perjantai 31. tammikuuta 2014

Nojatuolimatka Teijolle perustettavaan kansallispuistoon

Tänään julkistetun tiedon mukaan hallitus aikoo esittää Suomeen kahta uutta kansallispuistoa, joista toinen tulisi Salon Teijoon ja toinen Konnevedelle. Teijo on valtion omistama retkeilyalue, jonka kulttuuriperintöhankkeemme inventoi kesällä 2010. Alueelle on luontoarvojen ja merellisyyden lisäksi vahvasti leimallista rikas ja monipuolinen kulttuuriperintö. Teijolla on liikuttu jo kivikaudella, jolloin alue on ollut saaristoa. Myöhemmin, 1600-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosiin saakka, siellä on sijainnut kolmen ruukkikylän keskittymä, mikä vielä tänäkin päivänä näkyy sekä kylämaisemissa että metsissä. 

Lähdetäänpä seuraavaksi katsomaan Teijon alueella sijaitsevaa kulttuuriperintöä. Ottakaa siis hyvä asento tuolissa, matka Teijon alueen historiaan alkaa!



Alueen korkeimmalla kohdalla on Jeturkastin muinaisrantakivikko. Se sijaitsee noin 80 metrin korkeudella ja paljastui merestä noin 10 800-9 000 vuotta sitten silloisen Ancylusjärven rannalle. Kuvassa näkyy etualalla yksi Jeturkastin lukuisista ns. rakkakuopista. Nämä ovat ihmisen tekemiä ja niitä on saatettu käyttää esimerkiksi lihan varastointiin. Rakkakuoppia tunnetaan laajalti eri puolilta Suomea, mutta niiden ikää voidaan vain arvailla. Vanhimmat voisivat periaatteessa olla jopa kivikautisia, mutta joukossa on kaiken ikäisiä. Jeturkastista on aiemmin löydetty yksi reikäkivi, joka on ollut Teijon kansakoulun kokoelmissa. Reikäkivi saattaa olla kivikautinen.



Kuvassa näkyvän tien vasemmalta puolelta Lakiassuon reunasta löytyi noin 7 000 vuotta vanha kivikautinen asuinpaikka. Aikanaan alue on ollut suuren saaren suojaisassa rannassa. Jeturkasti sijaitsee tätä paikkaa noin 30 metriä ylempänä.



Saman suon toisella reunalla on yksi alueen lukuisista ns. ryssänuuneista. Ryssänuuniksi sanotaan kivistä ladottua uunia, jossa on iso laakakivi päällä. Yhdessä sivukivien kanssa laakakivi on muodostanut pesän, jonka takareunaan on jätetty savuaukko. Useasti uunirakennelman yhteydessä on myös maavallirakenne, joka on U:n muotoinen. Uuni on sijainnut U:n perällä.

Ryssänuunit ajoittuvat historialliselle ajalle ja ainakin Teijon alueella ne näyttävät liittyvän ruukkien hiilentuotantoon käytettyihin hiilimiiluihin, sillä ne sijaitsevat yleensä hiilimiilun vieressä. Kyseessä voisi olla esimerkiksi miilunpolttajan puusta tms. rakentaman tulisijallisen majapaikan jäännös, sillä kestihän miilun poltto parikin viikkoa ja sitä piti koko ajan vuorotta vahtia. Työtä varten tarvittiin siis lepopaikkakin. Ryssänuuneihin liittyy rannikolla myös suullista perinnettä, jonka mukaan ne olisivat venäläisen laivaston kenttäkeittopaikkoja, siis varsinaisia nimensä mukaisia ryssänuuneja. Nämä Teijon metsien ns. ryssänuunit eivät kuitenkaan tunnu sopivan tähän kuvaan.



Huomaatko tässä kuvassa metsään kätkeytyneen ison hiilimiilun jäännöksen? Vinkki: sen päällä seisoo Eero Kakkuri. Tämän miilun halkaisija on noin 16 metriä ja korkeus noin metrin. Kaikkiaan hiilimiilun jäännöksiä eli miilukumpareita on Teijon metsissä noin 200 kappaletta (yksityismaat mukaan luettuina). 

