perjantai 28. helmikuuta 2014

Lönnrotin(kin) jäljillä Kainuussa

Elias Lönnrot päiväsi 28.2.1835 Vanhan Kalevalan esipuheensa Kajaanissa ja Suomi sai kansalliseepoksensa. Vienan Karjalasta tuli Lönnrotin myötä suomalaisuuden alkukoti, jossa runonlaulajat pitivät vielä yllä vanhaa suullista kulttuuriperintöä. Itse Kalevalasta ei ole olemassa konkreettisia jäänteitä, mutta Lönnrotin runonkeruumatkoillaan Vienaan kulkema reitti, jota myös Lönnrotin poluksi kutsutaan, kiinnostaa ja puhututtaa. Vaikka reitti usein samaistetaan Lönnrotiin ja 1800-lukuun, on sillä ikiaikaiset juuret kauppareittinä. Tämän päivän kunniaksi lähdetään ainutlaatuiselle aikamatkalle reitin historiaan 1500-luvulta 1900-luvulle. Luvassa on paljon tietoa, sillä aikakaudessa riittäisi tutkittavaa ainakin yhden väitöskirjan verran.


Uudisasutusta, rajasotia ja kaupankäyntiä


Kainuun alue ja Suomussalmella Vuokin seutu olivat vielä 1500-luvun alkupuolella Pohjois-Pohjanmaalla asuvien eränkäyntialuetta, jossa pysyvää asutusta ei ollut. Savon alueen asutuspaine ja verohelpotukset ohjasivat asutusta 1530-50 -luvuilla Oulujärven ympäristöön, josta se Kajaanin kruununkartanon perustamisen myötä vuosisadan puolivälissä lähti leviämään myös idemmäs. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa näillä rajariitojen repimällä itäsillä alueilla ja 1500-luvun lopussa sodat tuhosivat asutuksen lähes täysin. Vasta Täyssinän rauha vuonna 1595 lopetti vuosisatoja kestäneet rajariidat ja asutus pääsi uudestaan leviämään alueelle.

Ensimmäistä kertaa Vuokin alue ja siellä sijaitseva vesireitti Venäjälle Vienan suuntaan mainitaan kirjallisissa lähteissä 1500-luvun lopulla - 1600-luvun alussa. Tässä vanhimmassa reittiselostuksessa vesitien kerrotaan haarautuvan kahteen Suomussalmen Aittokoskella. Itään päin lähtevä reitti kulki Vuokkijärveä pitkin Palojärvelle saakka ja lähti siitä kohti itäkaakkoa. Vesireitti kulki Alanteen-, Kivi- ja Murhijärvien kautta nykyisellä Suomen ja Venäjän rajalla sijaitsevalle Vuokkijärvelle (Wuokinlatvajärvi) ja siitä rajan yli.


Nykyiselle karttapohjalle hahmoteltu vesireitti Aittokoskelta Vuokkijärvelle.

Tätä 1500-luvun vesireittiä pitkin saapuivat niin ryöstö- ja sotaretkeläiset kuin kauppiaatkin. Oulun ja Vienan alueen välinen kauppa oli jo 1500-luvulla näistä sota- ja hävitysretkistä huolimatta hyvin vilkasta ja kauppiaita saapui markkinoille venekunnittain. Idästä saatiin muun muassa hyvälaatuista merisuolaa ja rautatarvikkeita, kun taas Vienan kauppiaat hakivat täältä turkiksia ja helmiä. Vuosisadan loppua kohti kauppa alueella jatkoi kasvuaan, kun englantilaiset ja hollantilaiset avasivat kauppareitin Arkangeliin.


Ensimmäiset karttatiedot ja kaupan kasvu


Vuokin alueen reiteistä on olemassa karttoja 1600-luvulta alkaen. Ensimmäinen reittejä kuvaava kartta on Claes Claessonin piirtämä Kainuun alueen yleiskartta vuodelta 1650. Kartta on melko suurpiirteinen, mutta siihen on merkitty Vuokin alueen järvet ja joet, joiden tulkitaan kuvaavan alueen reittejä. Karttojen ja reittiselostusten perusteella 1600-luvun puolivälissä Venäjän suuntaan on kuljettu kolmea reittiä, joista yksi on jo 1500-luvulla kuvailtu itäisemmän Vuokkijärven kautta kulkeva reitti. Kaksi muuta reittiä kulkevat pohjoisempaa Viiangin ja Korpijärven kautta. Tosin Korpijärven rajanylityspaikasta on ristiriitaista tietoa ja sitä on pidetty myös karttavirheenä. Järvien ja jokien lisäksi karttaan on merkitty Vuokin alueen asutustilanne: läntisemmän Vuokkijärven rannoilla oli tuohon aikaan useampiakin taloja, mutta Viiangin päässä karttaan on merkitty vain yksi talo Aittojärven pohjoisrannalle.


