Huovisen jalanjäljillä

Eräänä päivänä selasin Metsähallituksen tietojärjestelmään merkittyjä kulttuuriperintökohteita. Huomioni kiinnittyi Koillis-Sotkamossa sijaitsevan Mustavaaran etelärinteeseen merkittyyn rakennuksen raunioon. Kohteeseen oli tehty lisähuomautus: ”Veikko Huovinen”. Kyselin merkinnästä alueen suunnittelijoilta, jotka saivat jäljitettyä merkinnän tekijän, suunnittelijan, joka oli ehtinyt jo jäämään eläkkeelle. Hänellä oli hyvät tiedot alueen paikallishistoriasta ja näiden tietojen pohjalta päädyin lukemaan Veikko Huovisen kirjoittaman omaelämänkerran ”Muina miehinä” sekä kuuluisan romaanin ”Koirankynnen leikkaaja”. 

Veikko Huovinen on kirjailijana varsin tunnettu, mutta hänen toisesta urasta en tiennyt ennalta mitään. Omaelämänkerrassaan Huovinen kertoo työskennelleensä metsätöissä nuorena poikana. Tämä tapahtui juuri Mustavaaran kämpällä talvella 1946−47 ja kevättalvella 1948. Huovinen kertoo lähteneensä kämpälle repussaan voipurkki ja pussillinen annossokeria. Hammasharja jäi kotiin, koska ”se tuntui hienostelulta”. Kämppärakennuksessa oli toisessa päässä hakkuumiesten asuintilat ja toisessa päässä ajomiesten tilat. Keskellä rakennusta olivat keittiö ja teräväpää eli työnjohdon huone. Miehistötuvat lämmitettiin kamiinoilla, työnjohtajilla oli tiiliuuni. Miehet nukkuivat lavereilla, jotka oli tehty halkaistuista pölkyistä. Luteiden varalta patjan alle laitettiin DDT:tä, mutta ne löysivät silti tiensä kämppään. Mustavaaran eteläpuolella sijaitsevan puron lähellä sijaitsivat talli- ja saunarakennukset. Aamuisin kämpällä syötiin läskikastiketta ja perunoita ja sitten hiihdettiin töihin. Huovinen lapioi muurahaispesiä jäätielle ja kuokki raiteita sekä laski pinotavaran määrää. Iltaisin hän laski tilejä ja pinokuutiometrejä. Kämpällä vietettyä aikaa Huovinen muistelee lämpimästi. Hän lähtikin kämppäajan jälkeen Helsingin yliopistoon ja opiskeli metsänhoitajaksi.

Kirjassa ”Koirankynnen leikkaaja” päähenkilö Mertsi Vepsäläinen päätyy myös erinäisten vaiheiden kautta töihin savottaan. Kämpän kuvaus on niin yhteneväinen Mustavaaran kämpästä annetun kuvauksen kanssa, että Huovisen on täytynyt käyttää tuota kämppää romaanin tapahtumapaikkana. Mertsi ei kuitenkaan selviydy kämppäelämän haasteista aivan yhtä kirkkaasti kuin Huovinen itse aikoinaan selvisi. Olisi myös mielenkiintoista tietää, kuinka paljon romaanin tapahtumat perustuvat Huovisen omiin kokemuksiin ja kuinka paljon on puhdasta mielikuvituksen tuotetta.

Siirrytäänpä kuitenkin itse tapahtumapaikalle. Paljon ei kämpästä ole enää jäljellä. Kasvillisuudesta voidaan päätellä, että paikalla on ollut jonkinlainen avoimempi pihapiiri. Pienen hirsirakennuksen jäänteet ovat enää osittain pystyssä. Olisiko se voinut olla Huovisen mainitsema sauna? 

Rakennuksen jäänteet. Kuva: Riikka Mustonen/Metsähallitus

Metallitavaraa rakennuksen jäännösten vieressä. Kuva: Riikka Mustonen/Metsähallitus

Kookas kaivanto hirsijäänteiden läheisyydessä. Kuva: Riikka Mustonen/Metsähallitus

Kämppärakennusten hirret on usein siirretty uusiokäyttöön seuraavalle savottapaikalle, joten ei ole yllättävää, että vanhat kämppärakennukset säilyvät vain harvoin meidän päiviimme asti. Huovisen ansiosta tiedämme kuitenkin, millaista elämä juuri Mustavaaran kämpällä on ollut. Suosittelen lähteenä käyttämiäni kirjoja myös muille luettavaksi.

- Riikka

Lähteet:
Huovinen Veikko, 1980. Koirankynnen leikkaaja. Otava.
Huovinen, Veikko, 2001. Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia. WSOY.

Metsien elukat

Nykyisen metsäteollisuuden suurimpia investointeja ovat paperikoneet, joiden hankkimista yhtiöt miettivät pitkään. Nyt esittelemme vanhanajan paperikoneen; parkkauspukin, jota myös elukaksi kutsutaan.