Isoimpiin miiluihin kasattiin tiiviin maa- ja turvekerroksen alle noin 400 kuutiometriä puuta. Puu poltettiin hyvin vähällä ilmalla hiileksi ja valmis tuote kuljetettiin kärryillä tai rekipelillä Teijon, Matildan ja Kirjakkalan ruukkeihin, jotka olivat toiminnassa 1600-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosiin. Eniten miiluja on mäntyä kasvavilla hiekkakankailla. Ne sijaitsevat usein lähellä jotain vesipaikkaa, esim. suon reunaa, sillä vettä tarvittiin miilun sammutuksessa.



Lankkerinnummella hiilimiilu erottuu päällä kasvavan helakan vihreän mustikkavarvuston perusteella. Hiili vaikuttaa maaperää rehevöittävästi tällä kuivalla mäntykankaalla. 



Teijon nummilla risteilee lukuisia kärrypolkuja. Suuri osa hiilimiiluista sijaitsee niiden reunassa ja ainakin osa niistä lienee syntynyt juuri hiilenvalmistuksen ja kuljetuksen tarpeisiin. Kuva on otettu Onnelannummelta.




Alueen metsiä on historiallisten tietojen mukaan käytetty myös kaskeamiseen, kun talonpojat ovat hakeneet metsistä lisäleipää. Kuvassa on mahdollinen kaskiröykkiö Lakiassuon itäpuolelta.



Teijon alueeseen kuuluu myös meri. Tässä inventoijat ovat lähdössä Isoholman saareen.



Isoholmaa inventoijan silmin. Maastolaitteen ruudussa näkyy saari ja eri-ikäiset metsäkuviot sekä punaisena viivana kuljettu reitti. Mikäli eteen sattui dokumentoitava kohde, painettiin paikannusnappulaa, jolloin tiedot tallentuivat koneen muistiin. Kohteesta tehtiin kohdekuvaus ja otettiin valokuvat. Lopuksi nämä tiedot vietiin Metsähallituksen tietojärjestelmiin ja ne ovat käytössä esim. retkeilyreittejä suunniteltaessa.

Teijon metsät ovat monessa mielessä mielenkiintoisia ja niistä riittää ammennettavaa kaikille kulkijoille. Inventointimme alueella kesti parisen viikkoa ja voin takuuvarmasti luvata, että sieltä voi löytyä vielä vaikka mitä. Käykääpä katsomassa!

- Jouni

maanantai 27. tammikuuta 2014

"Siellä, missä meille ainoastaan revontulet loistivat" - Kenttärata eli Kuoleman rata Taivalkoskella

Tänään tulee kuluneeksi tasan 69 vuotta siitä, kun neuvostoarmeija vapautti Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin. Sen kunniaksi vietetään Vainojen uhrien muistopäivää. Toisen maailmansodan kauhut ja vainot eivät rajoittuneet vain Saksan valloittamille alueille, vaan niitä koettiin myös Suomessa. Saksalaiset rakensivat Todt-organisaation johdolla vuosina 1942-44 Suomeen 178 kilometriä pitkän kapearaiteisen rautatien, joka rakennettiin pakkotyövoimalla. Tätä Kenttärataa olivat rakentamassa venäläiset sotavangit, puolalaiset pakko-otetut työvelvolliset ja saksalaiset rangaistusvangit. Tarkkaa radalla työskennelleiden lukumäärää ei tiedetä, mutta on arveltu, että heitä on ollut yli 3 000. Olot ratatyömaalla olivat kurjat ja saksalaiset julmia, jonka takia rata sai kansa keskuudessa nimen Kuoleman rata. Radan piti kulkea Hyrynsalmelta Kiestinkiin, mutta se ei koskaan täysin valmistunut sodan käännyttyä Lapin sodaksi. Vetäytyessään saksalaiset tuhosivat osan radasta.

Tämä tavallisen näköinen hiekkatie kätkee alleen synkän menneisyyden.

Kuoleman rataa on hankkeessamme inventoitu useampana vuonna Taivalkoskella. Ratalinjaus on edelleen käytössä autotienä ja sen varrella on useita asemia, sahoja, pilketehdas, vankileirejä ja hautoja. Inventoimistani kohteista tämä kokonaisuus on ollut koskettavimpia. 