Ote Claes Claessonin kartasta vuodelta 1650. Karttaan on piirretty vesireittejä sekä alueen taloja. Numero 1 on jo 1500-luvulla kuvailtu reitti itäiselle Vuokkijärvelle, numero 2 Korpijärven rajanylityspaikka ja numero 3 Viianginjärven kautta kulkenut reitti. Aittojärven talo sijaitsi lähellä Korpijärven reittiä.
 
Aittojärven pohjoisrannalla sijainnutta talon paikkaa on tutkittu inventoinnissamme vuonna 2011. Historiallisten lähteiden mukaan paikalla on sijainnut Aittojärvi-niminen perintötila, jonka isäntä oli nimeltään Antti Hyry. Asutus on Aittojärvellä ollut lyhytikäistä ja talo on melko pian siirretty muutaman kilometrin päähän, jolloin se on myös saanut uuden nimen Hyry.

Tutkimuksissa Aittojärven pohjoisrannalta löytyi useita uunin jäänteitä, kiviröykkiöitä, hiilimiilu sekä pilkkapuita. Alueella tulkittiin näiden jäänteiden ja perimätiedon perusteella sijainneen kaksi tilaa, jotka ajoittunevat 1600-luvulle. Sitä, onko asutus paikalla jatkunut pidempään kuin historialliset lähteet kertovat, ei ilman arkeologisia kaivaustutkimuksia saada selville.


Yksi Aittojärven pohjoisrannalla sijaitsevista uunin jäänteistä erottuu kuvassa keskellä koivujen, sammaleen ja varpujen peittämänä kasana.

Esiinkaivettua uunin jäännöstä.

Uunin kiviä.

Aittojärven rannassa asuinpaikkojen vieressä sijaitsee hiilimiilu.

Vienan kaupan saralla 1600-luku oli kasvun ja kukoistuksen aikaa. Venankarjalaiset hallitsivat suurinta osaa kaupasta Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan alueilla ja esimerkiksi Kajaanin markkinoilla oli tarjolla eksoottisia hedelmiä ja mausteita sekä englantilaisia tina- ja messinkiesineitä. Kaupankäynnin vilkkauden takia reiteillä riitti kulkijoita kaikkina vuodenaikoina. Kesäisin matkat tehtiin veneellä ja talvisin hevosten vetämällä reellä. Seuraavalla vuosisadalla tilanne muuttui ja Vienan kauppa ajautui murrokseen.


1700-luku ja Vienan kaupan murros


Vuokin alueen reiteistä löytyy 1700-luvulta sekä karttoja että reittikuvauksia. Aikalaislähteiden perusteella rajanylityspaikkoja oli sekä Viiangissa että itäisellä Vuokkijärvellä. Kartat ovat 1700-luvulla edelleen niin suurpiirteisesti tehtyjä, ettei niiden perusteella voi tarkasti hahmottaa reittiä nykykartalla. Kartoista näkee kuitenkin sen, ettei Aittojärvellä ole enää taloa, vaan lähistölle on tullut Hyry-niminen talo.

Perimätiedon mukaan Suomussalmen Hietajärven ja Kuivajärven vienalaiskylät saivat alkunsa 1700-luvun lopulla. Tällöin kaksi Venäjältä sotaväenottoja paennutta miestä, Aliipei Ahtonen ja Tament Siikow, asettuivat asumaan Suomen puolelle Hietajärven rannalle. Tament Siikow muutti nimensä Lari Huoviseksi ja toimi ilmeisesti Aliipein tilalla renkinä. Hän nai myöhemmin tilan piian Toarein ja he muuttivat uudisasukkaiksi Kuivajärvelle. Pariskunnasta on saanut alkunsa laaja Huovisten suku.