Paperinvalmistukseen menevät pöllit ja sullit parkattiin jo metsässä, jotta niistä saatiin puhtaan valkoista paperia. Parkattu puu kuivui nopeasti eikä siihen ehtinyt iskeä sienitaudit eikä sinistyminen. Parkattu puu myös kellui paremmin uitossa.

Pukki eli elukka lienee saanut nimensä siitä, että se muistuttaa omilla jaloillaan seisovaa olentoa, jonka jalkojen yläpäät muistuttavat pukin sarvia. Inventoidessani erehdyin itsekin luulemaan metsän takaa näkyvää pukkia usein poroksi tai hirveksi.

 Vanhimmissa pukeissa jalat on kiinnitetty pukin selkään huolellisilla salvoksilla.

Salvokset on tehty siten, että jalat ahtautuvat pukin selkäosaan parkattavan puun painosta, eikä kiinnitykseen tarvittu nauloja.

Myöhemmissä pukeissa jalat on kiinnitetty nauloilla ja pukkien muotoilu on käynyt huolimattomaksi.

Pukin selän alaosaan on tehty hahlo, jotta parkattava puu pysyisi paikallaan. Yläosassa puun liikkumista estivät pukin sarvet. 

 Pukit katoavat hitaasti luontoon. Jalat lyhenevät ja selkä painuu ensiksi alaosaltaan turpeeseen.

 Savotan päätteeksi tukkijätkä on jättänyt puiden mittauksessa käytetyn mittakepin pukin päälle. Mittakepin suureet olivat jalkoja ja tuumia.

Nämä kaksoset oli tuotu kämpän pihaan odottamaan seuraavaa savottaa ja odottavat sitä siellä vieläkin.  

 Posiolaiseen parkkauspukkiin on keksitty uusiokäyttöä. Tikka on perustanut kävynkuorimisahjonsa pukin toiseen korvaan. Puiden parkkausperinnettä on myös elvytetty. Taivalkoskella on järjestetty pöllin parkkuun maailmanmestaruuskisoja vuodesta 2010 lähtien.

- Taisto

Savottakokin matkassa

Tukkisavotoilla työ oli raskasta ja eväät sen mukaiset. Aluksi työmiehet tekivät ruokansa itse tai savotan nuorin lähetettiin etukäteen kämpälle valmistamaan ruokaa. Metsäyhtiöt palkkasivat emäntiä ruoan tekoon aluksi vain työn johdolle, mutta jo 1928 kämppälain myötä ruokahuolto koski koko kämppää. Vuoden 1947 kämppälain mukaan kaikilla savotoilla, jotka kestivät yli 6 viikkoa ja joilla oli yli 20 miestä, tuli olla kämppäemäntä. Suurimmilla savotoilla emäntiä oli kaksikin.

Kokin valtakuntaa oli savottakämpän keittiö, jonka seinässä oli elämänluukku. Luukun kautta ruoka-annokset jaettiin työmiehille. Emännille taattiin työrauha eikä keittiöön saanut mennä ilman lupaa.

Keittiön tavarahyllyt olivat vaatimattomia lautatasoja, jotka oli kiinnitetty seinään puutappien varaan.

Savottakämpillä käytettiin erilaisia liesiä, kamiinoita, tulisijoja ja takkoja sekä ruoan valmistukseen että lämmitykseen. Ennen kämppälakeja työmiehet saattoivat asua pelkässä maakuopassa, jossa oli luonnonkivistä kyhätty takkamainen uuni. Vuoden 1928 kämppälaki velvoitti metsäyhtiöt rakentamaan uloslämpiäviä asuntoja. Vuoden 1947 laissa edellytettiin jo mm. erillisiä kuivatushuoneita vaatteille.

Yksinkertainen puolitynnyrihella on yleisimpiä kämppien sijoilta löytyviä tulisijoja.

Porin Perheliesi oli käytössä myös savottakämpillä. Liedessä on uuni ja useita keittolevyjä kannen päällä.

Porin Mainio oli muuripata, jossa lämmitettiin vettä. Mainioita löytyy useilta kämpiltä ja malli oli käytössä myös toisen maailmansodan saksalaistukikohdassa Rovaniemellä. Muuripata sijaitsi saunan yhteydessä.

Porin Matti oli yleinen keittoliesi.

Kämppien kukoistusaikaan suurimmilta keskuskämpiltä huollettiin sivukämppiä ja niiden yhteydessä voitiin pitää myös kauppaa. Kuvassa Rovaniemen Kuohungin pääkämpän pihapiirissä sijaitseva sivurakennus, jossa on ollut myös kauppa.

Vanhimmilta kämpiltä ei juuri irtotavaraa löydy, koska esineet ovat painuneet turpeen sisään. Esineet olivat kalliita, eikä niitä hukattu tai jätetty savotan loputtua. Kämpilläkin tavaran määrä kasvoi ja monipuolistui 1950- ja -60 -luvuilla.

Alumiinista valmistettuja ruokakuppeja Kolarin suurelta savottakämpän pihamaalta.

Keramiikka-astiastoa hallitsevat Arabian mallit. 

Arabian valmistama käsienpesuvati. 

 

Soppakulhot olivat suuria.

Yhden litran mitta-astia vuodelta 1955.

