Pelloa paketoimassa

Inventointiryhmämme työt ovat siinä vaiheessa, että kesän satoa purkitetaan. Kohteiden tiedot ja valokuvat talletetaan tietojärjestelmiin ja raportteja kirjoitetaan. Minä olen siis Taisto Karjalainen ja sain tehtäväkseni Pellon kunnan pohjoisosien inventoinnin ja avukseni metsäalan opiskelija Pirkka Kärjen. Seuraavassa esittelen muutamia välähdyksiä kauden kohteisiin. Heti alkajaisiksi on sanottava, etten pysynyt Pellon pohjoisosissa, vaan inventointi laajeni myös kunnan eteläosiin, Rovaniemelle, Yli-Tornioon, Kolariin ja Kittilään.

Pellon kenttäkausi aloitettiin toukokuun puolella ja ensimmäinen kohde oli lumiaura, jolla tuskin oli kuitenkaan aurattu menneen talven lumia.

Metsässä on asuttu aina. Nokkela pika-asumus saadaan kaatuneeseen kantoon muutamalla tukipuulla ja kattolaudoilla. Laavun edessä oli pieni tulisija ja ruostunut säilyketölkki.

Ungan Pieti oli raitolappalainen Ruotsin Karesuvannosta, joka perusti Nälännönvainion tilan Pelloon. Kuvassa Pietin asumus.  Paikalta kartoitettiin myös kaksi karjasuojaa ja lukuisia viljelyksiltä kerättyjä kiviröykkiöitä.

Haikaraniemen talvikylä Kapsajoen varrella Kittilässä. Talvikylän viereen rakennettiin Kittilän ensimmäinen kirkko 1605. Inventoinnissa löytyi pitkospuut, jotka kulkevat Haikaraniemestä Kirkkokuusikkoon, jossa kirkon tiedetään sijainneen.

Rovaniemen Hiukanniitun vankileiristä löytyi lukuisia, suuria vesipaljuja. Paikalta kartoitettiin 15 rakennetta, jotka olivat rakennuksen pohjia, piikkilanka-aitoja, kamiinoita ja kellareita.

Metsän yleisimpiä asumusjäänteitä ovat multakämpät. Kämpät on kaivettu hiekkarinteeseen, joko osittain tai kokonaan maan sisään. Kuvassa kämpän uunin hormi, joka nousee maan uumenista.

Yksi syy inventointiin on kohteiden tuhoutumisen estäminen. Kuvan pyyntikuopan yli on ajettu metsäkoneilla, koska sen sijainti oli tuntematon. 

Kittilän Liittovaara sijaitsee kunnan eteläosassa. Liitto – alkuiset paikannimet Lapissa ovat vanhoja rajapaikkoja. Kuvan rajamerkki on ladottu vaaran huipulle ja sen juurella on pääilmansuuntiin osoittavat kolmionmuotoiset kiviladelmat. Liittovaara on saamelaisten 1687 käräjillä antaman todistuksen mukaan yksi Kemin ja lapinkylien rajapaikka. Rajaa alettiin myöhemmin kutsumaan Lapin ja Lannan rajaksi.

  

Kolmionmuotoiset kiviladelmat ovat kannastansa kiinni rajamerkin keskusröykkiössä.

Niityt ja niittyladot

Inventointimme kohdistuu pääasiallisesti metsätalouskäytössä oleviin metsiin, mutta myös osaan niin kutsutuista kitu- ja joutomaista. Nämä metsätaloudellisesti huonosti tuottavat maat ovat pääasiassa soita, kivirakkoja ja kallioita. Vaikka nykyään nämä maat ovat metsätalousmielessä huonosti tuottavia, olivat ne aikanaan aivan jotain muuta. 

Nykyisiä kitu- ja joutomaiksi laskettuja suomaita käytettiin aiemmin niittyinä, joista korjattiin karjalle talvirehu. Kaskiviljely oli hiipunut 1800–luvulle tultaessa ja sen loppumista edistivät etenkin isojako ja Metsähallituksen perustaminen vuonna 1859. Metsähallitus näet perustettiin hoitamaan ja suojelemaan kruunun metsiä, joiden tila oli huolestuttava osittain juuri kaskeamisen johdosta. Kaskeamisen jälkeen siirryttiin peltoviljelyyn, mutta pelloilla viljeltiin pääasiassa viljaa. Karjan talviruokinta oli järjestettävä muilla keinoin ja siihen kelpuutettiin peltoja huonommin tuottavia alueita, kuten suomaita. 

Vaikka isojako ja Metsähallituksen perustaminen selkeyttivät maiden omistussuhteita, jäivät niittymaat ja niiden nautintaoikeudet joissakin tapauksissa epäselviksi. Pääasiallisesti niityt kuuluivat talollisille, jotka jopa myivät tai vuokrasivat omistus- ja nautintaoikeuksiaan torppareille, mutta niittyjä saatettiin myös käyttää vuorovuosin ja joskus omistusta ei kyetty ollenkaan määrittämään. Tuohon aikaan niityt olivat halutumpia kuin metsämaat, mikä näkyy edelleen nykyisessä maanomistuksessa, sillä usein valtion omistaman metsämaan sisällä on kitu- ja joutomaata, joka on yksityisomistuksessa. 