Vuoden 1868 kartassa näkyy Autiohuovinen-niminen talo (punainen pallo) peltoineen Hietajärven rannalla. Paikalla sijaitsee nykyään Hietajärven kylä. Musta nuoli osoittaa Vuokkijärven Kalmasaarta, jota käytettiin alueen hautasaarena 1920-luvulle saakka.

Hietajärven, Kuivajärven ja rajantakaisen Vuokinsalmen vienalaiskylien hautausmaa sijaitsi Kalmasaaressa itäisellä Vuokkijärvellä. Saaren poikki kulkee Suomen ja Venäjän raja. Samuli Paulaharju kirjoitti vuonna 1924 kirjan vienankarjalaisista tavoista ja uskomuksista. Hän haastatteli kirjaansa varten vuonna 1915 Vuonniselta kotoisin olevaa Anni Lehtosta, joka oli kuuluisan runonlaulaja Ontrei Malisen jälkeläisiä. Samuli Paulaharju kertoo kirjassaan hautaamistavoista muun muassa seuraavaa: "Jo aamupäivällä on ruumis saatettava kalmistoon, ennen puolta päivää. Iltapäivällä, sen jälkeen, kun päivä kääntyy luoteelle (länteen) ei vainajaa saa enää panna hautaan, sillä jälkeen puolen päivän haudatulle ei näytetä päivää tuonelassa, vaan vainaja saa olla ainaisessa pimeydessä." Kuolema ja hautaaminen olivat täynnä rituaaleja ja itkuvirsiä, joilla varmistettiin sekä elossa olevien että kuolleiden elon jatkuminen häiriöttä.

Itäisen Vuokkijärven Kalmasaarta kartoitettiin inventoinnissa viime kesänä. Suomen puolelle saarta on perimätiedon mukaan haudattu vainajia, mutta tarkastuskäynnillä saarella ei havaittu selkeitä hautapainanteita. Suomen puolella ei myöskään ole hautaristejä, vaan vain saarelle pystytetty muistomerkki. Kalmasaarta käytettiin hautasaarena aina 1920-luvulle saakka, jolloin Suomen ja Venäjän raja meni kiinni. Uusi hautausmaa perustettiin tämän jälkeen Kuivajärven Kalmisaareen.


Itäisen Vuokkijärven Kalmasaari. Taustalla näkyy saarelle vuonna 2008 pystytetty vienalainen risti.

Kalmasaaren muistoristi.

Vienan kauppaan oli jo 1600-luvun lopulla alkanut vaikuttaa vahvasti tervakaupan nousu. Kaupankäynti muuttui radikaalimmin Oulun saatua tapulioikeudet 1765 ja tervan ja pien lisäksi kotimaiseksi kauppatavaraksi muotoutui puutavara ja siihen liittyvä laivanrakennus. Myös idästä tulevia kauppiaita ryhdyttiin valvomaan tarkemmin ja rajalle perustettiin tulliasemia. Tämän seurauksena Vienan kauppa alkoi hakea uusia pohjoisempia reittejä ja uudenlaisia kauppatavaroita. Kun aiemmin kauppaa oli käyty välttämättömyystarvikkeilla, ryhtyivät kauppiaat niiden kysynnän vähenemisen takia myymään mukavuus- ja ylellisyystarvikkeita, kuten tupakkaa, kahvia, teetä, sokeria sekä kankaita ja kutomotuotteita. Näitä tuotteita pystyi kuljettamaan repussakin ja kauppa alkoi muuttua yhä enemmän laukkukaupaksi.


Ajoittamaton tervahauta ja sen vieressä oleva konttipuu itäisen Vuokkijärven rannalla. Kukahan on aikoinaan konttinsa puuhun ripustanut?


Runonkerääjät ja laukkukauppiaat


Kainuun karttatilanne ottaa ison hypyn eteenpäin 1800-luvulla. Tältä ajalta löytyvät sekä isojako- että pitäjänkartat, joihin merkittiin talot, pellot ja muut tilukset sekä myös tiet. Suomussalmen alueella näitä karttoja tehtiin melko myöhään vasta 1860-luvun lopulla. Vienan reitin aiemmassa tutkimuksessa isojakokarttoja on käyty läpi, mutta pitäjänkarttoja en ole nähnyt tutkitun aiemmin. Itse olen keskittynyt niiden tutkimiseen ja kartanpiirron kehittymisen takia näitä vuonna 1868 piirrettyjä karttoja on voinut asemoida nykykarttojen päälle. 

