Peräpohjan viimeinen porolappi

Kolarin kunnan eteläosassa keskellä laajaa aapasuota on korpikangas nimeltään Nälännönvainio. Alueella kasvaa synkkä kuusikko paksussa turpeessa eikä kenenkään luulisi haluavan tänne erämaan keskelle asumaan, vaan Ungan Pietipä halusi.

Nälännönvainiossa ensimmäisenä kulkijaa vastassa on hirsikehikko, joka on jäänyt korpikuusten syleilyyn.

Toinen rakennus on ilmeisesti ollut eläinsuoja, jonkinlainen navetta.

Ja kolmantena erottuu kolmihuoneisen asuinrakennuksen jäännös, jonka nurkassa on suuri uunin raunio.

Edellisten lisäksi alueella on seitsemän pientä kivikumpua, jotka ovat olleet viljelysröykkiöitä. Röykkiöihin kerättiin viljelyalueelta kivet.

Historiallisista lähteistä paljastuu, että Nälännönvainion lähes viiden hehtaarin tilan perusti Pieti Unga 1800-luvulla. Pieti oli Ruotsin Karesuandosta muuttanut poroja paimentava saamelainen.

Samuli Paulaharjun eloisa kertomus kuvaa Pietin elämää ja tuolloisia oloja seuraavasti:

"Aitolappalainen oli Kaaresuvannosta tullut Ungan Pietikin,

joka eli viime vuosisadan loppupuoliskolla Kolarissa poromiehenä.

Satoja poroja oli Pietillä itselläänkin ja satoja lantalaisporoja

paimennettavina, ja suuren tuhantisen tokkansa kanssa äijä kierteli

alituisesti Pasma-, Kontta-, Ruuhi- ja Raanujarven välisiä

sydänmaita. Ukko teki jo pikku pirtinkin Näläntöjarvelle, mutta

asusteli silti kuitenkin porojensa matkassa metsäkodassa. Pieti oli

totinen kristitty ja taitava porojenhoitaja. Muutamissa vuosissa

hän sai palkisensa pari-, kolmisataisen poromäärän nousemaan yhtä

moneen tuhanteen. Poromiehenä Pieti kuolikin yli kaksikymmentä

vuotta sitten. 

Ja ukon poika, Antti Unga, vaeltaa vielä

isäinsä jälkiä, hoitelee seitsenkymmenistä poroparttiotansa Kolarin

kiveliöissä ja asustaa sen matkassa joskus metsäkodallakin. Ukko

onkin enää ainoa aitolappalainen, joka täällä alhaalla, vanhojen

lappalaisten perintömailla, vielä elää isien tavalla.

Erämaista olivat Lapin pororaitiot tulleet, erämaissa monet

elivät koko ikänsä ja usean päivät päättyivät kiveliön kotaan.

Omia porojakin oli miltei joka raitiolla,mutta suurin osa paimennettavasta

karjasta oli lannanmiehen omaisuutta, jota lapinukko hoiteli palkkapaimenena.

Se oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin porolappi sai vielä vapaasti

vaeltaa metsissään ja jolloin porokarjoilla oli suurilla kairoilla

yltäkyllin maata ja laidunta. Ja voi sitä rikkautta, mikä

silloin oli kiveliöiden kansalla! Silloin oli poroja niin paljon, että

metsät vilisivät, ja lihaa oli kyllä ja rahaakin, millä ostaa. Lihava

lahtiruno maksoi vain 10—20 kruunua ja kolmella tolpalla sai hyvät

lapinkengät.

Mutta kun porottomat lantalaiset lisääntyivät ja tuppausivat

jokaiseen kiveliön kolkkaankin, niin he rupesivat kaikkia hallitsemaan

ja poromiehiä komentelemaan ja ahdistelemaan ja siitä

kävi elämä niin ahtaaksi, että porotkin viimein loppuivat. Mutta

porojen mukana katosi kaikki rikkauskin, ruoka loppui ja loppui

rahakin, kun porot ja lappalaiset hävisivät metsistä.

Oikein haikeana on monen vanhan poromiehen mieli muistellessa

mennyttä aikaa.

Mutta se aika on mennyt palaamatta koskaan takaisin, vaikka

vanhat sitä kuinka hartaasti kaipaisivat. Muinaiset porokaarteet

ovat lahoneet metsiin, sinne ovat entiset kodatkin rysähtäneet,

ja vanhoja kotasijoja löytyy miltei jokaiselta tievalta ja kangasmaalta,

kun vain rupeaa sammalta ja turvetta kuokkimaan pois.

Ja niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin

hävinnyt.

Tuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen

on vaipunut turpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa.

Tuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut

paimentolainen on häätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannan elukoita.

Huvikseen ja mielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen

metsänasukkaan on täytynyt ruveta hikipäissään möyrimään

entistä porokaarrettaan saadakseen siihen pahaisen perunapellon

ja mitättömän ohratilkkareen."

Pieti Ungalle syntyi kahdeksan lasta ja hänen jälkeläisiään asuu yhä seudulla. Nälännönvainion tila on suojeltu kiinteänä muinaisjäännöksenä ja tilalle on tehty hoito- ja käyttösuunnitelma.

