Arkeologin aarrekartta - ei kultaa vaan sammaloituneita kivikasoja ja kuoppia

Olisipa minulla aito aarrekartta. Siinä olisi X merkki ison tammen juurella, josta löytyisi merirosvojen kätkemä kulta-aarre, ehkä rubiinejakin. Kartta olisi rapisevaa pergamenttia, reunoiltaan hieman kellastunut ja muutoin sateen ja suolaveden pieksämä.

Tuollaista karttaa minulla ei ole (ehkä), mutta lähes vastaavaa sain käsiini digitaalisessa muodossa kun inventoin Evon retkeilyaluetta jokunen vuosi sitten. Siellä on ollut lukuisia kruununtorppia. Suurin osa niistä itsenäistyi viime vuosisadan alkupuolella, mutta jotkut hävisivät kokonaan ja metsä valtasi niiden sijat. Tässä on pieni tarina siitä, kuinka yksi tällainen paikka löytyi vuodelta 1871 peräisin olevan metsätalouskartan perusteella.

 

Kuvassa on karttaote vuoden 1871 metsätalouskartasta Wappulan piiristä Evon alueelta. Alareunassa näkyy teksti Rajala ja sen oikealla puolella on merkittynä punaisella pienen pieni torpan tontti, jossa vähäiset rakennukset ovat sijainneet ja lisäksi keltaisella pienet pellot tontin kaakkois- ja luoteispuolilla. Lähistöllä ei ole järveä tai jokea, vain metsäisiä mäkiä ja suota. Kartassa näkyy myös runsaana risteilevä polkujen reitistö, joista osa on vielä nykyäänkin maastossa nähtävissä. Kartan keskivaiheilla, lähellä oikeaa reunaa on polkujen risteys, joista itä-länsi -suuntaiset polut näkyvät nykyiselläkin peruskartalla ja erottuvat maastossa.

Tällaiselta polkujen risteys näyttää maastossa. Rajalan torpalle erkaantuva polku on lähtenyt vähän matkaa tämän risteyksen jälkeen vasemmalle ja mennyt pienen suojuotin yli kovalle maalle. Se polku ei kuitenkaan enää maastossa erotu, mutta vanhaa karttaa seurailemalla voi maastosta löytää paikan, josta se on kulkenut. Suojuotin yli esimerkiksi kulkee lähes rannasta rantaan kovan maan kannas, jota pitki polku lie kulkenut. Sen jälkeen maasto kohoaa melko jyrkästi, mutta sopivalla kohdalla on mäenjyrkänteessä matalampi kohta, josta pääsee helposti ylös. Sen jälkeen ollaankin jo hävinneen Rajalan torpan vaiheilla.

Tässä jossain pitäisi torpan paikan olla. Kuusimetsä on vallannut paikan, mutta yhden kuusen juurella erottuu sammaloitunut röykkiö.

Röykkiöön tehdystä pienestä koekuopasta paljastuu palaneita kiviä, hiiltä, palanutta savea ja liuskekivinen hioin. Lisäksi röykkiön ympärillä on tarkemmin katsottuna maatunutta seinälinjaa, joka erottuu neliskanttisena kohoumana varvikon seasta. Tässä taitaa siis olla torpan päärakennuksen paikka. Tulisija on ollut rakennuksen nurkassa. Nyt täytyy tutkia hieman ympäristöä.

Muutama kymmenen metriä koilliseen, hävinneen polun varresta löytyy pieni kivetty kuoppa. Se on ilmeinen kellarikuopan jäännös.

Päärakennuksen paikasta luoteseen on kosteikko, jossa erottuu kuoppa. Se osoittautuu kaivon jäännökseksi, sillä sen reunat on tuettu neliskulmaisella rakenteella. Kaivon pohjalla on vielä vettä, mutta se ei ole kuin noin metrin syvä ja saman verran leveä.

