Miten Ilomantsin Lahnavaaran metsänvartijatila ja Korkeasaari liittyvät toisiinsa?

Ilomantsissa inventoitiin viime kesänä Lahnavaaran metsänvartijatilan rauniot. Tilan tiedetään olleen asutun jo vuonna 1859 ja metsänvartijoita Lahnavaarassa on työskennellyt vuodesta 1863 alkaen vuoteen 1924 saakka. Tilan viimeisenä metsänvartijana toimi Juho Koljonen, jonka kuoleman jälkeen uutta metsänvartijaa ei tilalle enää nimitetty, vaan piirin asioita hoidettiin läheiseltä Hullarin metsänvartijatilalta käsin. Lahnavaaran tila ei kuitenkaan autioitunut, vaan  Juhon perikunta jäi asuttamaan sitä talvisotaan saakka.

Yksi Lahnavaaran metsänvartijatilan rakennuksista, jossa on kaksi suurta uunia. Tilan alueelta dokumentoitiin rakennusten jäännösten lisäksi kellareita, kiviaitaa ja erilaisia kivikasoja ja kuoppia.

Lahnavaaran metsänvartijatila sijaitsi syrjässä muusta asutuksesta rajan tuntumassa ja sen lähin naapuri oli kuuden kilometrin päässä sijainnut Hullarin metsänvartijatila. Kuvassa vanhaa tien pohjaa Lahnavaarasta Hullariin.

Mutta miten tämä Ilomantsin takamailla sijainnut metsänvartijatila sitten liittyy Korkeasaareen? Tässä vaiheessa kuvaan astuvat karhut. Metsänvartijatilat sijaitsivat syrjäisillä alueilla, jossa myös karhut viihtyivät. Näin oli Lahnavaarassakin, jossa kierteli 1920-luvun alussa iso karhu, jonka arvioitiin tappaneen parikymmentä kotieläintä ja metsänvartijatilaltakin se oli niitä vienyt kolme. Syksyllä 1924 Juho onnistui paikantamaan ja merkitsemään karhun pesän. Eläin oli tarkoitus ampua talvipesälle, mutta Juhon kuoltua täytyi karhulle löytää toinen kaataja. Tämä löytyikin lehti-ilmoituksen kautta, kun ns. karhun kierroksen osti joensuulainen agronomi Lauri Alhola. Hinnaksi sovittiin 2 500 markkaa aikuisesta karhusta ja 500 markkaa pennusta. Maaliskuun lopussa karhunkaataja saapui Lahnavaaraan ja karhu ammuttiin. Pesästä löytyi neljä kissankokoista karhunpentua, jotka vietiin tilalle. Pennut kuljetettiin reellä Kiukoisten metsänvartijatilan ja Hattuvaaran koulun kautta maailmalle. Kolme niistä päätyi Korkeasaareen ja yhden piti metsästäjä itse.

Sitä, mitä pennuille tämän jälkeen tapahtui, ei tarina kerro, mutta metsänvartijatilan tarina päättyi miinaan. Lahnavaaraa ei talvisodan sytyttyä suomalaisten toimesta poltettu, kuten monia muita raja-alueen tiloja, mutta rajamiehet miinoittivat tilan uunin, joka räjähti myöhemmin sitä lämmitettäessä. Alueella käytiin myös loppukesästä 1944 kiivaita taisteluita, joista muistuttavat metsästä löytyvät poterot, juoksuhaudat ja ampumapesäkkeet.

Lähde: Kainulainen, Kalevi (2006): Ihmisen mittaiset jäljet. Ilomantsin hoitoalueiden metsäkämpät ja metsänvartijatilat. Jyväskylä.

Piispajärven kuninkaan Tauriaisen ja Kellovaaran Kello-Jussin karhunmetsästys eli kuinkas sitten kävikään

Viime syksynä ilmestyi Ylä-Kainuun tarinakartasto, johon on koottu alueen kansanperinnettä. Teoksesta löytyy useita inventointikohteisiin liittyviä tarinoita, kuten seuraava tarina epäonnisesta karhunmetsästyksestä Suomussalmella.
 