Seuraavassa matkataan kenttäradan osuus Metsäkylästä Taivalkosken ja Kuusamon rajalle saakka. Kaikki kohteet sijaitsevat metsätalousmailla eikä niiden joukossa ole radan varressa olleita suuria asemia, kuten Korvua tai Isokumpu. Äänen radan rakentamisen aikaisille tapahtumille antaa puolalainen Josef Molka, joka joutui 18-vuotiaana pakkotyöhön Kenttäradalle Taivalkoskelle. Kokemuksistaan hän kirjoitti muistelmateoksen "Sota minun muistoissani", joka käännettiin suomeksi vuonna 2007. Lisäksi kohteista ovat kertoneet paikalliset asukkaat, joita inventointeja tehdessä on haastateltu.

Taivalkoskella inventoitu Kenttärata Metsäkylästä Taivalkosken ja Kuusamon rajalle.

Metsäkylä


Matka alkaa Metsäkylästä, jonka kohdalla Kenttäradasta erkani sivuraide Palokumpuun. Palokumpu sijaitsee lähellä radan varressa ollutta Korvuan asemaa, jonka ympäristöä rakentajajoukot käyttivät yhtenä tukikohtanaan. Tästä toiminnasta on metsätalousmaille jäänyt jälkiä pilketehtaasta, varastorakennuksista ja täisaunasta.

Pilketehtaan jäännös Palokummussa. Paikalla on kaksi hyvin säilynyttä betoniperustusta. Pilketehdas on toiminut vankileirin yhteydessä.

Jäänteitä radan yhteydessä toimineesta varastoalueesta- ja rakennuksista. Alue on tasoitettu ja kaivettu osin hiekkaharjuun. Koilliskulmalla on vielä jäljellä pieni pätkä n. 1,5 m korkean muurin jäännöstä.

Täisaunan piipun jäännös, johon on kiinnitetty tuohesta tehtyjä muistokirjoituksia. Paikalla on ollut n. 15 m pitkä rakennus, joka on purettu. Saunan lähellä on lisäksi kaivon jäännös.


Metsäkylä - Isokumpu


Metsäkylästä Kenttärata kulki pohjoiskoilliseen kohti Isokumpua ja siellä sijainnutta asemaa, josta on jäljellä muun muassa veturitallien ja -pajan sekä vankileirin jäänteitä. Paikalla on myös Kenttäradan uhrien muistomerkki. Metsätalousmailla on tällä radan osuudella jäänteitä asemasta ja vankileiristä. Lisäksi radan varressa on hautapaikkoja.


Tällä paikalla on perimätiedon mukaan sijainnut venäläisten sotavankien vankileiri. Leiristä on jäljellä vain n. 20 x 20 m kokoinen muuta maanpintaa hieman syvemmällä oleva tasoitettu alue sekä kuoppia, joista yksi on ilmeisesti kaivon jäännös. Vasemmalla näkyvä tie on vanha Kenttäradan pohja, joka on nykyään käytössä metsäautotienä.

"Alussa (venäläiset) vangit työskentelivät sorakuopalla ja myöhemmin he toimivat metsureina. Raskaiden tukkien kanto ja jatkuva lumeen vajoaminen niiden painon alla oli heille aivan ylivoimaista, vaikka he kantoivat tukit kävellen tiukasti toistensa jalanjäljissä. Myöhemmin saksalaiset joutuivat työllistämään vankeja muissa töissä, sillä useinkaan edes hakkaaminen ei saanut tukkien painosta kaatuneita vankeja nousemaan ylös." (Molka 2007: 111)

"Todellinen gehenna alkoi venäläisille sotavangeille Saksan armeijan vetäytymisen aikaan ensin Pohjois-Suomeen ja sitten Norjaan. Alussa he tekivät töitä kuten mekin korjaten teitä, mutta myöhemmin heitä ajettiin kuin karjaa, he joutuivat kulkemaan jalan satoja kilometrejä. Tämän marssin aikana heitä kuoli joukoittain." (Molka 2007: 114)


Autioharjun kohdalla on perimätiedon mukaan sijainnut jatkosodan aikaan asema, josta on jäljellä joitakin puurakenteita. Tämä kivikasa samalla paikalla on luultavasti Kenttärataa varten tehdyn kivivaraston jäännös.

