Peräpohjan viimeinen porolappi

Kolarin kunnan eteläosassa keskellä laajaa aapasuota on korpikangas nimeltään Nälännönvainio. Alueella kasvaa synkkä kuusikko paksussa turpeessa eikä kenenkään luulisi haluavan tänne erämaan keskelle asumaan, vaan Ungan Pietipä halusi.

Nälännönvainiossa ensimmäisenä kulkijaa vastassa on hirsikehikko, joka on jäänyt korpikuusten syleilyyn.

Toinen rakennus on ilmeisesti ollut eläinsuoja, jonkinlainen navetta.

Ja kolmantena erottuu kolmihuoneisen asuinrakennuksen jäännös, jonka nurkassa on suuri uunin raunio.

Edellisten lisäksi alueella on seitsemän pientä kivikumpua, jotka ovat olleet viljelysröykkiöitä. Röykkiöihin kerättiin viljelyalueelta kivet.

Historiallisista lähteistä paljastuu, että Nälännönvainion lähes viiden hehtaarin tilan perusti Pieti Unga 1800-luvulla. Pieti oli Ruotsin Karesuandosta muuttanut poroja paimentava saamelainen.

Samuli Paulaharjun eloisa kertomus kuvaa Pietin elämää ja tuolloisia oloja seuraavasti:

"Aitolappalainen oli Kaaresuvannosta tullut Ungan Pietikin,

joka eli viime vuosisadan loppupuoliskolla Kolarissa poromiehenä.

Satoja poroja oli Pietillä itselläänkin ja satoja lantalaisporoja

paimennettavina, ja suuren tuhantisen tokkansa kanssa äijä kierteli

alituisesti Pasma-, Kontta-, Ruuhi- ja Raanujarven välisiä

sydänmaita. Ukko teki jo pikku pirtinkin Näläntöjarvelle, mutta

asusteli silti kuitenkin porojensa matkassa metsäkodassa. Pieti oli

totinen kristitty ja taitava porojenhoitaja. Muutamissa vuosissa

hän sai palkisensa pari-, kolmisataisen poromäärän nousemaan yhtä

moneen tuhanteen. Poromiehenä Pieti kuolikin yli kaksikymmentä

vuotta sitten. 

Ja ukon poika, Antti Unga, vaeltaa vielä

isäinsä jälkiä, hoitelee seitsenkymmenistä poroparttiotansa Kolarin

kiveliöissä ja asustaa sen matkassa joskus metsäkodallakin. Ukko

onkin enää ainoa aitolappalainen, joka täällä alhaalla, vanhojen

lappalaisten perintömailla, vielä elää isien tavalla.

Erämaista olivat Lapin pororaitiot tulleet, erämaissa monet

elivät koko ikänsä ja usean päivät päättyivät kiveliön kotaan.

Omia porojakin oli miltei joka raitiolla,mutta suurin osa paimennettavasta

karjasta oli lannanmiehen omaisuutta, jota lapinukko hoiteli palkkapaimenena.

Se oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin porolappi sai vielä vapaasti

vaeltaa metsissään ja jolloin porokarjoilla oli suurilla kairoilla

yltäkyllin maata ja laidunta. Ja voi sitä rikkautta, mikä

silloin oli kiveliöiden kansalla! Silloin oli poroja niin paljon, että

metsät vilisivät, ja lihaa oli kyllä ja rahaakin, millä ostaa. Lihava

lahtiruno maksoi vain 10—20 kruunua ja kolmella tolpalla sai hyvät

lapinkengät.

Mutta kun porottomat lantalaiset lisääntyivät ja tuppausivat

jokaiseen kiveliön kolkkaankin, niin he rupesivat kaikkia hallitsemaan

ja poromiehiä komentelemaan ja ahdistelemaan ja siitä

kävi elämä niin ahtaaksi, että porotkin viimein loppuivat. Mutta

porojen mukana katosi kaikki rikkauskin, ruoka loppui ja loppui

rahakin, kun porot ja lappalaiset hävisivät metsistä.

Oikein haikeana on monen vanhan poromiehen mieli muistellessa

mennyttä aikaa.

Mutta se aika on mennyt palaamatta koskaan takaisin, vaikka

vanhat sitä kuinka hartaasti kaipaisivat. Muinaiset porokaarteet

ovat lahoneet metsiin, sinne ovat entiset kodatkin rysähtäneet,

ja vanhoja kotasijoja löytyy miltei jokaiselta tievalta ja kangasmaalta,

kun vain rupeaa sammalta ja turvetta kuokkimaan pois.

Ja niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin

hävinnyt.

Tuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen

on vaipunut turpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa.

Tuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut

paimentolainen on häätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannan elukoita.

Huvikseen ja mielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen

metsänasukkaan on täytynyt ruveta hikipäissään möyrimään

entistä porokaarrettaan saadakseen siihen pahaisen perunapellon

ja mitättömän ohratilkkareen."

