvin epätyypillinen rakennustapa eikä vastaavaa tietääkseni tunneta Suomussalmelta. Tukikohtaa rakensivat sekä esikuntakomppanian miehet että pioneeriryhmä kersantti Olavi Saarion johdolla.

Komentokorsu, jonka pohjana käytettiin Ruottulan talo riihtä. Korsussa majoittuivat majuri Järvisen lisäksi lääkäri Tolvi, adjutantti Hälikkä, kirjuri Kujansuu, tiedustelu-upseeri Kause ja lähetti Halminen. Korsun kaminana toimi Ruottulasta tuotu hella.

Suon laidalla sijaitsevasta miehistökorsusta on katto painunut sisään.

Katetun konekivääripesäkkeen jäänteet suon laidalla melko lähellä komentokorsua.

Pioneerijoukkojen teltan paikka erottuu pyöreänä maavallina, jossa on etualalla kulkuaukko/sisäänkäynti.

Kallioon räjäyttämällä tehdyn korsun jäännös.

Tallikatoksen jäännöksiä löytyy yhä puista.

Nuolikankaan/Karhuaron tukikohtaa käytettiin talvisodan päättymiseen saakka. Sodan viimeisestä päivästä kirjoitetaan sotapäiväkirjassa seuraavaa:

13.3.-40 Klo 6,00 ilmoitus Sudesta, että vihollisuudet lopetetaan molemmin puolin klo 11,00. Edellinen ilmoitettiin heti kaikkien yksiköiden päälliköille; samalla käskettiin varovaisuuteen.
Klo 10,10 ilmoitti täh. asema kaksi, että ryssät hyökkää Kokkojärven yli. N. 10 ryssää tuli partiona yli.
Klo 10,15 annettiin käsky krh.keskityksen antamisesta Juntusrantaan.
Klo 10,16 puhelinlinja poikki Maikonahoon, ryssät ampuneet kranaateilla.
Klo 10,17 ilmoitus 3. K:sta, että ryssät eivät päässeet etenemään, vaan vetäytyivät Harjunniemeen.
Klo 11,00 annettiin käsky korp. Lauroselle vetää Ruottasin tankoon Suomen lippu.
Klo 12,30 kuunneltua radiosta rauhanehdot annettiin käsky vetää Ruottasissa kohotettu lippu puolitankoon. 
Klo 15,00 ilmoitti res.vänr. Peuravuori, että aamulla aikaisin kävi muutamia ryssiä Rasilan mäellä, mutta palasivat heti pois. 

Talvisodan tappiot olivat raskaat. Suomussalmen taisteluissa kaatui noin 800 suomalaista ja noin 23 000 neuvostosotilasta. Taloja Suomussalmen alueella poltettiin noin 270. Lisäksi 266 siviilihenkilöä jäi sodassa neuvostojoukkojen vangiksi ja joutui vankileirille, jossa 13 heistä kuoli. 

Talvisodan jälkiä näkyy yhä tukikohdan lisäksi Suomussalmella useassa paikassa. Pysäyttävin niistä sijaitsee Puraksen tuntumassa erään puun kyljessä osin jo kaarnan peittämänä.

HK
1940 13/3
KLO 11 A
RAUHA

- Hanna

Lähde: Huttunen, Pertti 2010: Sodan jälkiä Suomussalmella. Sotahistoriallisten kohteiden inventointiraportti. Suomussalmen kirjasto, kotiseutuarkisto.

Runoja keräämässä

 Lassinaho Yli-Vuokki 1936. Kuva: Väinö Hämäläinen/Nurmeksen museo.

"Mistäpä sinä vaellat

Kulitko minun kotona,

Kävitkö Kalevalassa?"

                            
"Kulinpa sinun kotona,
Kävinpä Kalevalassa."
            - Kalevalan neiti

Vanha Kalevala ilmestyi  tasan 180 vuotta sitten ja siihen kootut 32 runoa Elias Lönnrot oli kerännyt viideltä runonkeruumatkaltaan vuosina 1828-1834. Yksi näistä matkoista kulki Suomussalmen Vuokin alueen halki Vienan Karjalan runokyliin. Tätä vuoden 1833 matkaa ja tuolloin kuljettua reittiä Lönnrot kuvailee muun muassa J. L. Runebergille lähettämässään matkakertomuksessa, joka julkaistiin Helsingfors Morgonblad -lehdessä. Matkaa pidetään Kalevalan synnyn kannalta tärkeimpänä, joten annetaan maestron itsensä kertoa siitä.