Hepokankankaalla sijaitsee puolalaisen vangin hauta.

Tähän Taljajärven pohjoispuolella sijaitsevaan suokuoppaan on paikallisten silminnäkijöiden mukaan haudattu kenttäradalla työskennelleitä vankeja.


Isokumpu - Taivalkosken ja Kuusamon raja


Isokummusta rata jatkui koilliseen kohti Taivalkosken ja Kuusamon rajaa. Radan varrella on metsätalousmailla useita kohteita (muun muassa saha ja siihen liittyviä rakennusten jäänteitä, leiri ja hautapaikkoja). Lisäksi kauempana radasta sijaitsi leirejä, joilla tuotettiin puuta Kenttäradan rakentamista varten.


Mustanlinnunlammen rannalla sijainneen sahan betonisia uunien jäänteitä. Lähistöllä on myös kaivon jäännös sekä neliskanttinen kaivanto, jonka tarkempaa käyttötarkoitusta ei tiedetä.

"Saksalaiset kiirehtivät rakentamisen kanssa ja toivat Valtakunnasta lähes kaiken tarvittavan. Ainoastaan puupölkyt tehtiin varta vasten rakennetulla sahalla, joka sijaitsi Isokummussa." (Molka 2007: 62)

"Talvella piti kaataa niin paljon puita, että niitä riitti myös kevään rospuuton ajan työrintamille. Joten kaadoimme puita, katkoimme oksia ja kannoimme niitä sitten kainalossa, usein jopa satoja metrejä. Meidän vanhat ja hauraat takkimme alkoivat hajota riekaleiksi ja jouduimme iltaisin ompelemaan ja parsimaan niitä, jotta seuraavana päivänä meillä olisi ollut jotakin lämmintä harteille pantavaksi." (Molka 2007: 62)


Rakennuksen jäännös Salmisenkankaalla. Paikalla on kaikkiaan kolme rakennuksen jäännöstä.

Salmisenkankaan rakennusten jäänteitä: yhden rakennuksen ovenkarmiin oli kaiverrettu kirjaimia, joista erottuivat kirjaimet VMIA A.

Salmisenkankaan rakennusten jäänteitä: seinän vieressä on ollut penkki.

Salmisenkankaan rakennusten jäänteitä: uunin jäännös. Yhdessä rakennuksista oli myös luonnonkivistä tehdyn tulisijan jäännös.

"Parakkimme seisoi yksinkertaisesti puupölkyillä, eikä siinä ollut minkään näköisiä perustuksia, lattian alla oli vain tyhjä tila. Parakissa oli neljä ikkunaa, yksi ulko-ovi sisäeteiseen, ja eteisestä meni toinen ovi yhteiseen tupaan. Kalusteina oli kaksi aaltopellistä tehtyä kamiinaa, kaksi pitkää lankkupöytää ja neljä penkkiä. Meidän makuupaikkamme olivat parakin päädyssä. Makuupaikat koostuivat lankuista kyhätyistä levyistä, ja niiden leveys oli kaksi ja puoli metriä ja pituus sama kuin koko parakin leveys. Kolme sellaista hyllyä muodosti ikään kuin kolme hyllyä, joiden tukena olivat puiset parrut." (Molka 2007: 50)


Yksittäinen betonisen uunin jäännös Peuralammen rannalla. Paikalla on sijainnut Harjajoen leiri.

Alkuperäistä Kenttäradan pohjaa on suojeltu tekemällä uusi tie (oikealla) alkuperäisen radan pohjan viereen.

"Työolosuhteet olivat erittäin raskaat. Teemme kaivutyötä ja kiskojen asettamista, nostamme kiskot, kannamme räjäytettyjä lohkareita ja viemme kottikärryllä maa-aineksen pois. Pahin painajainen on porata reikiä graniittiin." (Molka 2007: 52)

"Rangaistus seurasi, jos ei ollut riittävän ahkera työssä, puhdisti lapion väärin työn loputtua, oli nälkäinen, huulien asento oli väärä vääränä hetkenä, juoksi kutsuttuna liian hitaasti, katse ei ollut riittävän ystävällinen, ja monista muistakin rikkeistä, joita kovin moni ei pystynyt edes kuvittelemaan. Oli hyvin tavallinen sanonta, että jota kuta hakattiin pelkästään olemassa olon vuoksi. Eniten pahoinpideltyjä olivat heikoimmat ja murretut, hitaasti liikkuvat, mutta myös ne, jotka olivat kehittäneet huippuunsa taidon säästää itseään työssä." (Molka 2007: 107)


Satasaaren kohdalla noin 2 kilometrin päässä Kenttäradasta sijaitsi vankileiri. Paikalla on kolme rakennuksen jäännöstä, joista yksi oli tunnistettavissa saunaksi.