Läski ja leipä olivat yleistä murkinaa kämpillä. Piristykseksi juotiin kahvia ja pannuvalikoima oli melkoinen.

1960-luvulla kämppien ruokavalio monipuolistui ja säilykkeet yleistyivät.

Sanomalehtiä kämpille oli tullut jo pitkään, mutta transistoriradio oli todellinen linkki korven ja muun maailman välillä. Radiot toimivat paristoilla.

Savottakämpät hiljenivät tieverkon parannuttua 1960-luvulla. Työmiehet kulkivat sen jälkeen savotoilla kotoa ja tukkijätkää alettiin kutsua metsuriksi.

- Taisto

Entisajan kädenjälkiä - kulttuuriperintökohteiden kaiverruksista

Kulttuuriperinöinventoinneissa tutkittavista rakennuksista ja muista kohteista tavataan silloin tällöin kaiverruksia tai muita kirjoituksia. Nämä tarjoavat ainutlaatuisen, käsinkosketeltavan yhteyden menneisyyden ihmisiin. Usein kaiverrukset ovat esimerkiksi nimikirjaimia, vuosilukuja tai päiväyksiä, jotka tarkentavat tietoja kyseisestä paikasta hyvinkin paljon. Suuri osa kiinteistä kulttuuriperintökohteista on elinkaarensa päässä ja maatumassa takaisin osaksi luontoa. Tämän takia käsillä ovat viimeiset hetket näiden menneisyyden jälkien tallentamiselle.

Ylivoimaisesti eniten kaiverruksia on myllyissä. Tämä johtuu paljolti siitä, että myllyt olivat usein monen talon tai koko kylän yhteisiä rakennuksia ja eräänlaista julkista tilaa. Myllyt toimivat esimerkiksi nuorison kohtaamispaikkoina ja niihin liittyykin runsaasti erilaista tarinaperintöä.

 

 Liesjoen myllyn ovi Seitsemisen kansallispuistossa. Alunperin mylly on sjainnut Ruoveden Koverokoskella. Ovessa on runsaasti erilaisia merkkejä, kuten puumerkkejä, nimikirjaimia, vuosilukuja ja tähtiä.

Vastaavia kuvioita löytyy myös Kurussa sijaitsevan Puntasen myllyn hirsistä.

 

 Puolangan Myllykankaan myllyn katon rajassa on puumerkkejä.

 

Puolangan Hiltusen myllyn lahonneessa hirressä näkyy vielä kaiverrus "W 1911".

 Puolangan Myllykorven myllyn jäänteen lahonneessa hirressä on mm. kaiverrus "1922".

Vanhoilla suo- ja puroniityillä on sijainnut paljon latoja, joiden jäänteitä on vielä helposti havaittavissa. Ladoissa yleisimpiä tekstejä ovat vuosiluvut, mutta joskus tavataan myös nimikirjaimia tai muita kirjoituksia.

 Kiekerön niittyladossa Oulangan kansallispuistossa on kaiverrus "I M 1915".

Koivujoen niittylatoon Puolangalla on kaiverrettu vuosi 1947.

Myös niittysaunoissa, savottakämpissä ja muissa erämaiden väliaikaisasumuksissa on usein kaiverruksia. Asukkaat ovat jättäneet nimensä ja/tai majoittumisajan seinähirsiin.

 Ison Reikäsuon niittysaunan hirressä on nimikirjaimet P. T.

 Koukkariahon niittysaunan lahonneessa hirressä näyttäisi lukevan "M R 1939".

 Lehmivaaran kämpän hirteen on kirjoitettu kynällä "1961" sekä muita jo lähes hävinneitä tekstejä.

Uunivaaran savottakämpän romahtaneessa kellarissa on käynyt ilmeisesti Paul Pilton 23.1. -55.

Vanhoista puista tavataan silloin tällöin kaiverruksia, etenkin itäisen Suomen metsäalueilta. Kaiverrukset saattavat merkitä esimerkiksi kaskialueiden rajoja, kulkuväyliä tai muita merkityksellisiä pisteitä.

 

Nurmeksen Uuronvaaralla sijaitsevassa vanhassa petäjässä on kaiverrus 1883.

Puuhun terällä leikatut kaiverrukset ovat yleisimpiä tekstejä kulttuuriperintökohteissa, mutta silloin tällöin tavataan myös esimerkiksi kiveen hakattuja kaiverruksia. Rajamerkkejä ja niihin tehtyjä numerointeja tavataan hyvin yleisesti, mutta välillä havaitaan muitakin kaiverruksia.

 Jääkolun rajapyykissä ikivanhalla rajapaikalla Kinnulan, Reisjärven ja Pihtiputaan rajalla on runsaasti erilaisia kaiverruksia. Esimerkkinä tämä valtakunnan (Ruotsin) kruunu.

Pihtiputaan Kolkunmäellä on vanhan tien varressa kalliopaljastumassa kaiverrus 1822.

Juuan Mättäikköpurolla sijaitsevan siirtolohkareen päällä on useita vuosilukuja, mm. 1838.

-Ville, Tikkurila