Neljäs matka 9.-28.9.1833

"Kruununvouti Vichmannin seurassa läksin illalla 9. p:nä syyskuuta Paltamosta ensin poikki Oulujärven (koillis)osan Kehimänsuun kestikievariin, jossa olimme yötä. Huomenissa jatkettiin matkaa koskia ylös Ristijärvelle ja seuraavina päivinä Hyrynsalmen ja Kiannan seurakuntiin. Koko tämä matka kuljetaan veneellä, mutta se käy useiden suurten ja pienten koskien vuoksi hankalahkoksi ja pitkälliseksi.

Tervaveneitä Hyryllä Yli-Vuokissa (1920-1930 -luku). Kuva: Väinö Hämäläinen/Nurmeksen museo.

Kun hyvin ja onnellisesti on päästy alas koskesta, niin on tavallista, että otetaan ryyppy. Muutamilla koskilla on niin suuri maine, että ne vaativat useamman ryypyn, ja etenkin sanotaan osoitettavan tätä kunniaa ensimmäiselle koskelle, josta matkan kuluessa lasketaan. Sillä luullaan, että sille kunniaa osoittamalla kunnioitetaan kaikkia seuraavia koskia, joita sen varsin hyvin saattaakin sanoa edustavan, koska se on sekä ensimmäinen että ylin niistä kaikista. 

Matkustettuani syyskuun 14. päivään saakka yllä mainitun matkakumppanini seurassa erosin hänestä Kiannan kirkolla, joka on noin 12 peninkulman päässä pohjoiseen Kajaanista. Pappien mukana, joiden seuraavana päivänä oli määrä pitää kinkereitä (saatavien kantoa ja lukusia) Vuokissa, läksin tähän kylään. Tämä on lähes kolmen peninkulman päässä Kiannan kirkolta, ja matka suoritettiin vesitse. Sunnuntai, syyskuun 14. päivä, vietettiin täällä. Papit kuulustelivat rahvaalta sen tietoja kristinopista, minä taas lausuin suomalaisia sananlaskuja muutamille toisessa tuvassa oleville talonpojille ja panin kirjaan runoja, joita muutamat heistä osasivat.

Venematka Vuokista Kinnulanniemeen. Kartta: Pitäjänkartasto 1863, Kansallisarkisto.

Sunnuntai-iltana läksin Vuokista muutamien talonpoikien veneessä, jotka lähinnä Venäjän rajaa olevista taloista, noin 4 peninkulman päästä, olivat tulleet kinkeripaikalle. Muuan mies nimeltä Kinnunen, joka jo täällä oli minulle laulanut muutamia runoja, seurasi kehotuksestani minua 3/4 peninkulman matkan Kinnulanniemeen, minne yövyimme. 

Pirtti, jossa nukuin, oli tungokseen asti täynnä väkeä, joka oli tullut kinkereistä ja pannut maata permannolle. Minä paneuduin levolle eräälle penkille, missä pian vaivuin uneen. Yöllä minun tuli jano, mutta minun oli mahdoton lattialla nukkuvien ihmisten yli päästä 3 tai 4 kyynärän päähän pöydän luo, jolla tiesin olevan ison maidonharmaalla täytetyn kiulun. Siinä minun täytyi tuntea Tantaluksen tuskia, kunnes uudelleen nukuin. Seuraavana aamuna jatkoin matkaani Hyryn kylään, missä muutamissa henkilöissä oli hermostumisesta johtuvia ihottumia. Hyry on 2 1/2 peninkulman päässä Kinnulanniemeltä, ja koko tämän matkan saattaa kulkea veneellä. Vesiväylät kapenevat kuitenkin kapenemistaan, kuta lähemmäs Hyryä tulee. Monet kosket olivat niin kapeat, että vähänkin leveämpi vene tuskin olisi päässyt niistä kulkemaan. 

Matka jatkui vesitse Kinnulanniemeltä Hyrylle. Kartta: Pitäjänkartasto 1863, Kansallisarkisto.