Ungan Pietin tarinan myötä hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Saamelaiskohteita inventoimassa

Tänään saamelaisten kansallispäivänä esittelemme saamelaisuuteen liiittyvää kulttuuriperintöä. Metsähallituksella on tärkeä lakisääteinen velvollisuus toimia saamelaisalueilla siten, että saamelaisten perustuslain mukainen oikeus ylläpitää ja kehittää kulttuuriaan sekä harjoittaa luontaiselinkeinoja toteutuu. Metsähallitus muun muassa neuvottelee saamelaiskäräjien kanssa merkittävistä toimenpiteistä ja metsien hoitoon ja käyttöön liittyvät asiakirjat käännetään myös saameksi. Inventointihankkeessamme Lapin aluetta ja saamelaiskulttuurin jäänteitä on kartoitettu ja suojeltu laajoilla alueilla. 

Saamelaisuuteen liittyvien kohteiden määrittäminen voi joskus olla hankalaa, sillä useista kohteista ei ole kirjallista tietoa. Tilanne Pohjois-Lapissa on Etelä-Lappia parempi, sillä siellä kohteiden saamelaisperäisyydestä löytyy historiallista tietoa. Etelä-Lapin heikompaan tilanteeseeen vaikuttaa suuresti se, että koska alueen suomalaistuminen tapahtui 1500–1700 –lukujen vaiheilla, on sekä kirjallinen että perimätieto näistä historian vaiheista vähäistä.  Etelä-saamen kieli ehti hävitä eikä siitä ole jäänyt kuin muutamia kirjallisia katkelmia. Lisäksi kohteesta on usein vaikea sanoa, onko se saamelainen, koska maan pinnalle havaittavat merkit ovat usein maatuneita asumuksen raunioita, jotka voivat olla myös suomalaista alkuperää. 

Saamelaisten historiaa on tallentunut 1600-luvulta lähtien käräjäasiakirjoihin. Lapin alueen virallinen asuttaminen alkoi vuonna 1673, jolloin annettiin Ruotsin vallan toimesta Lapin asutusplakaatti ja maanmittari Jonas Gedda määritteli Kemin pitäjän rajan lapinkyliä vastaan. Kitkan ja Maaselän saamelaiset eivät olleet tyytyväisiä rajaan, koska Gedda määritteli rajan lähinnä Kemin porvareiden toiveiden mukaan, eikä saamelaisten mielipiteitä asiassa kuunneltu. Niinpä lapinkylien edustajat määrittelivät itse rajan ja merkitsivät sen kulun rajamerkein. Lapin ja lannan raja oli merkityksellinen etenkin taloudellisesti, koska siinä määriteltiin mihin saakka suomalainen uudisasutus sai ulottua ja mitä elinkeinoja harjoittaa. 

Posion Pikku-Palovaarassa eli Puntarikerossa sijaitsee saamelaisten pystyttämä Lapin ja lannan rajamerkki.

Riipaiseva esimerkki taistelusta maaoikeuksista on Niilan tapaus. Niila Antinpoika Aikasarria oli näkyvimpiä saamelaisia, joka nousi 1600-luvun jälkipuolella puolustamaan saamelaisten oikeuksia uudisasukkaita vastaan ja perinteistä kulttuuriaan kristillistä käännytystyötä vastaan. 

Niila Antinpoika Aikasarria asui nykyisen Kuusamon alueella olleessa Maanselän talvikylässä. Hän toimi myös lappalaisten edusmiehenä riidoissa Pohjois-Pohjanmaan rannikon talonpoikien kanssa kalastusvesistä. Erityisen lujaan vastarintaan Niila Antinpoika asettui 1680-luvulla Kuusamon alueelle Kainuusta, Sotkamon ja Paltamon pitäjistä tulleita uudisasukkaita vastaan. Kysymys oli siitä, että kaskenpoltto karkotti saamelaisten tärkeimmän riistavaran, peuralaumat. Kaskenpoltto turmeli myös jäkälämaita, joten porojenkin laiduntaminen vaikeutui. Sompion käräjien pöytäkirjassa 1687 kerrotaan, miten saamelaiset, Niila Antinpoika heidän joukossaan, valittivat katkerasti itkien, kuinka heidän elämänsä oli muodostumassa sietämättömäksi ja kylänsä tuhoutuivat, kun heidän mailleen oli asettunut 60 kaskenpolttajaperhettä.

Olof Treskin kuvauksessa Kemin Lapin rajasta vuodelta 1642 Posion Ruokamovaara sijaitsee rajan itäpuolella. Etualalla Ruokamojärvi, joka sai suomalaisasutuksen vuonna 1680.

Lapinkylien rajat olivat joidenkin lähteiden mukaan tarkkaan määriteltyjä ja niiden kulmiin tehtiin kivilatomukset, joiden huipulla oli pystykivi. Kuvan latomus on Ranualta.