Pieti Ungalle syntyi kahdeksan lasta ja hänen jälkeläisiään asuu yhä seudulla. Nälännönvainion tila on suojeltu kiinteänä muinaisjäännöksenä ja tilalle on tehty hoito- ja käyttösuunnitelma.

Ungan Pietin tarinan myötä hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Kulttuuriperintöä kaupan - Kainuun puromyllyt

Senaattikiinteistöt on Helsingin Sanomien uutisen mukaan myymässä ensi vuonna kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita, joiden joukossa on Kainuun puromyllyjä. Näitä kotitarvemyllyjä kartoitettiin Kainuun alueella 1980-luvulla ja kartoitetuista myllyistä 13 kunnostettiin. Nykyään nämä kunnostetut myllyt kuuluvat valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin (RKY). 

Ottamatta kantaa kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kohteiden myymiseen, tutustutaanpa myytäviksi kaavailtujen kotitarvemyllyjen historiaan ja niihin myllyihin, joita tänä kesänä inventoinnissa Pohjois-Suomussalmelta dokumentoitiin.

Peurokosken kunnostettu hierinmylly Suomussalmella. Tämä mylly on rakennettu vuonna 1948  ja se on yksi suojelluista myllyistä. Myllyssä on jauhettu jauhoja vielä 1950-luvulla.

Kainuun alueen vesimyllyistä varhaisin kirjallinen tieto on 1500-luvulta. Purojen varteen rakennettiin hierin- tai härkinmyllyjä, joiden nimitys juontaa juurensa myllyn siipitukista, joka ulkomuodoltaan muistutti entisaikaista vispilää tai taikinansekoituskeppiä. Keskiajalla myllytoiminta oli keskittynyt kruunulle ja talonpoikia yritettiin estää rakentamasta kotitarvemyllyjä. Säännöt ja lait eivät kuitenkaan tepsineet. Lopulta vuonna 1885 myllyvero lakkautettiin, jonka jälkeen myllyjen rakentaminen lähti nousuun. On arvioitu, että tuolloin Oulun läänissä toimi 60 veromyllyä, kun kotitarvemyllyjä oli 1 210.

Kainuussa vesimylly oli vaatimaton satulakattoinen rakennus, joka noudatteli talousrakennusten rakennustapaa. Pienet purojen varsien hierinmyllyt olivat yksikerroksisia hirsistä tehtyjä rakennuksia, joiden seinät oli sahattu tai veistetty suoriksi. Sisäänkäynti oli aina toisessa päätyseinässä ja ikkunan virkaa toimittivat joko avoin ovi tai pienet aukot seinissä. Myllyrakennuksen perustaksi riittivät nurkkakivet. Myllyt olivat lähes poikkeuksetta maalaamattomia, vain Sotkamon Huovilasta tunnetaan maalattu mylly.

Jauhaminen tapahtui laittamalla jyvät jauhinkivien yläpuolella olevaan kartiomaiseen tuuttiin, josta ne porsaan ja karistuskepin avulla ohjattiin jauhinkivien väliin. Jauho ajautui kivien kehyksenä olleeseen matalaan laatikkoon eli kahaan, josta se lakaistiin talteen. Kiviä pyöritti vesi, joka ohjattiin rännin, padon tms. avulla myllyn alla olevaan jauhinkiveä pyörittävään siipitukkiin.

 

Peurokosken myllyn sisärakenteita. Jauhopöytä tai kaha ja jauhinkivet, joiden väliin vilja päätyi suppilomaisen tuutin ja sen alla olevan allasmaisen porsaan kautta. Tuutin etupuolella on karistuskeppi, jolla varmistettiin jyvien valuminen porsaasta kiven silmään.

Myllyissä jauhettiin ruista, ohraa ja kauraa. Vehnä lähetettiin Kainuussa Paltamon tai Kajaanin myllyihin, sillä muualla ei ollut kuorintalaitteita käytössä. Jyvät jauhettiin vain kertaalleen ja isoimmat kuorenosat ja leseet erotettiin seulomalla. Myllyistä suurimmat olivat käytössä ympäri vuoden, mutta pienissä myllyissä työskenneltiin vain syksyisin tai syksyisin ja keväisin.

Edellä kuvatunlaisia hierinmyllyjä kartoitettiin kesän inventoinnissa Pohjois-Suomussalmen alueelta yhteensä viisi. Ne sijaitsivat kolmen eri puron tai joen varressa. Myllyjen tarkkaa ikää tai käyttöajankohtaa ei tiedetä. Vanhan kartta-aineiston perusteella osa kartoitetuista myllyistä tai myllyn paikoista on ollut käytössä jo 1800-luvulla.

Puromyllyjen kartoitus aloitettiin Tervajoesta Myllysuon kohdalta, josta dokumentoitiin kaksi noin 30 metrin päässä toisistaan olevaa myllyä. Toinen myllyistä oli merkitty peruskarttaan ja toinen löytyi tarkastusreissulla. Jälkikäteen selvisi, että myllyt oli merkitty jo 1860-luvun pitäjänkarttaan.