Maatalousmaisemaa ja reppu sekä tuohikontti Yli-Vuokissa 1920-30 -luvuilla. Kuva on otettu hyvin todennäköisesti Hyryltä. Taustalla näkyy Malahvianvaara. Kuva: Väinö Hämäläinen/Nurmeksen museo.

Hyrystä kuljin eteenpäin 1 1/2 peninkulmaa Viiankiin, joka on viimeinen talo Suomen puolella. Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimmäiseen Venäjän puoleiseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi peninkulmaksi. 

Vuoden 1827 kartta, johon on merkitty rajan ylittävä polku (ja talvitie). Tästä Lönnrot kertomuksensa mukaan kulki. Kartta: Kansallisarkisto.

Nykyinen rajan ylittävä polku Viiangissa 2014.

Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen peninkulman päässä ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljessäni ja oli vielä päällepäätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani, jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani.

Kuljettuamme kaikkiaan noin kaksi peninkulmaa Kivijärvestä, tulimme erään Keynäs-nimisen järven rannalle. Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muunmuotoisena kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kylän poikia sekä heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässä, matkalla rajan yli Suomeen; heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti, piti palata kotia. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä, ennen kuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Heidän erotessaan toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä, lähteä Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle kyytirahan.

Puoli peninkulmaa Vuokkiniemen kylästä poikkesin pienenlaiseen, nelitaloiseen Tšenanniemen kylään. 

Tšenanniemestä kuljin vielä samana päivänä Ponkalahteen, joka on sieltä peninkulman päässä. Ponkalahti on pieni kylä, johon kuuluu 4 tai 5 taloa. En nyt suoraa päätä lähtenyt Vuokkiniemeen, kuten ensin olin aikonut, vaan päätin mennä Vuonniseen, missä sanottiin olevan useita hyviä laulajia, ja tämän vuoksi kuljin tätä tietä. Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä, etten omin päin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se ei ollutkaan peninkulmaa pitempi.

Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. 

Seuraavana aamuna läksin edelleen Vuonniseen. Tämä kylä on kahden peninkulman päässä Ponkalahdesta, ja sinne kuljetaan vesitse Ylä-Kuitin kautta. Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Sitten kun vanhempi pojista ensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja Lemminkäisen runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjoittaa niitä muistiin. 

Vuonninen kesällä 1942. Kuva: SA-kuva.

Minua oli Tšenanniemessä neuvottu poikkeamaan Vuonnisessa Miinan taloon, joka oli matkan päässä ylöspäin rannasta, uloinna vasemmalla. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niin ikään toisen suuren laulajan, Vaassilan. 


Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto pesty jne. olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa. Tämäkin oli siisti huone valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen ja lattioineen ja seinillä riippuvine pyhimysten kuvineen. Noudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani, mutta häntä tarvittiin välittömästi nuotanvedossa, niin ettei hän voinut jäädä. Mutta illalla Ontrein mentyä nuottaa vetämään menin Vaassilan luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita ennen en ollut tietänyt.


Ontrein talon vanha emäntä sekä hänen miniänsä ja tyttärensä suostuivat soutamaan minut pieneen Mölkkö-nimiseen kylään, joka on 2 peninkulman päässä Vuonnisesta. Kuljettuamme kahden peninkulman pituisen matkamme emäntä kysyi, olinko tyytyväinen heidän soutuunsa. Kun minulla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, pyysi hän saada soutaa minut nuo jäljellä olevat kaksi peninkulmaa Vuokkiniemeen. 

Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen, sillä eräässä pienessä kylässä, nimeltä Pirttilahti, kohtasimme veneen, joka kuljetti myllykalua Keynäskosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen ja luovuin täällä soutajistani. Mutta kun oli ilta ja matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 peninkulmaa, päätimme yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. 

Pirttilahti 1942. Kuva: SA-kuva.

 
Varhain seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään. Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä, jonka olin tavannut Keynäsjärven rannalla ennen mainitussa itkevässä seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri heille eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta en kuitenkaan koskaan näin täydellisiä. 

Vanhoja karjalaisia häämenoja Vuokkiniemen Pirttilahdessa 1942. Kuva: SA-kuva.