Satasaaren vankileirin rakennuksista noin 350 m päässä sijaitsee tämä hauta, johon on paikallisen informantin mukaan haudattu puolalainen vanginvartija.

Kenttäradasta noin 4 kilometrin päässä Kostonjoen rannassa Kaupinmutkan kohdalla sijaitsi paikallisen informantin mukaan myös vankileiri, josta tuotettiin puuta Kenttäradalle. Leiristä on jäljellä uunin lisäksi tasoitettu alue, jossa on muutamia kaivantoja. Paikallinen informantti kertoi, että hän oli vieraillut leirillä pikkupoikana ja hauskuuttanut leirin kokkeja aurinkolaseilla, jotka oli saanut rintamalta.

Kauimpana Kenttäradasta sijainnut vankileiri sijaitsi Kostonjärven pohjoispuolella noin 16 kilometrin päässä radasta. Leiristä oli jäljellä heikosti maastosta erottuva rakennuksen jäännös sekä tämä kuvassa oleva uunin pohja. Tältäkin paikalta tuotettiin puuta Kenttäradan tarpeisiin.

Josef Molka lähti muiden pakkotyöläisten kanssa kohti Kuusamoa 21.7.1944 ja päätyi sieltä eri vaiheiden kautta saksalaisten mukana Norjaan. Toukokuun 14. päivänä 1945 Norjan Punaisen ristin edustaja saapui puolalaisten silloiseen leiriin ja vapautti sen. "Meidän vapauttamisemme ei aiheuttanut niitä valtavia, täynnä tunnetta olevia reaktioita, kun vapautusarmeija saapuu, ja se toivotetaan tervetulleeksi kukin, halauksin ja hurraa- huudoin. Meillä ei ollut ketään, jonka olisimme voineet toivottaa tervetulleeksi. Meidän tunteemme epävarmuudesta todelliseen iloon kasvoivat asteittain sitä mukaan, kun meille selvisi, että kauhu on takanapäin ja emme enää ole halveksittavia orjia." (Molka 2007: 143)

Kotiin Josef Molka pääsi palaamaan 23.11.1945 melkein tasan kolme vuotta sen jälkeen, kun hänet oli sieltä haettu: "Vain kaksi tuntia marssia rautatieasemalta kotiin... En enää palaa sinne, missä meille ainoastaan revontulet loistivat." (Molka 2007: 153)

- Hanna

maanantai 20. tammikuuta 2014

Metsäautoja Humppilasta Sodankylään

Inventoinneissa olemme törmänneet metsissä lojuviin auton raatoihin, joista osa on vielä tunnistettavissa ja osa ei. Metsähallitus siivoaa näitä kohteita mahdollisuuksien mukaan ja onneksi metsien käyttö kaatopaikkana on viime vuosikymmenten aikana vähentynyt. Pidetään suunta tällaisena ja ihaillaan vanhaa autokantaa näistä alla olevista kuvista!


Tämä ilmeisesti alunperin vihreä auto odotteli löytäjäänsä vanhan asuinpaikan vieressä. 

Toisen maailmansodan aikaista kaivantoa oli käytetty kaatopaikkana ja sinne oli päättynyt myös tämän valkoisen auton matka.
Auton raato vanhan savottakämpän läheisyydessä. Kuuluikohan tämä kivitetty ja ammuttu auto paikallisille Bonnielle ja Clydelle?
Ite-taidetta: Java-merkkisen moottoripyörän runko on nostettu vanhan uunin päälle.
Kolmen kuorma-auton ohjaamon raadot löytyivät metsästä Sodankylästä. Yksi autoista on kuulunut Kemijoki-yhtiölle ja toinenkin on ollut Kemistä päin, sillä auton ovessa luki "...uri ja & Maronen Lautiosaari".