Tarina sijoittuu Piispajärven länsirannalla sijainneen Halmelahden metsänvartijatilan maille.  Tilan perustamisvuodesta ei ole varmaa tietoa, mutta netistä löytyneessä sukuselvityksessä mainitaan Halmetlahdessa syntynyt ja siellä vuoteen 1847 asunut torppari ja metsänvartija Jacob Pehrinpoika Tolonen. Hänellä oli tytär nimeltä Sanna Kemppainen os. Tolonen, jonka sukunimi täsmäisi tarinakartastossa mainitun tilan viimeisen asukkaan, Kalle Kemppaisen eli Halme-Kallen, sukunimeen. Toloset ovat selvityksen mukaan asuneet Halmetlahdessa jo 1700-luvulla, mutta sitä onko kyseessä juuri sama tila, on mahdotonta varmistaa. Omissa lähteissäni vanhin merkintä tilasta on vuoden 1904 pitäjänkartassa. Tarinakartaston mukaan tila on poltettu sodan aikana.

Halmelahden metsänvartijatila vuoden 1904 kartassa.

Halmelahden metsänvartijatilalle johtava polku.

Metsänvartijatilan paikka nykyään. Rakennukset ovat sijainneet kuvan keskellä olevan kuusikon kohdalla.

Tarinan mukaan karhu oli tappanut tilan lehmän, jonka vuoksi peto päätettiin tappaa. Sitä ryhtyivät kaatamaan Piispajärven kuningas Tauriainen ja Kellovaaran Kello-Jussi. Karhunmetsästystä säätelivät ennen vanhaan tarkat riitit, loitsut ja taiat. Raadon luokse tehtiin talas ja Tauriainen yllytti karhun tulemaan päälleen. Karhua voitiin kutsua tulemaan monin eri keinoin, joita muun muassa Samuli Paulaharju on kirjannut ylös. Karhu voitiin suututtaa tekemällä "ilvettä" karhun jäljille ottamalla lihaa haaskasta ja sivelemällä sillä karhun jälkiä. Haaskalle saatettiin myös laittaa suuhun karhun lävitse ammuttu kuula tai sen päälle kala, jonka toinen kala oli niellyt takaperin. Myös hauenpää hampaineen toimi. Karhun kutsuminen ei ollut mitään lastenleikkiä, kuten Tauriainen ja Kello-Jussi tarinan mukaan saivat huomata. Kun karhu oli kerran kutsuttu, niin sen täytyi tulla vaikkei se olisi halunnutkaan ja kun se tuli, oli se hirveänä.

Kutsuttuaan karhun kaksikko laittoi raadon päälle varvun, johon karhun tulosta varoittava tiainen voisi laskeutua. Tämän jälkeen he nousivat talaalle karhua odottamaan. He olivat sopineet, että Kello-Jussi ampuu ensimmäisen laukauksen, sillä sen ase, joka oli laittanut karhun tulemaan, ei ollut tappava ennen kuin veri saatiin näkyviin.

Karhun tulosta kertova tiainen ilmestyikin, mutta lensi suoraan miesten hatun reunalle. Tämä enne sai miehet pelkäämään ja kohta kauhealla mörinällä tuleva peto säikäytti miehet alas talaalta ja pakoon. He juoksivat karhu kintereillään Halmelahden tilalle, jossa se pysähtyi tilan korkean aidan eteen niin, että turve pöllysi. Miehet puolestaan juoksivat suoraan pirtin uuniin eikä karhua saatu miehistä irti ennen kuin uunin suulle sytytettiin pieni tuli. Susi-Heikki, joka tarinakartaston mukaan oli nähnyt tilanteen omin silmin, kertoi miesten juosseen itsensä henkitoreisiin eikä heistä enää ollut karhulle vastusta. 

Kiviaitaa pellon laidassa.

Tiheän kasvillisuuden alla on luonnonkivistä tehdyn uunin jäännös, joka kuvassa erottuu isona kumpareena. Tännekö miehet karhua pakenivat?

Halmelahdessa ei karhuja inventointihetkellä onneksi näkynyt. Paikka oli upea ja se tarjosi hienon yllätyksen, joka sopi tarinaan täydellisesti. Metsän puolelta isojen kuusten takaa löytyi suuri kylmämuuratun uunin jäännös. Itse en ole vastaavanlaisiin uuneihin aiemmin törmännyt. Jos joku blogin lukijoista tietää lisää uunista, niin siitä olisi hienoa kuulla!

Halmelahden tilalta löytynyt iso uunin jäännös. Onko se pelkkää yhteensattumaa, että tarinassa mainitaan uuni?

Inventoinnissa olemme aina yrittäneet saada kiinni tarinoista kohteiden takana ja voin luvata, että lisää tarinoita kuullaan vielä kesän aikana!