Vuokkiniemestä tulin taas Tšenanniemeen. Tänne oli muuan Kivijärven mies vähää ennen hevosineen saapunut noutaakseen kauppakuormaa. Mutta kuultuaan, että odottamansa henkilö oli saapuva vasta seuraavan päivän iltana, tarjosi hän hevostaan minun käytettäväkseni. Otin vastaan hänen tarjoumuksensa; säkki täytettiin puoleksi heinillä ja sidottiin kiinni hevosen selkään.

Koska nyt oli ilta ja pimeä, poikkesimme yömajaan 1/2 peninkulman päässä Tšenanniemestä. Sen talon isäntä oli kotoisin Siikajoelta Suomesta ja oli ottanut tilan uutisasutuksena viljeltäväkseen.

Seuraavana aamuna läksimme täältä aikaisin liikkeelle ja matkustimme kuutamossa; päivän valjetessa olimme perillä Kivijärvessä, ja olimme siis kulkeneet kolmatta peninkulmaa. Sama mies, joka Vuokkiniemestä oli kyydittänyt minut tänne, tarjoutui viemään minut Salmijärveen, jonne saavuimme päivällisaikaan. Olin tosin aikonut ensi käydä Latvajärven kylässä, joka on vallan päinvastaisella ilmansuunnalla, mutta kuultuani, ettei laulaja Arhippa ollut kotona, hylkäsin tämän matkan. Salmijärvessä jakelin lääkkeitä; kävin myös erään sairaan luona ja tein hänelle lääkkeen. 

Täältä läksin Akonlahteen, missä jo syksyllä v. 1831 olin käynyt. Akonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana ystävällisesti otettiin vastaan. Talo, joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman ja hauskemman vaikutuksen. Seuraavana aamuna läksin täältä Juortanalle Suomen puolelle. 

Juortanalla aion lopettaa tämän matkakertomuksen, ja minulla on siihen sitä suurempi syy, kun sinne saavuttuani saappaani oli vallan anturatta."

Hyvää Kalevalan päivää!

Matkakertomus lyhennettynä kirjasta: Lönnrot, Elias: Matkat 1828-1844. Espoo 1980.

Saksalaisten kenttärata - 55,4 kilometriä sodan julmuutta Suomussalmella

Tasan vuosi sitten kirjoitin saksalaisten jatkosodan aikaan rakentamasta kenttäradasta Taivalkoskella. Viime kesän inventointi vei jälleen kenttäradalle ja nyt Suomussalmen puolelle, jonka länsiosaa rata halkoi aikoinaan 55,4 kilometrin verran. Sitä ryhdyttiin Suomussalmen puolella rakentamaan syyskesällä 1942 ja kesään 1944 mennessä rata Hyrynsalmelta Kuusamoon oli valmis.

Kenttärata Suomussalmella. Radan varrelle on merkitty kesän 2014 inventoinnissa dokumentoidut kohteet sinisillä neliöillä. Numerot viittaavat blogin kohteisiin.

Suomussalmen alueella ratatöitä johti Rakentajapataljoonan esikunta 429 K, joka oli sijoitettu Taivalkosken puolelle Korvualle. Työyksikköinä Suomussalmella toimi kaksi komppaniaa: Rakentajapataljoona 429 K:n 1. ja 2. komppania, joista ensimmäinen oli sijoitettuna Vääkiön tavaraliikenneasemalle ja jälkimmäinen Syrjän asemalle. Vääkiön ja Syrjän asemien lisäksi Suomussalmella sijaitsi viisi muutakin asemaa: Laaja, Pesiökylä, Junnojärvi, Lippo ja Leino. Työnjohtajina komppanioissa toimivat saksalaiset ja toisin kuin Taivalkosken puolella, työvoima Suomussalmella koostui lähes pelkästään venäläisistä sotavangeista ja vain Sarvikankaan hakkuutyömaalla tiedetään työskennelleen lyhyen aikaa saksalaisia vankeja.