Joessa edelleen sinnittelevä mylly. Kuvassa etualalla hirsistä tehdyn patoaltaan jäänteet.  Puisia patoja alettiin korvata betonisilla 1920-luvulla, mutta Kainuussa tämä alkoi tapahtua vasta 1950-luvulla.

Kartoitusreissulla löytyneen toisen myllyn jääntet sattuivat "oikealle" puolelle jokea. Rakennuksen sisällä oli vielä siipitukin jäänteet. Myllyn takaseinään oli kaiverrettu kirjaimet XP.

Veden virtausta voitiin vahvistaa tekemällä jokeen sivu-uoma. Tervajoen myllyistä toinen oli tehty tällaisen uoman päälle.

Iso-Perangan Myllyniemestä Myllylän tuntumasta kartoitettiin valtion maalta pienen puron varrelta toiset kaksi myllyä. Myllyjä on ollut noin 240 m pitkän puron varrella kolmaskin, mutta se sijaitsee nykyään yksityismaalla ja näytti olevan osin purettu.

Aika on tehnyt tehtävänsä. Toisesta myllystä oli jäljellä enää alin hirsikehikko ja jauhinkivet.

"Vierivä kivi ei sammaloidu" piti paikkaansa jauhinkivien kohdalla. Kivien koko määräytyi veden voiman mukaan ja myllyihin pyrittiin saamaan mahdollisimman tehokkaat (eli suuret) kivet. Kookkaampia kiviä voitiin myös pyörittää hitaammin, jolloin jauhot eivät päässeet lämpenemään.

Toinen huomattavasti paremmassa kunnossa oleva mylly. Takaseinään oli kaiverrettu tekstiä, josta ei enää saanut selvää. Taustalla näkyy pieni maan- ja kiviensekainen pato, jolla veden virtausta on pyritty säätelemään.

Tormuan lähistöltä Maaselänvaaran kupeesta kulkevan puron varrelta melkoisesta tiheiköstä löytyi kesän viimeinen mylly. Edellisistä myllyn paikoista poiketen tämän kohteen kohdalla ei kartassa ollut mylly-alkuisia paikan- tai talonnimiä.

Ryteikössä piilotteleva melko hyvin säilynyt mylly.

Myllyn lattia oli romahtanut ja siten kivetkin olivat tippuneet puroon. Seinissä oli vielä jäänteitä luultavasti jauhopöydän ja tuutin kiinnityksistä. Ikkunoiden virkaa toimittivat pienet aukot seinissä.

Puron itärannalla noin 8 metrin päässä myllystä makasi tämä jauhinkivi. Kivien tuli olla pinnaltaan karkeita, jotta jyvät jauhautuivat kunnolla.

Myllyihin liittyy monia tarinoita ja uskomuksia. Joidenkin myllyjen viereen rakennettiin myllysaunoja, joissa asusteli myllytonttuja. Tonttujen kerrotaan huolehtineen siitä, ettei jauhattaja nukkunut liian kauaa. Myllyä ei nimittäin voinut jättää pitkäksi aikaa yksin jauhamaan, sillä jos jyvät pääsivät jostakin syystä loppumaan, tyhjänä pyöriminen kulutti kivet nopeasti.

Tonttujen lisäksi myllylle saattoi ilmestyä paholainen. Erityisen usein se ilmestyi pyhäpäivänä, jolloin kirkon oppien mukaan vallitsi pyhätyökielto. Kerrotaan, että mylly saattoi yhtäkkiä pysähtyä ja syyksi paljastua iso ruma mies, joka piti kiinni vesirattaasta estäen sitä pyörimästä. Tämä miehen kerrotaan olleen vuodenajasta riippuen joko paholainen tai noita, joka tuli vaanimaan myllärin sielua.

Uskottiin myös, että naiset tuovat huonoa onnea eikä heitä päästetty myllylle lainkaan. Tämän uskomuksen juuret saattavat olla keskiajassa, jolloin kirkko halusi kitkeä pois myllyprostituution. Niin tai näin, mylly säilyi miesten omana paikkana toiseen maailmansotaan saakka, jolloin miesten ollessa rintamalla naisten tuli hoitaa työt, myös jauhojen jauhaminen.

Kotitarvemyllyjen loppu koitti Kainuussa 1950- ja 1960-luvuilla. Vesimyllyjen käyttö lakkasi traktorikäyttöisten kotitarvemyllyjen, sähkön saapumisen ja ihmisten kulutustottumusten muutosten myötä. Kainuun viimeiset vesimyllyssä jauhetut jauhot jauhettiin tiettävästi 1970-luvun lopulla Ristijärven Karppalan myllyssä.

- Hanna

Lähteet:

Korhonen, Teppo 1993: Vesimyllyt. Historia, rakenne, käyttö ja kunnostus erityisesti kainuulaisen mylllyperinteen valossa. Kainuun museo.