Suomussalmelta ja erityisesti Vuokin alueelta on 1800-luvulta karttojen lisäksi useita reittikuvauksia. Niitä ovat laatineet niin piirilääkärit, runonkerääjät, kirkkoherrat kuin virkamiehetkin. Myös 1830-luvulla ehdotettu maantien rakentaminen Oulusta Vienan Kemiin lisäsi alueen reittien tutkijoita. Maantietä saatiin kuitenkin alueelle odottaa vielä yli 100 vuotta. (Katso tästä I. K. Inhan vuonna 1894 ottama kuva yhdestä Vienan Karjalan alueen tiestä.)

Kulkijoista ehdottomasti kuuluisin oli Elias Lönnrot, joka teki useita matkoja Vienan Karjalaan 1830-luvulla. Alla olevaan vuoden 1868 pitäjänkarttaan on hahmoteltu hänen syksyllä 1833 kulkemaansa reittiä rajan yli. Tätä neljättä matkaa pidetään Kalevalan synnyn kannalta merkittävimpänä. Matkakertomuksessaan, jonka hän lähetti J. L. Runebergille, Lönnrot kertoo lähteneensä veneellä Vuokista Kinnulanniemeen ja jatkaneensa sieltä matkaa vesitse Hyrylle saakka, jossa hän hoiti ihottumasta kärsiviä ihmisiä. Matka jatkui Hyrystä Viiankiin, jonne vuoden 1868 kartan mukaan pääsi joko vesitse tai maitse. Lönnrot ei kertomuksessaan mainitse kulkutapaa Hyryn ja Viiangin välillä, mutta Viiangista hän jatkoi jalan rajan yli kohti Kivijärveä. Matka jatkui rajan toisella puolella Vuokkiniemen ja Vuonnisen kyliin saakka.


Pitäjänkartat vuodelta 1868 asemoituna nykykartan päälle. Karttaan on hahmoteltu Lönnrotin Kainuussa vuonna 1833 kulkema reitti. Hyryn ja Viiangin talojen välin on 1860-luvulla voinut kulkea joko maitse (1.) tai vesitse (2.). Lönnrot ei kertomuksessaan mainitse kulkutapaa Hyryn ja Viiangin välillä.

Vesitie ei tietenkään ole ollut ainoa reitti Venäjän puolelle, vaan matkaa tehtiin vuodenajoista ja kulkupelistä riippuen myös maitse. Pitäjänkartoissa maalla kulkeva reitti Vuokista tai Isokylästä, kuten Lönnrot sitä nimitti, Viiankiin kulkee Koljatin-, Kevätti- ja Kivi-Kevättijärvien eteläpuolitse ja Palojärven rantaa myötäillen Hyryyn ja siitä Viiangin/Kemppaalan kautta rajan yli. Maitse kuljettavia rajaylityspaikkoja karttoihin on merkitty kaksi, toinen Viiankiin ja toinen Korpijärven länsipuolelle. Näiden lisäksi vesiteitse rajan pystyi ylittämään useasta muustakin kohtaa.


Vuokin reitit ja talot vuonna 1868 digitoituna nykykartan päälle. Karttaan on violetilla merkitty vuoden 1868 pitäjänkartoissa näkyneet tiet (etelään ja pohjoiseen vain osin) ja punaisella neliöllä talot. Musta katkoviiva on vuonna 2004 inventoitu Vienan reitti.

Kainuun museon ja silloisen Kainuun ympäristökeskuksen yhdessä inventoima Vienan reitti kulkee osin samalla paikalla kuin vuoden 1868 karttaan merkitty polku. Inventoidun polun varrella on metsätalousmaalla joitakin pilkkapuita ja useita tervahautoja, jotka todennäköisesti ajoittuvat 1800-luvulle.


1860-luvun karttaan piirretyn rajalle johtavan reitin varressa on tämä merkkipuu, johon on kaiverrettu vuosiluku 18(?)3. Vuosiluvun numeroita on kuvaan vahvistettu.