Kaivon puinen kehä on vielä hyvin säilynyt, sillä puuosat ovat saaneet olla koko ajan vedessä.

Kaivo on rakennettu kuoppaan vieri viereen juntatuista kirveellä halotuista lankuista.

Vuoden 1871 kartan mukaan torpan pellot ovat sijainneet päärakennuksen molemmin puolin. Tässä näkymä kaakkoon, jossa vanha peltoalue erottuu melko tasaisena metsämaana. Siellä täällä on lisäksi muutamia kiviröykkiöitä, jotka ovat syntyneet peltoa raivatessa, mutta ne eivät näy tässä kuvassa.

Rajalan torpan jäännökset kertovat melko tyypillisesti mitä hävinneestä asutuksesta jää metsään jäljelle. Tämä paikka oli hyvin vaatimaton, eikä esim. kasvillisuutensa puolesta juurikaan eronnut ympäristöstään. Ainoastaan siten, että paikka oli rehevämpää kuin ympäristön suot ja moreenimäet. Siksi siihen oli joku joskus asuntonsa laittanut. Mutta paikasta ei ehkä pienuutensa vuoksi tullut pitkäaikaisempaa vaan vain lyhyt episodi korven ikuisessa kiertokulussa. Vähän isommilta asuinpaikoilta voi monesti löytää lisäksi mm. karjasuojan ja riihen jäännökset sekä laajemmalta alueelta viljelyyn tai kaskeamiseen liittyviä rakenteita.

- Jouni

Metsästäjien jäljillä

Metsästys on perinteisesti ollut tärkeä osa metsien hyötykäyttöä. Tässä muutamia jälkiä, joita se on jättänyt valtion metsiin.

Käpälälauta

Käpälälauta on ketun ja suden pyyntiin käytetty, litteäksi ja yläosastaan kolmihaaraiseksi veistetty ansa. Käpälälaudan keskimmäiseen piikkiin asetettiin lihanpala, jota tavoitellessaan eläin hyppäsi lautaa vasten, jolloin sen tassut ohjautuivat laudan sivuille veistettyihin kapeneviin uriin, jolloin eläin jäi etukäpälistään lautaan roikkumaan. Käpälälautojen käyttö kiellettiin niiden julmuuden vuoksi 1900-luvun alussa.

Ranua, Vaaranalussuon käpälälauta ketunpyyntiin. Kuva: I. Nieminen.

Lieksa, Saari-Valama. Tämä käpälälauta on uudelleenkäytetty rajavartiokoiran hautamuistomerkiksi. Kuva: I. Nieminen.

Karhuansa

Karhun ansapyyntiä harrastettiin vielä muutaman vuosikymmenen sitten. Alla kuvassa on tunnetun karhuansan jäännökset Kuusamon Iivaaralta. Kuvassa näkyvät puut oli varsinaisen rautahäkin - joka oli jo viety pois - verhoiluna.

Karhuansa Kuusamossa. Kuva: H.-P. Schulz.

Rita

Kuvassa alla oleva rita on kolmiseinäinen loukkupyydys, jota on käytetty ahman pyyntiin. Se on tehty kahden pitkän kannon viereen, päällä näkyvä riuku on osa laukaisulaitetta, joka on ollut kiinni syötissä.

Inari Ruijanjoki, ahmanloukku. Kuva: J.-P. Joona.

Nauruanojan ansa

Iijoen eteläpuolelta löytyi pienpetoansa, joka oli rakennettu ikivanhan mallin mukaisesti. Vain rautanaulat ja -langat kertoivat sitä, että se onkin uudempaa tekoa.

Nauruanojan ansa. Kuva: H.-P. Schulz.

Pyyntikuoppa

Pyyntikuopat ovat peuranmetsästyksessä käytettyjä kuoppia, jotka yleensä muodostavat usean kuopan järjestelmiä. Eläimiä on voitu ohjata kuoppiin aitojen avulla ja ajamalla. Kuopat on sijoitettu eläinten luonnolliselle kulkureitille. Kuoppapyyntiä on harjoitettu kivikaudelta aina 1800-luvulle saakka.