Saksalaisilta toisen maailmansodan aikana tukikohtaan jäänyt VW-raato Rovaniemellä.
Kaikki kyytiin! Autokyyti odottaa jossakin päin Rovaniemen metsiä.
Metsien jeeppi. Tässä autohelmessä muun muassa kojelauta oli tehty puusta. 
Ajokki Kauhanevalta. Siitä harvinainen, että ajokissa ei ole yhtään luodinreikää.
Ei lähtenyt käyntiin tämä Mosse Humppilassa.
Lännen meininkiä Valtimossa.
Vroom! Arkeologi heittää vapaalle.
Tutkijoiden oma kulkupeli suossa Sodankylässä. Näinköhän noille muillekin raadoille on käynyt? :-)

tiistai 14. tammikuuta 2014

Myyräntyötä Vienan reitillä

Arkeologin työ on parhaimmillaan melkoista myyräntyötä, jossa kaivaudutaan kerros kerrokselta yhä syvemmälle historian syövereihin. Aina sitä ei tarvitse tehdä maastossa, vaan se onnistuu myös kahvikuppi kädessä sisätiloissa. Vienan reitin kohdalla kävi juuri näin.

Vienan reitiksi kutsutaan satoja vuosia vanhaa kauppatietä tai reitistöä, joka on kulkenut Oulujärveltä Hyrynsalmen kautta Arkangeliin saakka. Reittejä on ollut useita Vienan Kemin ja Oulun välillä. Suomussalmella Vienan reittiä on inventoitu ja suojeltu 28 km verran Vängänkylästä Viiankiin. Vienalaisten kauppiaiden ja laukkukauppiaiden lisäksi poluilla ovat 1800-luvulla kulkeneet muun muassa Elias Lönnrot ja  I. K. Inha matkoillaan Vienan laulumaille. Lönnrotin Vienan alueelta keräämistä runoista syntyi myöhemmin Kalevala. Reitin käyttö hiipui 1900-luvun alussa loppuen alkuperäisessä tarkoituksessa 1920-luvulla Suomen itsenäistyttyä ja rajojen sulkeuduttua. Polkuja ja teitä käytettiin kuitenkin vielä sotatarkoituksissa toisen maailmansodan aikana.

Vienan reitti on kartoitettu Vängänkylästä Viiankiin Kainuun silloisen ympäristökeskuksen toimesta vuonna 2004. Lisäksi se on inventoitu Kainuun Museon inventoinnissa vuonna 2007. (Kuva 1) Osa reitistä kulkee metsätalousmaiden läpi ja sitä on näiltä osin inventoitu viime kesänä. Kuten kaikkien vanhojen kulkureittien kohdalla, myös Vienan reitti on vuosien ja vuosisatojen saatossa osin tuhoutunut ja sitä on paikoin vaikea seurata maastossa. Tämän takia päätin asemoida Kansallisarkistosta tilatut vanhat metsätalouskarttasarjat 1800-luvun puolivälistä 1930-luvulle saakka uusien päälle ja katsoa, paljastuisiko niistä jotakin uutta. Ja paljastuihan niistä.

Kuva 1. Vienan reitti vuoden 2004 Kainuun ympäristökeskuksen johdolla tehdyn kartoituksen perusteella

Metsätalouskarttasarjasta vanhimpaan vuosien 1860-1902 yhdistelmäkarttaan, jossa vanhin osa perustuu isojakokarttoihin, oli merkitty tie, joka kulkee Koljatin-, Kevätti- ja Kivi-Kevättijärvien eteläpuolitse aina Viiankiin saakka (kuva 2). Voisiko tämä olla Vienan reitti?

Kuva 2. Vuonna 1860-61 tehdyssä karttapohjassa näkyy reitti, joka kulkee samoilla kohdin kuin vuonna 2004 inventoitu polku.

Asemoituani kartat ja digitoituani kartalla kulkevan polun oli aika katsoa kuinka lähelle toisiaan uusi ja vanha polku menisivät. Tulos oli mahtava! Polut kulkevat lähes identtisinä suuren osan matkasta (kuva 3). Koljatinjärven ja Kevättijärven välissä 1800-luvun kartan reitti kulkee hieman etelämpänä kuin myöhemmin inventoitu. Lisäksi Viiangin päässä reitin kulku on hieman eri, mutta se voi johtua myös kartan asemoinnista. Viimeinen osuus Viiangissa rajan yli on jälleen lähes identtinen.