Tervahauta 1860-luvun reitin varrella Koljatinjärven eteläpuolella.

Suomi joutui vuonna 1809 Venäjän vallan alaisuuteen, mutta sillä ei ollut suurta vaikutusta Vienan kauppaan, joka tällä vuosisadalla sekä nousi kukoistukseensa että lähes loppui. Kauppiaat saapuivat Suomeen laukkujensa ja reppujensa kera ja kauppa-alue laajeni Oulusta ja Kajaanista koko maahan. Laukkukaupan ja tavaroiden pienen koon myötä kauppa alkoi myös erikoistua ja organisoitua. Vuosittaiseksi kauppiaiden määräksi on tutkimuksissa arvioitu 3000-4000 ja tutkijat pitävät Vuokin alueen reittejä kaupankäynnin pääreitteinä. Kaupanteko oli vaivatonta, kun talonpojat saivat myytyä tai vaihdettua ylijäämätuotteensa suoraan kotiin tulevan kauppiaan kanssa. Maakauppa saavutti lopulta niin suuren mittakaavan, että valtiovallan piti ryhtyä sitä hillitsemään. Ensin vuonna 1859 maakauppa Suomen alueella vapautettiin ja hieman myöhemmin laukkukauppa kiellettiin. Näiden toimien seurauksena kaupankäynti tyrehtyi vuosisadan loppuun mennessä.


Vienan laukkukauppiaiden reitin varrella Iso-Luhtajärven rannalla Suomussalmen ja Kuhmon rajalla on kolme konttipuuta, joissa on useita kontinpaikkoja. Paikka on luultavasti toiminut jonkinlaisen kauppiaiden kokoontumis- tai levähdyspaikkana. Puiden vierestä kulkee edelleenkin polku.

Konttipuu Iso-Luhtajärven rannalla.


Suomen itsenäistyminen, rajan sulkeutuminen ja toinen maailmansota

 

Vuokin alueen tiestön merkitys oli jo 1800-luvun lopulla hiipumassa kaupankäynnin tyrehtyessä ja 1900-luvun alussa painopiste siirtyikin näiltä reiteiltä hieman pohjoisemmaksi Raatteen tienoille, jonne tie Suomen ja Vienan välillä lopulta rakennettiin. Kauppareitin siirryttyä pohjoisemmaksi, Vuokin alueen reittien luonne muuttui sotaretkien ja sodan näyttämöksi. Ensin 1910-luvun lopussa ja 1920-luvun alussa reittejä pitkin kulkivat suomalaiset vapaaehtoisjoukot sotaretkille Vienan Karjalaan ja seuraavaksi muutaman vuosikymmenen päästä toisen maailmansodan aikaan sotilaat sekä venäläiset partisaanit, jotka hyökkäsivät rajaseudun taloihin ja kyliin. 


Poltetun Viiangin talon rauniot 7.7.1943 Suomussalmella. Venäläisten partisaanien iskussa kuoli yhteensä 19 ihmistä. Uhrit olivat pääosin naisia, lapsia ja vanhuksia. Kuva: SA-Kuva

Suomen ja Vienan väliset yhteydet säilyivät vuoteen 1922 asti, jolloin raja suljettiin. Tähän saakka vienalaisten ja suomalaisten kanssakäynti ja rajanylitys oli ollut hyvin tavanomaista, mistä kertoo sekin, että rajan sulkeutuessa vienalaisperheistä osa saattoi jäädä vahingossa Suomen puolelle ja joissakin tapauksissa perheenjäsenet eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. Vienankarjalaisille ja heidän kulttuurilleen tämä tapahtuma, toinen maailmansota ja sitä seuraavat vuosikymmenet Neuvostoliiton osana olivat tuhoisia.  


Vienankarjalaisia evakkoja ja suomalainen sotilas Vienan Karjalassa toisen maailmansodan aikaan. Kuva: SA-Kuva

Vuonnisen kylä Vienan Karjalassa 12.11.1941. Kuva: SA-Kuva.