Niittylato Sodankylässä

Niittyjä oli muutamia eri tyyppisiä riippuen siitä, pitikö suo muuttaa niityksi vai kerättiinkö heinä suoraan suolta. Notkoniittyjä tehtiin veden vaivaamille alueille, joiden heinän kasvua edistettiin tulvittamalla. Aukeilla neva- ja lettosoilla sekä etenkin Lapin suurilla aapasoilla olivat puolestaan suoniityt yleisiä. Niitä ei tarvinnut erityisesti perustaa eikä hoitaa, vaan niistä korjattiin heinä. Suoniityt olivat huonotuottoisia eikä niistä useinkaan voitu korjata satoa joka vuosi. Niittytalouteen kuului niittytyypistä riippumatta aina kiinteästi ladot sekä niiden lisäksi suovat, haasiot, niittypadot ja saunat.

Suova

Niityltä kasattu heinä koottiin suoviin, joiden pohjalle asetettiin puiden vesoja tai riukuja, jotta alimmaiset heinät eivät kastuisi. Suovan keskellä oli pitkä keskuspuu, jonka ympärille heinät koottiin. Keskuspuita saattoi olla useampiakin riippuen suovatyypistä. Reunoille asetettiin metrin mittaisia keppejä, jotka tukivat rakennelmaa ja estivät heinien painumisen. 

Heinäsuovan pohja Kittilässä

Haasio eli haasia

Heinät saatettiin koota myös haasioon, mikä oli yleistä varsinkin Lapin aapasoilla. Haasiossa oli pitkittäisriukuja, jotka oli kiinnitetty allekkain suohon iskettyjen pystypuiden varaan. Myöhemmin pitkittäisriu´ut korvattiin rautalangoilla.

 

Heinähaasio Inarista

Rovaniemeltä kartoitetusta haasiosta näkyy suon pinnalle vain lahonneita pystypuita.

Yksi haasion pystypuista nostettuna suon pinnalle. Suohapot ovat säilyttäneet alaosan täydellisesti.

Pystypuun alaosasta voi lukea puun vuosirenkaat.

Niittypadot

Rehun tarpeen kasvaessa niittyjen heinäntuotantoa pyrittiin edistämään. Järvien pintoja laskemalla saatiin uutta viljelyalaa ja tätä varten perustettiin kylien yhteisiä järvenlaskutoimikuntia, joiden toimintaa kannustettiin myös valtion taholta. Purojen varsiin tehtiin myös niittypatoja, joilla tulvitettiin rantoja tai laajojakin suoalueita.

Kaivosoja Taivalkoskella on 200 metriä pitkä Peräsuon tulvittamiseen tehty kanava, jossa on niittypato.

Peräsuon reunasta löytyi kahdesta puusta tehty lautta eli kopukka, jolla heiniä kuljetettiin ojan yli.

Paiseniitty saattoi olla koko kylän yhteinen yritys, jota tulvitettiin niittypadolla. Sana paiseniitty tulee veden paisuttamisesta puronvarsiniitylle. Niitty jaettiin osallistuneiden kesken palstoihin, jotka merkittiin suohon lyödyillä tolpilla.

Taivalkosken Peräsuon paiseniitystä nostettu rajamerkkitolppa. Soille rajoja merkittiin kolmella tolpalla, joita kutsuttiin kolmeksi veljekseksi. Keskimmäinen tolppa oli pisin.

Taivalkosken Peräsuon niittyaukealla näkyi ainakin kahdeksan palstojen rajamerkkiä.

Niittysaunat

Niityllä saatettiin työskennellä useita viikkoja kaukana asutuksesta ja silloin yövyttiin niittysaunassa.
 

Taivalkosken Peräsuon ja Saunasuon välissä on niemi, jonka nimi on Saunasaareke. Niemestä löytyi niittysaunan seinän ja tulisijan jäännökset.

Toinen niittysaunan jäännös Taivalkoskella.

Niittyladot

Heinä säilöttiin niityllä sijainneisiin latoihin. Niitä löytyy usein useampiakin samalta niityltä. Ladot on tehty taidokkaasti ja niistä löytyy monia hienoja yksityiskohtia, kuten oven saranoita ja jopa vitsapunoksia. Latojen seiniin on lisäksi usein kirjoitettu nimiä ja vuosilukuja. Muutamista ladoista on löytynyt myös ilmeisesti ihastumiseen tai rakastumiseen liittyviä kirjoituksia.

Heinälato Taivalkoskella.

Ladon seinään oli kaiverrettu nimi Heikki Väisänen.