Radanrakentamisessa työskennelleiden venäläisten sotavankien lukumäärää ei tiedetä. Se tiedetään, että saksalaiset toivat kesäkuun 1942 ja elokuun 1944 välisenä aikana Suomeen noin 20 000 venäläistä sotavankia, jonka lisäksi he vangitsivat Pohjois-Suomen rintamilla vuosien 1941-44 aikana noin 9 000 venäläistä. Hyrynsalmi-Kuusamo -rataa rakensivat Suomussalmella Suomeen tuodut venäläiset sotavangit ja heidän lukumääristään löytyy arkistoista vain yksi tieto vuodelta 1944, jolloin kenttärata oli jo valmis. Tuolloin Pesiökylän asemalle oli sijoitettuna kolme saksalaista aliupseeria, kahdeksan saksalaista sotilasta ja 54 venäläistä sotavankia ja Leinon asemalla oli kahdeksan saksalaista aliupseeria ja 24 sotavankia sekä yksi siviilityöntekijä. Leinon läheisyydessä toimineella työmaaleirillä oli puolestaan kaksi saksalaista aliupseeria, 17 saksalaista sotilasta ja 81 sotavankia. Lisäksi Lipon asemalla oli yksi saksalainen upseeri, kaksi aliupseeria, 18 saksalaista sotilasta ja 90 sotavankia.

Sotavankien huonosta kohtelusta ja saksalaisten julmuuksista kerrotaan useissa lähteissä. Eräässä mainitaan saksalaisten ohjeistaneen, että on parempi käyttää asetta liian aikaisin kuin liian myöhään. Aikalaiskertomuksissa kerrotaan nääntyneiden ja uupuneiden venäläisvankien hautaamisesta radan penkkaan ja niskuroivien ja pakoa yrittävien vankien ampumisista ja hukuttamisista. Mitään arvioita siitä, kuinka moni vanki menetti henkensä kenttärataa rakentaessa, ei ole, mutta hautapaikkoja on radan varrelta inventoitu useita ja aikalaislähteissä kerrotaan lisäksi satojen sotavankien hautausmaista.

Matka Suomussalmen kenttäradalla alkaa Pesiökylästä, johon rautatien kiskotus oli valmis elokuun lopussa 1942. Pesiökylän eteläpuolella Hiidenjoen varrella sijaitsi Pesiökylän vankileiri (kartta numero 1), josta käsin rataa rakensivat Rakentajapataljoona 429 K:n 2. komppanian komennuskunta. Leirialue jakautui siten, että radan länsipuolella oli saksalaisten sotilaiden alue ja radan itäpuolella venäläisten vankileiri.

Radan länsipuoli, jossa saksalaisten leirialue erottuu tasoitettuna alueena. Nykyinen rata on useamman metrin korkeammalla kuin kenttärata.

Vankileirin alue radalta kuvattuna. Vankien leiri oli piikkilangalla ympäröity ja paikallisen informantin tietojen mukaan leirillä oli yksi parakki, jonka jäänteitä on kuvassa keskellä. Kenttäradan ja vankileirien kuvaaminen oli kielletty, mutta informantilla oli kuva, joka oli otettu leirin piikkilanka-aidan edessä.

Vankien majoituskorsun jäänteet leirialueen pohjoislaidalla. Arkistolähteiden mukaan majoitustila oli ennen sotaa suomalaisten ratatyömiesten käytössä ollut kämppä.

Majoituskorsun oviaukon lautarakenteita. Paikallinen informantti oli käynyt pienenä lapsena leirillä isänsä kanssa ja muisteli kuinka vangit olivat tulleet "kuopasta" ja olleet iloisia voidessaan puhua omaa kieltään informantin isän kanssa.

Vankileirin alue oli tasattu ja pengerretty kivillä sen pohjois- ja etelälaidoilta. Tämän etelälaidan pengerryksen alla kulki juoksuhauta.

Peruskarttaan piirretty kumpare osoittautui lähemmin tutkittuna konekivääripesäkkeeksi.

Pesiökylästä ja vankileiristä löytyy arkistosta useita aikalaiskertomuksia. Paikalliset ihmiset ovat antaneet vangeille leipää ja saaneet vastalahjaksi muun muassa puisia lintuja ja korurasioita. Tarinoissa kerrotaan myös saksalaisten sotilaiden julmuuksista ja pahoinpidellyistä vangeista. Eräs paikallinen näki omin silmin kahden vangin ampumisen:

"Asemamieskersantti oli tehnyt jonkin rikkomuksen ja hänet määrättiin ampumaan kaksi sotavankia. Vangit kävelivät Hiidenjoen sillan käytävällä ja kersantti oli piilossa käsissään kaksi pistoolia. Vankien tullessa kohdalle kersantti ampui molemmat vangit, jotka haudattiin kämpän läheisyyteen."