Mitä Vuokin alueen reiteille sitten kaupankäynnin päättymisen, rajan sulkeutumisen ja sotien melskeen myötä tapahtui? Alueen reittejä kuvaavaa kartta-aineistoa on 1900-luvulta runsaasti saatavilla.   Tutkimuksessani olen käyttänyt apuna vanhoja metsätalouskarttoja 1900-luvun alusta 1930-luvulle sekä vanhoja peruskarttoja 1970- ja 1990-luvuilta. Näiden kartta-aineistojen perusteella vuoden 1868 karttaan merkitty maalla kulkeva pääreitti kulkee läntiseltä osaltaan, Vängänkylästä Aittokankaalle saakka muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta, samalla paikalla vielä vuoden 1992 peruskartassa.  Itäisellä osuudella tapahtuukin sitten enemmän muutoksia. Aittokankaalta Palojärven etelärantaa ja siitä harjua pitkin Hyrylle kulkeva reitin osuus katoaa kartalta joskus vuoden 1938 jälkeen ja vuoden 1973 peruskarttaan sitä ei ole enää merkitty. 

Reitin katoamisen lisäksi karttoihin ilmestyy myös uusia polkuja, kuten 1900-luvun alussa polku Syntisenkankaalle. Tämä reitti näkyy mahdollisesti osittain vielä vuoden 1992 peruskartassa. Rajanylityspaikkoja tulee 1900-luvun alussa yksi uusi kaakon suunnalle Salmivaaraan. Härkö- ja Salmivaaran ylityspaikat katoavat kartalta myös vuosien 1938-73 välillä, mutta Viiangin ylityspaikka on piirretty osittain vielä vuoden 1992 peruskarttaan. Reittien muutokset ovat historian tapahtumien lisäksi sidoksissa alueen asutuksen muutoksiin ja kruununtorppien ja talojen perustamisen ja autioitumisen myötä eli myös reitistö. Kunnollinen maantie Vuokin alueelle tehtiin vasta toisen maailmansodan jälkeen.  


Reitistö Viiangin päässä. Violetilla on piirretty vuoden 1868 karttaan merkityt polut, punaisella 1900-luvun alun ja vihreällä 1930-luvun muutokset ja lisäykset. Numero 1 on Viiangin rajanylityspaikka, numero 2 Salmivaaran ja numero 3 Härkövaaran ylityspaikka. Punaiset neliöt ovat kruununtorppia vuodelta 1868 ja sininen ympyrä 1900-luvun alun karttaan merkitty Autiovaaran kruununmetsätorppa.

Maastossa 1900-luku näkyy reitillä useina sotahistoriallisina kohteina. Reitin varrella on esimerkiksi Syntisenkankaalla pengerryksiä, jotka ovat perimätiedon mukaan Vienan Karjalaan vuonna 1918 lähteneen vapaaehtoissotajoukon tekemiä. Inventoinnissamme on lisäksi kartoitettu useita toisen maailmansodan aikaisia jäänteitä Koljatin- ja Kivi-Kevättijärvien eteläpuolelta. Kohteiden joukossa on muun muassa pesäkkeitä, hautoja, poteroita ja erilaisia kaivantoja. 


Ristinmuotoinen toisen maailmansodan aikainen kaivanto suomalaisten puolustuslinjan ja Vienan reitin tuntumassa.

Toisen maailmansodan aikaisen pesäkkeen jäännös Vienan reitin varrelta.

Venäläisen sotilaan haudalle on pystytetty puupaalu. Reitin varressa on useampiakin hautapaikkoja.

Vienan reittiä Syntisenkankaalla. Tämä osuus reitistä esiintyy ensi kerran kartoissa 1900-luvun alkupuolella. Kuva: A. Holappa/Metsähallitus

Työ Vienan reit(e)illä jatkuu taas ensi kesänä. Tarkastettavana on reitin osia, jotka on merkitty 1800-luvun karttoihin. Tämän hetkisten karttatarkastelujen perusteella nykyisestä suojellusta reitistä voi jo erottaa eriaikaisia osia, joista vanhimmat ajoittuvat vähintään 1800-luvulle ja nuorimmat luultavasti vasta pitkälle 1900-luvulle. Reittien etsintä ja niiden suojelu on erittäin haasteellista, sillä kartoitettavana on usein monisataavuotinen jatkumo historiaa, jota kerrostuu joka päivä lisää.