Kuva 3. Tummanruskealla inventoinnissa 2004 kartoitettu reitti ja vaaleansinisellä vanhasta metsätalouskartasta digitoitu reitti.

Pääreitti oli nyt osin paikannettu, mutta vanhat kartat tarjosivat myös jotain uutta. Vanhan kartan reitin osuus Aittojärveltä Hyryn kautta Malahvianvaaraan näytti eroavan vuonna 2004 kartoitetusta (kuva 4). Toisin kuin nykyisessä reitissä, joka lähtee Aittokankaalta itään, 1800-luvun kartassa tie kaarsi Aittokankaan jälkeen koilliseen haarautuen ainakin kahdeksi eri tieksi, joista toinen jatkui Aittojärven rantaan ja toinen etelään Hoikkaselän rantaan. Hoikkaselän rannassa polku puolestaan erkani itään ja länteen meneviksi haaroiksi, jotka molemmat johtivat silloisille kruununmetsätorpille. Tämä etelään Hoikkaselän rantaan johtava tie näkyy vielä 1974 peruskartassa, mutta ei enää nykyisessä peruskartassa.


Kuva 4. Ahvenvaarassa reitit eroavat toisistaan. Vuonna 2004 kartoitettu reitti (1.) jatkuu suoraan itään, vanhassa kartassa tie kaartaa koilliseen (2.), jossa se haarautuu Aittojärvelle ja Hoikkaselälle (3.) johtaviksi teiksi.

Edellä mainittua 1860-luvun karttaan perustuvaa pohjoisempaa reittiä ei voinut seurata Savilahden rantaa pidemmälle, sillä Malahvianvaaran ympärysmaat ovat kuuluneet Vuokin jakokunnan maihin eivätkä siksi näy kartassa. Avuksi tulivat vuosina 1926 ja 1938 tehdyt metsätalouskartat, joihin oli merkitty tiet kyseisellä alueella.

Tie jatkaa 1920- ja 1930-luvun kartoissa Savilahden rantaa itään nousten Aittojärveä myötäillen harjun päälle. Vuonna 2004 kartoitettu reitti ja tämä 1920- ja 1930-lukujen kartoissa näkyvä reitti kohtaavat taas Kapeaselän rannalla, josta ne jatkavat samaa matkaa Porraslammen itäpuolelle saakka. Siellä 1920- ja 1930-lukujen kartassa näkyvä tie kaartaa suoraan pohjoiseen Hyrylle ja yhdistyy idässä Syntisenkankaalla 1800-luvun kartassa näkyvään tiehen, kun taas 2004 kartoitettu reitti jatkaa itään Hyryn eteläpuolitse. (Kuva 5) Tämä Hyryn eteläpuolitse kulkeva polku on merkitty sekä vuoden 1974 karttaan että nykyiseen peruskarttaan, mutta vanhemmista kartoista se puuttuu. Reitit kohtaavat uudestaan myöhemmin Syntisenkankaalla. 


Kuva 5. Aittojärven ja Malahvianvaaran välissä kulkeneet tiet 1800-luvun puolivälistä 1930-luvulle saakka. Numero 1 on vuonna 2004 kartoitetu Vienan reitti. Numero 2 on 1860-luvun kartassa näkyvä reitti siltä osin kuin se eroaa vuoden 2004 inventoidusta. Numero 3 on 1926 ja 1938 talouskartoissa näkyvä tie. Numero 4 on 1800-luvun kartassa näkyvä reitti, joka kulkee 2004 kartoitetun Vienan reitin kanssa samaa linjaa.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Onko vuonna 2004 inventoitu reitinosa vanhempi kuin nämä kartat, onko reitti ollut olemassa, mutta se on jäänyt pois käytöstä ja kartanpiirtäjä on piirtänyt vain uuden reitin, onko toinen reiteistä kesä- ja toinen talvireitti vai onko reitti kenties syntynyt vasta myöhemmin? Kysymyksiä on tässä vaiheessa enemmän kuin vastauksia. Mielikuvituksen laittaa kuitenkin liikkeelle se havainto, että vuoden 1974 Maanmittauslaitoksen peruskarttaan ei ole enää merkitty Savilahden eteläpuolitse menevää polkua, mutta vuonna 2004 inventoitu etelämpää kulkeva polku löytyy osittain kartalta. Mistä se siihen nyt tuli? Tämä polku häviää vuoden 1974 ja nykyisen peruskartan teon välillä. Savilahden eteläpuolitse kulkeva polku puolestaan häviää karttojen perusteella vuosien 1938 ja 1974 välillä.