Silminnäkijät kertovat vankeja haudatun vankileirin viereiselle suolle, josta ruumiit on myöhemmin kaivettu ylös ja haudattu suon etelälaidalla olevalle kankaalle.

Paikallinen informantti kertoi myös saksalaisesta sotilaasta "Aleksista", joka hänen mukaansa vastasi Pesiökylän leirin vankien hygieniasta. Hän oli saksalaisten vetäytyessä hypännyt junasta ja pakoillut Suomessa, kunnes oli ollut turvallista tulla esiin. Informantin mukaan "Aleksi" eli loppuelämänsä Suomessa.

Pesiökylän vankileiristä noin 6,5 kilometrin päässä pohjoiseen Kukkarovaaran (kartta numero 2) kohdalla sijaitsi yksi kenttäradan monista työmaa/vankileireistä. Piikkilangalla aidatun vankileirin alue sijaitsee nykyisen radan itäpuolella yksityismaalla. Inventoinnissa tarkastettiin radan länsipuoli, josta löydettiin aikalaiskertomuksissa mainittu "jonkun herran" majoituskorsu sekä teltan pohjia. Saksalaiset itse nimittivät paikkaa Rapuvaaraksi.

"Jonkun herran" majoituskorsun jäännös Kukkarovaarassa erottuu maastossa harjuun kaivettuna kaivantona.

Yksi mahdollisista teltan pohjista, jotka mainitaan aikalaiskertomuksissa.

Arkistolähteistä löytyy useampi kertomus myös Kukkarovaarasta. Yhden mukaan vangit olivat perunalastia purkaessaan varastaneet perunoita ja saksalaisten huomatessa asian, oli vangit pistetty riviin ja ne, jotka olivat varastaneet, saivat raipaniskuja ja ne, jotka eivät varastaneet, saivat puolikkaan leipälimpun. Kukkarovaarasta kerrotaan myös, että leirillä tapettiin tottelemattomuuden vuoksi vankeja, jotka haudattiin ensin läheiselle suolle ja siirrettiin myöhemmin kankaalle ja lopulta Taivalkoskelle. Vaikka saksalaiset olivat julmia vankeja kohtaan, suomalaisia he kohtelivat ystävällisesti. Kukkarovaarassa asunut henkilö kertoo saksalaisten kuljettaneen heitä junalla joulu- ja uudenvuoden juhliin saksalaisten luo Syrjään.

Kukkarovaarasta vajaan kahden kilometrin päässä pohjoiseen sijaitsi Sarvikankaalla (kartta numero 3) kenttäradan saha ja hakkuutyömaa. Saha, jonka ympäristöä ei saanut hakata, jottei se paljastuisi venäläisille, sijaitsi radan länsipuolella ja hakkuutyömaa radan itäpuolella. Tämä työmaa on ilmeisesti Suomussalmella ainoa, jossa hakkuutöissä käytettiin jonkin aikaa saksalaisia vankeja.

Sarvikankaan sahan alue kuvattuna radan itäpuolelta. Nykyinen rata kulkee saha-alueen halki ja alue on tältä osin tuhoutunut.

Tämän kuopan kohdalla on ilmeisesti ollut sahan sirkkelin paikka. Sirkkeli on yhä olemassa ja nököttää nykyään erään pellon laidassa.

Radan pohjaa nykyisen radan itäpuolella.

Rinkulana maastossa erottuva teltan paikka radan itäpuolella.

Sahan ja hakkuutyömaan eteläpuolella on Jakolammen länsipäässä suo, jonka halki kenttärata kulki. Saksalaiset halusivat kuivattaa suota rataa varten ja vangit kaivoivat Jakolammen ja Lapinlammen väliin kanavan (kartta numero 4), jonka avulla vesi virtasi Lapinlampeen. Kanava on merkitty nykykartalle, mutta ilman paikallista informanttia sen historia olisi jäänyt unohduksiin.