- Hanna 

maanantai 24. helmikuuta 2014

Uittorakenteita Lapista

"Tukkijätkä se lautallansa on kuin vesilintu", lauloi Tapio Rautavaara aikanaan. Uiton jätkän legendaarinen ammatti romantisoitiin 1950-60 -lukujen viihteessä ehkä siksi, että se oli suurimmaksi osaksi häviämässä noihin aikoihin. Inventoinneissamme olemme kartoittaneet runsaasti erityisesti Lapissa tähän tukkilaiselämään ja tukinuittoon liittyviä jäänteitä. 

Kemijoki sivujokineen muodosti oivallisen uitto- ja kuljetusreitin, sillä joet kattoivat melkein koko Lapin vesien valuma-alueen. Pääväylien rannat ovat historiallisista syistä suurimmaksi osaksi yksityisomistuksessa, mutta jokien latvoilta ja puroista löytyy runsaasti uittoon liittyviä jäänteitä. Pienten jokien ja mutkittelevien purojen uitto vaati paljon uittorakenteita, kuten rännejä ja patoja eli tammia, jotta puut saatiin niissä kulkemaan. Uittorännejä rakennettiin kivisille osuuksille ja padoilla saatiin vähävetisiin puroihin tulva-aalto, joka huuhtoi puita alavirtaan. Lisäksi tarvittiin runsaasti riuskoja jätkiä, jotka kekseineen ohjasivat puiden kulkua. Purouittojen kulta-aikaa oli 1900–luvun alkupuoli ja toiminta hiipui toiseen maailmansotaan mennessä. Metsäautoteiden rakentaminen teki lopullisesti uiton kannattamattomaksi ja Kemijoella puu huilasi viimeisen kerran 1991. 

Uittopadon alitse kulkeneen rännin rakenteita.

Rännin rakenteet tehtiin aikanaan tiiviiksi.

Veden alla sijaitsevat puurakenteet ovat säilyneet hyvin.

Uiton pirtti on myyty kesämökiksi ja vain rakennuksen jalkana toiminut multapenkki jäi inventoijille.

Arkeologien ei aina tarvitse arvailla rakennelmien ikää. Loukijoen uittopadosta iän voi lukea helposti.

Jätkien eväät säilyivät hiekkakumpuun tehdyssä kellarissa.

Patojen puurakenteiden salvoksissa käytettiin erikoistekniikkaa.

Maapadon päässä sijaitsevaan tulva-aukkoon tehtiin jykevät puiset arkkurakenteet, jotka täytettiin kivillä. Veden paine oli patoaltaassa kova ja virta olisi vienyt heikommat rakenteet.

Uittovallien maarakenteen päälle on usein rakennettu hiekkatie. Padon puurakenteet pistävät painuneesta tiestä esiin.

Uittopadon maavallin päälle tehtiin lujasti tuettu hirsirakenne, joka nojasi 45 asteen kulmassa vastavirtaan. Rakenteen juuri poltettiin nokiseksi lahoamisen estämiseksi.

Uittokämpälle johtavat pitkospuut Posiolta.

Uittokämppä Posiolta.

Uittopadot tehtiin usein soiden reunustamiin puroihin. Maavallia käyttävät nykyään eränkävijät ja eläimet soita ylittäessään.

Neulaskoppi Posiolta. Kopissa säilytettiin uittopadon tulva-aukoissa käytettyjä puita, joita kutsuttiin neulasiksi. Puilla säännösteltiin veden virtausta.

Posion Kirveskanava on paikoin kaivettu suurien hiekkadyynien läpi.

Posion Akanlahden tukinsiirtolaitos. Järvien osuus uitossa oli pieni verrattuna virtaaviin vesiin. Posiolle rakennettiin kuitenkin Akanlahden tukinsiirtolaitos Kitka- ja Livojärvien väliin. Laitokseen ja sen historiaan voi tutustua tästä.

Akanlahden tukinsiirtolaitoksen sisäosia.

Akanlahden siirtolaitoksen uittokanavan varrella oli vartijan koppi, josta varmistettiin puutavaran häiriötön kulku.

Akanlahden tukkiränni.

Inventointiryhmä lähdössä Ounasjoelle nykyisellä lautalla.

Oliko uiton jätkän elämä sitten yhtä hohdokasta kuin lauluissa? Itse Kemi- ja Vikajoen uittoihin osallistuneena voin sanoa, että oli.

- Taisto