Nimen lisäksi seinään oli kaiverrettu vuosiluku 1949.

Niittyladon oven sarana Rovaniemeltä

Taidokasta vitsapunontaa Taivalkoskella sijaitsevassa ladossa.

Niittyladon oven pieletkin oli sidottu vitsaksin.

Vitsapunos kestää aikaa.

Taivalkosken niittylato oli helppo ajoittaa, sillä ladon päätyhirsi löytyi suosta kellallaan. Päätyhirteen on veistetty vuosiluku 1911.

Uittorakenteita Lapista

"Tukkijätkä se lautallansa on kuin vesilintu", lauloi Tapio Rautavaara aikanaan. Uiton jätkän legendaarinen ammatti romantisoitiin 1950-60 -lukujen viihteessä ehkä siksi, että se oli suurimmaksi osaksi häviämässä noihin aikoihin. Inventoinneissamme olemme kartoittaneet runsaasti erityisesti Lapissa tähän tukkilaiselämään ja tukinuittoon liittyviä jäänteitä. 

Kemijoki sivujokineen muodosti oivallisen uitto- ja kuljetusreitin, sillä joet kattoivat melkein koko Lapin vesien valuma-alueen. Pääväylien rannat ovat historiallisista syistä suurimmaksi osaksi yksityisomistuksessa, mutta jokien latvoilta ja puroista löytyy runsaasti uittoon liittyviä jäänteitä. Pienten jokien ja mutkittelevien purojen uitto vaati paljon uittorakenteita, kuten rännejä ja patoja eli tammia, jotta puut saatiin niissä kulkemaan. Uittorännejä rakennettiin kivisille osuuksille ja padoilla saatiin vähävetisiin puroihin tulva-aalto, joka huuhtoi puita alavirtaan. Lisäksi tarvittiin runsaasti riuskoja jätkiä, jotka kekseineen ohjasivat puiden kulkua. Purouittojen kulta-aikaa oli 1900–luvun alkupuoli ja toiminta hiipui toiseen maailmansotaan mennessä. Metsäautoteiden rakentaminen teki lopullisesti uiton kannattamattomaksi ja Kemijoella puu huilasi viimeisen kerran 1991. 

Uittopadon alitse kulkeneen rännin rakenteita.

Rännin rakenteet tehtiin aikanaan tiiviiksi.

Veden alla sijaitsevat puurakenteet ovat säilyneet hyvin.

Uiton pirtti on myyty kesämökiksi ja vain rakennuksen jalkana toiminut multapenkki jäi inventoijille.

Arkeologien ei aina tarvitse arvailla rakennelmien ikää. Loukijoen uittopadosta iän voi lukea helposti.

Jätkien eväät säilyivät hiekkakumpuun tehdyssä kellarissa.

Patojen puurakenteiden salvoksissa käytettiin erikoistekniikkaa.

Maapadon päässä sijaitsevaan tulva-aukkoon tehtiin jykevät puiset arkkurakenteet, jotka täytettiin kivillä. Veden paine oli patoaltaassa kova ja virta olisi vienyt heikommat rakenteet.

Uittovallien maarakenteen päälle on usein rakennettu hiekkatie. Padon puurakenteet pistävät painuneesta tiestä esiin.

Uittopadon maavallin päälle tehtiin lujasti tuettu hirsirakenne, joka nojasi 45 asteen kulmassa vastavirtaan. Rakenteen juuri poltettiin nokiseksi lahoamisen estämiseksi.

Uittokämpälle johtavat pitkospuut Posiolta.

Uittokämppä Posiolta.

Uittopadot tehtiin usein soiden reunustamiin puroihin. Maavallia käyttävät nykyään eränkävijät ja eläimet soita ylittäessään.

Neulaskoppi Posiolta. Kopissa säilytettiin uittopadon tulva-aukoissa käytettyjä puita, joita kutsuttiin neulasiksi. Puilla säännösteltiin veden virtausta.

Posion Kirveskanava on paikoin kaivettu suurien hiekkadyynien läpi.

Posion Akanlahden tukinsiirtolaitos. Järvien osuus uitossa oli pieni verrattuna virtaaviin vesiin. Posiolle rakennettiin kuitenkin Akanlahden tukinsiirtolaitos Kitka- ja Livojärvien väliin. Laitokseen ja sen historiaan voi tutustua tästä.

Akanlahden tukinsiirtolaitoksen sisäosia.

Akanlahden siirtolaitoksen uittokanavan varrella oli vartijan koppi, josta varmistettiin puutavaran häiriötön kulku.

Akanlahden tukkiränni.

Inventointiryhmä lähdössä Ounasjoelle nykyisellä lautalla.

Oliko uiton jätkän elämä sitten yhtä hohdokasta kuin lauluissa? Itse Kemi- ja Vikajoen uittoihin osallistuneena voin sanoa, että oli.

- Taisto