Pyyntikuoppa Sodankylä Ala-Hanhilammella. Kuva: S. Tolonen.

Uuttupuu

Vesilintujen munia on kerätty tekemällä uuttupuita. Puuhun on koverrettu linnulle pesä, josta munat on ollut helppo kerätä.

 Uuttupuu Taivalkoskella. Kattona iso kivi. Kuva: H. Kelola-Mäkeläinen

Saiho

Saiho on riistan tai kalan väliaikaista säilytystä varten tehty pienehkö rakennelma. Se voi olla joko maanpinnalla tai kaivettuna maanpinnan alle. Saihot on yleensä tehty pyöröhirsistä salvomalla, ja hirsien välit on tiivistetty kuntalla. Päällä on ollut tasainen puukansi.

Lihasaiho Savukosken Marjavaarassa. Kuva: N. Latvakoski. 

Kiven päälle rakennettu saiho Sodankylän Luolikkoselässä. Kuva: L. Märsy.

Purnu

Purnu on yleensä kivirakkaan tehty lihansäilytyskuoppa, kuvassa olevaa purnua varten on kuitenkin jouduttu keräämään kiviä ympäristöstä.

Inari Karhuvaara purnu. Kuva: H. Aikio.

Karhunkaatopuu

Vielä 1800-luvulla karhunmetsästykseen liittyivät monet vanhat säännöt. Metsästys tapahtui keihäällä, tapahtuma ikuistettiin usein vanhaan honkaan, ja karhunpeijaisilla olivat tietyt rituaalit. Erääseen pohjoisessa Suomenselässä olevaan karhunkaatopuuhun on veistetty vuosiluku 1851 ja sen yläpuolella pieni kaiverrus, jossa keihäs lävistää eläinhahmon.

Karhunkaatopuu Lestijärvellä. Kuva: H.-P. Schulz.

Hyytäviä tarinoita talousmetsistä

Kuoleman laki

Kittilän Kuolemanlaen kämpälle tuli töihin uusi työmies. Työ oli fyysisesti raskasta ja miehet söivät joka päivä eväitään kämpällä. Tämä uusi työmies oli hyvin köyhä eikä hänellä ollut varaa eväisiin. Hän ei kehdannut kertoa tilanteestaan muille, joten muiden syödessä hän vain oli syövinään ja rapisteli eväspapereitaan. Tilanne jatkui niin kauan, että eräänä päivänä hän kuoli nälkään kämpässä. Kämpän raunioilla voi vielä tuulen huminan keskellä kuulla hiljaista rapinaa...

Kuoleman laki. Kämpän jäännös. Hei, mikä tuolla rapisi?!

Ristikuusi

Metsätyömies oli talvella v. 1927 Sallassa hiihtämässä savotan kämpille. Matkalla alkoi kovasti pyryttää ja pimeässä mies eksyi reitiltään. Myöhemmin metsästäjät, jotka luulivat ensin jäljittävänsä karhua, löysivät miehen kuoliaaksi paleltuneena puron varrelta, ilman suksia ja eväslaukkua, korpikuusen juureen tuupertuneena.

Tähän päättyi metsätyömiehen matka vuonna 1927.

Lapinkaivo

Kauhanevan maastossa lähellä Nummijärveä on pyöreä lampi, jota kutsutaan Lapinkaivoksi. Siihen liittyy ikivanhoja jo 1600-luvulta alkaen muistiin merkittyjä tarinoita. Kerrotaan, että lampeen olisi ammoin hukutettu lappalainen ja että siinä asuu kaivonhaltija, joka kysyttäessä kertoo kaivon syvyydeksi 30 kilometriä. Kerrotaan myös, että siihen on Suomen sodan aikaan upotettu venäläisen kenraalin kultaiset vaunut.