Kartoista paljastui myös toinen hyvin mielenkiintoinen seikka. Aiemmassa Vienan reitin tutkimuksessa mainitaan, että reittiä kuvaavassa ensimmäisessä kartassa vuodelta 1650 rajanylityspaikka on merkitty Korpijärven tienoille eikä Viiankiin, kuten myöhemmissä kertomuksissa (kuva 6). Tämä Korpijärven länsipuolen ylityspaikka mainitaan olevan merkitty myös vuoden 1746 Cajanuksen karttaan, mutta tätä osaa reitistä ei tietääkseni ole tutkittu.

Kuva 6. Ote Claes Claessonin vuoden 1650 kartasta, johon Vienan reitti ja Korpijärven ylityspaikka on merkitty.

Yllättävää oli, että vanhoista metsätalouskartoista 1860-luvulta löytyi rajanylityspaikka Korpijärven länsipuolelta (kuva 7). Sama reitti on piirretty vielä 1920- ja 1930-luvun karttoihinkin. Se, onko alla olevassa kartassa näkyvä rajanylityspaikka sitten Claessonin ja Cajanuksen kuvaama, voi olla mahdotonta selvittää. Jollei paikalta sitten löydy Cajanuksen kuvailun mukainen typistetty mänty, joka on toimittanut rajamerkin virkaa.

Kuva 7. Korpijärven länsipuolelle karttaan merkitty rajanylityspaikka.

Tätä rajalle johtanutta polkua/tietä ei ole enää merkitty vuoden 1974 peruskarttaan Suomen puolelle, mutta silloisen Neuvostoliiton puolella se kylläkin näkyy. Eli polku häviää 1930- ja 1960-lukujen välillä.

Muinaisjäännösrekisteriin on Vienan pääreitin lisäksi merkitty Isokangas-niminen yhdystien paikka. Tie on kulkenut "pääreitiltä" etelään kohti Marjokylää. Muinaisjäännöspiste sijaitsee Iso-Valkeainen-järven pohjoispuolella. (Kuva 8) Vanhat metsätalouskartat eivät pettäneet tälläkään kertaa.

Kuva 8. Palojärveltä etelään lähtevät tiet digitoituna sinisellä viivalla vanhimman metsätalouskartan päälle. Karttaan on punaisella ympyröity Marjokylä ja punainen kolmio keskellä karttaa on polun paikkaa osoittava muinaisjäännöspiste.

Kartassa on kaksi reittiä kohti Marjokylää. Pohjoisempaa lähtevä reitti kulkee Isokankaan ja siellä sijaitsevan muinaisjäännöspisteen kautta. Marjokylästä on puolestaan kulkenut reitti itään kohti Kivijärveä ja rajaa. Tämä yhdystie on merkitty vielä 1920- ja 1930-lukujen kartoihin sekä vuoden 1974 peruskarttaankin melkein samalla linjauksella, mutta nykykartoissa sitä ei enää ole. Tämä osa reitistöstä häviää siis joskus 1974 ja nykyajan välillä.

Vanhojen reittien inventointi on haasteellista, sillä reitit elävät sekä kartalla että ihmisten mielissä. Yhtä ja ainoaa reittiä ei ole ollut, sillä maasto, vuodenajat ja kulkupeli ovat määränneet milloin mistäkin on kuljettu. Ensi kesälle tämä karttatarkastelu tuotti paljon kysymyksiä ja inventoinnin kohteita. Toivottavasti vastauksia kysymyksiin löydetään Kainuun metsistä. Ensin kuitenkin jatkuu myyräntyö arkistossa ja kaivautuminen yhä kauemmas historian kerroksiin.  

- Hanna