- Hanna

Metsästäjien jäljillä

Metsästys on perinteisesti ollut tärkeä osa metsien hyötykäyttöä. Tässä muutamia jälkiä, joita se on jättänyt valtion metsiin.

Käpälälauta

Käpälälauta on ketun ja suden pyyntiin käytetty, litteäksi ja yläosastaan kolmihaaraiseksi veistetty ansa. Käpälälaudan keskimmäiseen piikkiin asetettiin lihanpala, jota tavoitellessaan eläin hyppäsi lautaa vasten, jolloin sen tassut ohjautuivat laudan sivuille veistettyihin kapeneviin uriin, jolloin eläin jäi etukäpälistään lautaan roikkumaan. Käpälälautojen käyttö kiellettiin niiden julmuuden vuoksi 1900-luvun alussa.

Ranua, Vaaranalussuon käpälälauta ketunpyyntiin. Kuva: I. Nieminen.

Lieksa, Saari-Valama. Tämä käpälälauta on uudelleenkäytetty rajavartiokoiran hautamuistomerkiksi. Kuva: I. Nieminen.

Karhuansa

Karhun ansapyyntiä harrastettiin vielä muutaman vuosikymmenen sitten. Alla kuvassa on tunnetun karhuansan jäännökset Kuusamon Iivaaralta. Kuvassa näkyvät puut oli varsinaisen rautahäkin - joka oli jo viety pois - verhoiluna.

Karhuansa Kuusamossa. Kuva: H.-P. Schulz.

Rita

Kuvassa alla oleva rita on kolmiseinäinen loukkupyydys, jota on käytetty ahman pyyntiin. Se on tehty kahden pitkän kannon viereen, päällä näkyvä riuku on osa laukaisulaitetta, joka on ollut kiinni syötissä.

Inari Ruijanjoki, ahmanloukku. Kuva: J.-P. Joona.

Nauruanojan ansa

Iijoen eteläpuolelta löytyi pienpetoansa, joka oli rakennettu ikivanhan mallin mukaisesti. Vain rautanaulat ja -langat kertoivat sitä, että se onkin uudempaa tekoa.

Nauruanojan ansa. Kuva: H.-P. Schulz.

Pyyntikuoppa

Pyyntikuopat ovat peuranmetsästyksessä käytettyjä kuoppia, jotka yleensä muodostavat usean kuopan järjestelmiä. Eläimiä on voitu ohjata kuoppiin aitojen avulla ja ajamalla. Kuopat on sijoitettu eläinten luonnolliselle kulkureitille. Kuoppapyyntiä on harjoitettu kivikaudelta aina 1800-luvulle saakka.

Pyyntikuoppa Sodankylä Ala-Hanhilammella. Kuva: S. Tolonen.

Uuttupuu

Vesilintujen munia on kerätty tekemällä uuttupuita. Puuhun on koverrettu linnulle pesä, josta munat on ollut helppo kerätä.

 Uuttupuu Taivalkoskella. Kattona iso kivi. Kuva: H. Kelola-Mäkeläinen

Saiho

Saiho on riistan tai kalan väliaikaista säilytystä varten tehty pienehkö rakennelma. Se voi olla joko maanpinnalla tai kaivettuna maanpinnan alle. Saihot on yleensä tehty pyöröhirsistä salvomalla, ja hirsien välit on tiivistetty kuntalla. Päällä on ollut tasainen puukansi.

Lihasaiho Savukosken Marjavaarassa. Kuva: N. Latvakoski. 

Kiven päälle rakennettu saiho Sodankylän Luolikkoselässä. Kuva: L. Märsy.

Purnu

Purnu on yleensä kivirakkaan tehty lihansäilytyskuoppa, kuvassa olevaa purnua varten on kuitenkin jouduttu keräämään kiviä ympäristöstä.

Inari Karhuvaara purnu. Kuva: H. Aikio.

Karhunkaatopuu

Vielä 1800-luvulla karhunmetsästykseen liittyivät monet vanhat säännöt. Metsästys tapahtui keihäällä, tapahtuma ikuistettiin usein vanhaan honkaan, ja karhunpeijaisilla olivat tietyt rituaalit. Erääseen pohjoisessa Suomenselässä olevaan karhunkaatopuuhun on veistetty vuosiluku 1851 ja sen yläpuolella pieni kaiverrus, jossa keihäs lävistää eläinhahmon.

Karhunkaatopuu Lestijärvellä. Kuva: H.-P. Schulz.