Lapinkaivo. Mikäs tuolla kimaltaa? Onko se kultaa?

Risti ja kruunu

Joskus sotien jälkeen kulki ryhmä metsätyömiehiä Ruunaalla joen rantaa noudattelevaa polkua. Oli kaunis kesäpäivä, mutta äkkiä nousi myrsky. Ryhmä kulki kohti Vastuuniemeä, jonka kärjessä odotti suojaisa kämppä. Yksi joukosta ei kuitenkaan koskaan päässyt perille, sillä salama iski jokivarren mäntyyn, jolloin sen alla kulkeneesta joukosta kuoli yksi tukkijätkä. Mäntyyn iskettiin tapahtuman muistoksi kirveellä risti ja sen alle leimakirveellä kruunu.

Risti ja kruunu. Tämän puun alle ei pidä mennä pitämään sadetta.

Kultahampaat

Sallan Karhutunturilla on ollut välirauhan ja jatkosodan aikana kenttävartioasema, jonka rakentamiseen käytettiin venäläisiä sotavankeja. Sodan jälkeen paikallinen mies oli Naruskajoella soutamassa. Mies haistoi kenttävartion kohdalla mätänevän lihan hajun ja meni rantaan. Hän löysi paikalta sotavankien ruumiita. Vainajilla oli kultahampaita, jotka mies irrotti ja pisti taskuunsa. Kotona hän laittoi ne tuvan pöydälle. Seuraavana yönä mies kuuli tuvasta kovaäänistä puhetta ja möykkää. Kun ovi avattiin, huone osoittautui tyhjäksi. Sama toistui useampana yönä. Viimein mies palautti kultahampaat vainajille ja yöllinen metelöinti loppui.

Korsu Karhutunturin kenttävartiolla Sallassa

Lopuksi kauhistuttava tarina söpöinä karvapalleroina pidetyistä liito-oravista. Ne ovat kuin Gremlinsejä! 

Vapauslehti vuodelta 1924 uutisoi seuraavaa:

"Siipioravat metsätyömiesten kauhuna

Kun Pielaveden Koivujärvellä t.k. 9 pnä propsien hakkaajat menivät metsään n.s. Ristolan maalle, niin tuli nuolen nopeudella suuri joukko siipioravia työskentelevien miesten kohdalle puihin. Miehet alkoivat oravajahdin kaataen useita kymmeniä kuusia alas, mutta oravat eivät sodassa antautuneetkaan aluksi, piileskelivät kunnes vihdoin alkoivat kiivaan taistelun vainoojiaan vastaan. Yhtäkovaa hyökkäsi koko suuri siipioravien parvi miehiä kohden, joten miesten oli tuossa tuokiossa hämmästyksestä neuvottomina peräännyttävä. Kun oravat huomasivat vahvempansa voitetuiksi, niin ajoivat pakenevia miehiä takaa noin puoli kilometriä. Äkäisimmät siipioravat tarraantuivat miesten niskohin, partoihin y.m. Miehillä oli taysi työ taistellessaan noiden pikkusoturien kanssa. Muutamia miehiä purivat siipioravat tässä kuumassa ottelussa niin että lienee ollut asiaa lääkäriin."

Pinnan alta

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventoinneissa liikutaan paljon sellaisilla metsäalueilla, jotka on ennakkoon määritelty erityisen otollisiksi kohteiden löytämisen kannalta. Usein näihin liittyvät sekä nykyiset että muinaiset vesistöt ja ranta-alueet. Tuhansien vuosien aikana maannouseminen on muuttanut vesistöolosuhteita paljon ja esimerkiksi kivikautiset muinaisrannat ovat usein syvällä nykyisissä metsissä. Toisaalta etenkin korkeammalla merenpinnasta sijaitsevat, ja siksi jo varhain paikoilleen asettuneet pienemmät järvet ovat pysyneet paljolti ennallaan. Esihistoriallisen ajan lisäksi myös tuoreemmat muinaisjäännökset ja kulttuuriperintökohteet sijaitsevat usein vesistöjen varsilla. Maantieliikenteen kehitys on arkeologisessa mielessä varsin tuore ilmiö ja vesistöt olivat pääasiallisia kulkuväyliä aina 1800-luvulle saakka. Muutkin seikat, ennen kaikkea kalastus, ohjaavat usein asutusta ja muuta toimintaa vesistöjen läheisyyteen.