Sotavankien kaivaman kanavan pää Jakolammessa. Kenttärata kulki kuvan vasemmassa laidassa olevan metsikön kohdalla.

Kenttäradan rakennus oli työlästä ja kuten edeltä käy jo ilmi, oli maasto ratalinjalla usein soista. Suomussalmen rataosuudelle tehtiin 13 siltaa, joista yksi oli 80,6 metrin pituinen Vääkiön suosilta (kartta numero 5). Sillan rakensivat Rakentajapataljoona 429 K:n 1. komppania.

Vääkiön suosillasta on nykyään jäljellä vain sillan alimpia rakenteita Lipontien ja nykyisen rautatien välissä. Yksi sillan pylväsrakennelma koostuu kymmenestä paksusta pystyssä olevasta tukista. Rakennelmia on tien varressa yhteensä yhdeksän kappaletta noin 7-8 m päässä toisistaan.

Saksalaisilla sotilailla oli kenttäradan rakentamisen aikaan Suomussalmen pohjoisosassa sijaitsevan Saarinen-järven rannalla majoitusalue (numero 6), josta löytyi melkoisen etsimisen jälkeen yhden parakin kiviperustuksen jäänteet.

Saksalaisten majoitusparakin kiviperustusta Saarinen-järven tuntumassa. Parakki on ilmeisesti purettu, ei poltettu.

Parakin ohi kulkee polku rautatiekiskoilta järven rantaan. Parakki kuvassa oikealla kuusikon kohdalla.

Yksi Suomussalmella sijainneista kenttäradan asemista oli Leinon asema (kartta numero 7) Taivalkosken rajalla. Arkistolähteiden mukaan radan kiskotus oli valmis Hyrynsalmelta Taivalkosken Isokumpuun kesäkuun loppuun 1943 mennessä, mutta rata oli tuolloin liikennöitävässä kunnossa vasta Hyrynsalmi-Vääkiö välillä. Leinon asema on ollut käytössä ainakin marraskuuhun 1943 mennessä, sillä tuolloin Leinossa on ollut kaksi asemamiestä.

Leinon asema, josta on jäljellä enää noin 45 x 10 metrin kokoinen tasoitettu alue, jonka toisella laidalla on kivipengerrys ja toista laitaa reunustaa kivistä ja maasta tehty metrin korkuinen penger.

Saksalaisten hävitysosasto alkoi tuhota kenttärataa Hyrynsalmella aamulla 14.9.1944. Syyskuun loppuun mennessä hävitysosasto oli edennyt Junnojärven asemalle saakka. Junnojärvestä pohjoiseen sijainneiden Lipon ja Leinon asemien tarkasta tuhoamisajankohdasta ei ole tietoa. Rataa tuhotessaan saksalaiset polttivat kaikki rakentamansa liikenne- ja asemarakennukset sekä myös joitakin suomalaisten rakentamia rakennuksia. Neuvostoliitto katsoi koko Hyrynsalmi-Kuusamo -radan ja kaluston olevan sotasaalista ja vaati sen lähettämistä Neuvostoliittoon kaluston osalta 22.1. ja päällysrakenteen osalta 5.2.1945 mennessä. Aikataulut olivat liian tiukat, sillä radan kiskotuksen purkaminen oli työlästä ja hidasta. Lopulta Suomi neuvotteli sopimuksen, jonka perusteella kiskotusta lähetettiin Neuvostoliittoon radan verran jostakin muualta.

Metsäautotieksi muuttunutta kenttärataa.

Kenttärata päätyi syyskuussa 1945 valtion rautateiden omaisuudeksi ja kiskotus purettiin. Lopullisesti kenttäradan tarina päättyy 1950-luvulla, jolloin uudelle oiotulle ratalinjalle ryhdyttiin rakentamaan normaalilevyistä rautatietä. Tuolloin osa radan pohjasta jäi uuden radan alle, osa tuhoutui rakennustöissä ja osa muuttui metsäautoteiksi.

- Hanna

Lähteet:

• Huttunen, Pertti 2010: Saksalainen kenttärata 1942-1944. Sotahistoriallisten kohteiden inventointiraportti. Suomussalmen kirjasto, kotiseutuarkisto.

• Westerlund, Lars (toim.) 2008: Sotavangit ja internoidut. Kansallisarkiston artikkelikirja.