Hallinnollisesti Lappi oli jakautunut lapinkyliin, jotka edustivat Lapin vanhinta hallintoa ja joiden juuret olivat esihistoriallisessa ajassa. Metsäsaamelaisten asuttamaan Kemin Lappiin kuuluivat Inarin, Peltojärven, Kittilän, Sodankylän, Sompion, Kemikylän, Kuolajärven, Kitkan ja Maaselän lapinkylät. Osa lapinkylien sijainnista tiedetään ja niissä, kuten useissa muissakin talvikylien paikoissa, on suorakaiteen muotoisten hirsirakennusten jäännöksiä. Usein rakennuksista näkyy vain uunin raunio.

Uunin raunio Posion Väätimönkentällä.

Väätimönkenttä löytyi inventoinnissa ja sen asutuksen merkkinä on useita uunin raunioita. Kenttä paikannimenä viittaa usein vanhaan asuinkenttään tai kauppapaikkaan. Sanana kenttä viittaa tantereeksi polkeutuneeseen alueeseen ja myös Kemi on saman sanan alkuperää.

Rovaniemen Saittajärvellä tiedetään olleen saamelaisasutusta. Kuvassa suorakaiteen muotoisen asumuksen pohja, jonka seinät erottuvat turvevalleina ja nurkassa on lieden raunio.

Saittajärven asuinkentän pyöreä kivikehän on nuotiokiveys.

Kittilän Latvajärveltä löytyi suorakaiteen muotoinen kivilatomus, joka on kodan keskusliesi.

Usein asutuksesta jää jäljelle vain nuotioiden kivikehät. Suorakaiteen muotoiset kivilatomukset ovat kodan keskusliesiä ja ne on arkeologisesti ajoitettu 600 – 1600 jKr. väliselle jaksolle. Suorakaiteen muotoisten kivilatomusten katsotaan olevan saamelaista alkuperää. 

Karjalaisten suvun muistomerkki Ruokamojärven rannalla.

Useat kivilatomukset jäävät vaille selitystä. Ne voivat olla seitoja, rajamerkkejä tai jotain muuta. Kuvassa Ranualla sijaitseva kivipaasi, joka on pystytetty kivirakkaan.

Lihansäilytystä varten kaivettiin kivirakkaan kuoppia eli purnuja, joihin liha varastoitiin. Tämä purnu sijaitsee Ranualla.

Samassa kivirakassa oli kehän muodossa kivilatomuksia, joiden merkitys jäi arvoitukseksi.

Taatsin seita. Seita oli alkujaan pyhitetty peuroille ja kaloille sekä myöhemmin myös poroille.

Saamelaiseen kulttuuriin kuuluvat kiinteästi myös seidat. Seidalla tarkoitetaan yleensä saamelaisten palvontapaikkaa, joka on ollut huomattava kivi tai luonnon muodostelma. Myös puusta on tehty kalaseitoja. Kittilässä sijaitseva kivinen Taatsin seita on ollut erityisen väkevä ja Samuli Paulaharjun kuvauksen mukaan sitä palvoi koko Lappi.

Puinen kalaseita Rovaniemen Naarman kairassa.

Rovaniemen Naarman kairasta tunnetaan puolestaan useita puisia kalaseitoja, joita kutsutaan myös klupu-, kero-, keri- tai lakkapäiksi. Alueen puuseidat ovat kuitenkin ilmeisesti pystyttäneet kemiläiset, joiden kalastusaluetta Naarma oli. Aikalaisen tiedetään kertoneen, että: "Eivät ne jumalia olleet ennen kuin tutkija sanoi niin". Ilmeisesti tässä tapauksessa suomalaiset ovat omaksuneet saamelaisen tavan pystyttää hyville apajille seita.

Helmenkalastusseita.

Helmenkalastusseidan luota löytyneitä simpukankuoria.

Posiolta tunnetaan lisäksi muutama helmenkalastusseita. Näitä pystyttivät vienankarjalaiset, jotka tekivät helmenpyyntiretkiään Suomenkin puolelle. Vienankarjalaisten tiedetään myös joikanneen.

Muinaisjäännöksestä kertova kyltti on jäänyt yksikseen seisomaan. Alueella sijainnut puuseita on tyystin hävinnyt.

Hautakuoppia Rovaniemen Naarman kairan Pyhäjärven rannassa.

Hautakuoppia on löydetty Rovaniemen Naarman kairan Pyhäjärven rannalta sekä myös Posion Ruokamojärven rannasta. Luultavasti nämä ovat vanhoja saamelaisasutuksen hautapaikkoja, mutta lopullinen asian laita selviäisi vasta kaivaustutkimuksin. 

Kalapadon jäännös.

Poroaidan jäännös.

Puurakenteet ovat pääsääntöisesti hävinneet, mutta vanhoista elinkeinoista kertovat kalapadot ja poroaidan jäänteet, joita on paikoin vielä havaittavissa.

Kuukkelit odottavat inventoijien tarjoamia eväsherkkuja.

Eväsleipien täytteet katosivat nopeasti parempiin nokkiin.

Kuukkelin tiedetään olevan kesy lintu, koska se oli saamelaisten pyhä lintu eikä sitä koskaan vahingoitettu. Inventoijien eväsleipien lisukkeet hävisivät nopeasti parempiin suihin. 

- Taisto