Vedenalaisinventointi on oma erityisalansa, jota ei Suomessa ole kovinkaan paljon vielä tehty. Vedenalaiskohteet on myös tässä tapauksessa rajattu pääasiallisesti KMO-hankkeen ulkopuolelle. Kuitenkin, koska hankkeessa kuljetaan paljon rannoilla ja muutenkin vesistöjen läheisyydessä, tulee jonkin verran eteen tilaisuuksia tarkastella myös vedenpinnan alaisia alueita. Lisäksi inventoijat liikkuvat joka vuosi jonkin verran myös vesillä, etenkin Keski- ja Itä-Suomen järvialueilla, jossa merkittävä osa inventointialueesta sijaitsee järvien saarissa. Vaikka vedenalaiskohteita ei erityisesti pyritä tässä yhteydessä kartoittamaan, tulee kohteita aina välillä vastaan. Joskus vesistöt ovat niin matalia tai kirkasvetisiä, että niitä pystyy havainnoimaan rannalta tai kahlaamalla. Tilaisuuden tullen on hankkeessa pidetty silmät auki myös muunlaisten mahdollisuuksien kannalta.

Kesällä 2012 tuli eteen mahdollisuus tarkastella Kurun ympäristön metsälampia snorklaamalla. Mahdollisuuteen luonnollisesti tartuttiin heti. Syrjäisiä metsäalueita on tutkittu arkeologisesti hyvin vähän ja niiden vesistöjä vielä vähemmän. Tutkittaviksi valittiin viisi pientä järveä tai lampea, jotka olivat helposti tavoitettavissa ja rannoiltaan ja muodoiltaan sopivia. Suorantaiset lammet rajattiin tarkastelun ulkopuolelle ja keskityttiin sellaisiin vesistöihin, joilla oli kiinteämpiä rantoja. Lisäksi tarkasteltiin nimistöltään sopivia (Lapinjärvi) sekä sopivan muotoisia (kapeita salmia). Lisäpontta tutkimukseen toi paikallinen kertomus, jonka mukaan johonkin lampeen olisi tippunut sodan aikana Neuvostoliiton hävittäjäkone.

 Sukeltaja tarkastelemassa snorklaamalla kapean salmen pohjaa Ylöjärven Lapinjärvellä.

 

Tällä kertaa snorklaamalla ei kuitenkaan tehty uusia löytöjä. Sateisen kesän takia tummavetiset suolammet olivat vielä normaaliakin humuspitoisempia ja näkyvyys oli parhaimmillaankin alle metrin. Tarkastuksessa kuitenkin käytiin tarkasti lävitse muutamia kapeita salmia, joista olisi kohteet olleet löydettävissä huonosta näkyvyydestä huolimatta. Tarkastuksessa tuli todettua lähinnä, että juuri näissä kohteissa ei vedenalaisia rakenteita ollut.

 Tumman suolammen kasvillisuutta välittömästi pinnan alla.

Metsähallituksen inventointien aikana on vedenalaiskohteita tarkasteltu myös rannalta tai kahlaamalla. Tällöin kyseessä ovat olleet erityisen kirkasvetiset vesistöt. Rannalta käsin onkin löydetty muutamia liistekatiskojen jäänteitä. Tämänkaltaisia kalastusrakennelmia on Suomessa käytetty yleisesti esihistorialliselta ajalta aina 1900-luvun alkupuolelle saakka.

 

  

                           Liistekatiskan jäänteitä kirkasvetisessä pohjavesilammessa Ruovedellä.

- Ville

Metsien vessat

Metsätyökämppien yhteyteen rakennetuista muista rakennuksista parhaiten ovat säilyneet vessat. Kun kämppien käyttö on loppunut, ovat rakennukset ja rakennelmat olleet haluttua uusiokäyttötavaraa, mutta vessat eivät ilmeisesti ole kelvanneet kenellekään, onneksi!

Seuraavassa esittelenkin Posiolta, Rovaniemeltä ja Kittilästä löytyneitä vessoja, jotka ovat yksinään jääneet uhmaamaan aikaa metsän siimekseen.

Hyvin säilynyttä vessaa edustaa Kittilästä kaksiovinen ja pyttyinen rakennus, jota on kunnostettu uudella kattohuovalla ja pinnoiterimoilla. Jopa saranat on uusittu. Niinpä huussi palvelee metsän kävijöitä, vaikka kämppä, talli ym. rakennukset ovat ympäriltä hävinneet.

Alkeellisinta vessarakennelmaa edustanee riukuvessa, joka tässä Posion Aimojoen tapauksessa on kuitenkin luksusversio: istumariu'un lisäksi puiden väliin on kiinnitetty selkänoja ja rakennelman alle on kaivettu kuoppa.

Vessojen mersua edustaa tämä Rovaniemen käymälä, jonka seinät on tehty halkaistuista pyörörimoista, jotka on huolellisesti naulattu tukirakenteeseen ja ovetkin on maalattu keltaiseksi.

Vessat ovat yleensä vaikeasti ajoitettavissa vuodelleen, ellei niissä ole seinäkirjoituksia. Tämän Rovaniemen vessan lattialta löytyi kuitenkin sanomalehden kappale, jossa oli vuosiluku 1963. Tässäkin tapauksessa kämppä oli hävinnyt siinä määrin, että lattian sijakin oli vaivoin hahmotettavissa.

Vessojen tyylit ja rakenteet vaihtelevat. Tässä tapauksessa on käytetty sahattuja parruja. Ovessa on leveät laudat ja lautakatto on tehty ilmeisesti metsästä karsittujen pyöreiden puiden päälle.

WC:n istuintyypit vaihtelevat. Tässä Kittilän istuimessa reiän reunat on vuoltu kaareviksi mukavuussyistä.

Tämän WC:n istuin on sisään rakennettu laatikko, jossa on ollut kaksi istumasijaa. Intiimitoimituksesta ei ole ollut tietoakaan näissä karskeissa olosuhteissa.

Yleinen metsätyökämppien vessatyyppi on kolmepyttyinen, kaksiovinen rakennus, jossa miehistölle on ollut kaksi ja naiskokille yksi pytty. Tässä vessassa maalia on riittänyt istuintasoon.

Rovanieltä löytynyt vessa, jossa on ovien päällä lasi-ikkunat. Rakennelman läheisyydestä löytyi kämpän ja tallin kivijalat.

Yleisin oven lukko on on ollut yksinkertainen kääntösalpa.

Aikanaan metsä ottaa omansa. Usein wc:t pyllähtävät pyllylleen, eli kaatuvat taakse, koska niiden takaosaan on maahan kaivettu kuoppa.

Vessat ovat myös haluttua ravintoa. Hirvieläimet kaluavat vessojen takaosia, kuten tässä Kittilän tapauksessa. Aikanaan rakennelman seiniin on imeytynyt ureaa ja suoloja ja ne toimivat kuten hirvien nuolukivet.

Valitettavasti vessat kelpaavat myös ihmisille, kuten tässä Rovaniemen uiton pirtin vessassa, josta seinät on poltettu rantanuotiolla.

Lopuksi vielä kaunis kuva Kittilän vessasta. Tämä hento rakennelma taistelee vielä.

- Taisto Karjalainen