perjantai 26. kesäkuuta 2015

Kesätyöläisen kokemuksia

Huhtikuussa sain tietää saavani kesäharjoittelupaikan kulttuuriperintöinventointiin Kajaanissa. Otin työn innolla vastaan, mutta en voinut aavistakaan miten kutkuttavan kiinnostava ja hurjan jännittävä tämä työ olisikaan! Metsäalan opiskelijana minulla ei ollut aavistustakaan Suomen arkeologiasta, mutta onneksi se puute minusta korjattiin tämän kuukauden aikana.

Kainuun kartta on lähes pelkkää poikkiraitaa soiden merkiksi, ja useimmat suot täällä on ojitettu. Mutta sielläpä ne inventointikohteetkin olivat, lukemattomien ojien ja suopursupöheikköjen takana. Kainuu on tosin tervahautojen lisäksi metsäautoteiden luvattu maa, joten suojumpatut muskelit jäivät harmillisesti saavuttamatta.



Mökelikköisten ja kökelikköisten turvekankaiden vastapainoksi saimme kokea vielä koskematonta, tasaista suomaastoa sekä vuosikymmeniä vanhojen pihapiirien kivettömiä peltoja. Moni peltoala oli istutettu kuuselle viivasuoriin riveihin, luultavasti vatupassin avulla.




Ehdottomasti jännittävimmät löydöt olivat mielestäni vanhojen pihapiirien kiviuunit ja metalliromu. Kiviuunit saattoivat pitää sisällään lasipulloja, kumisaappaita, kahvipannuja, sinkkisankoja, pattereita ja muita elon merkkejä kaukaisilta ajoilta. Peltoröykkiöiden läheisyydessä sijaitsi puhkiruostuneita liesiä ja pelloilla käytettyjä työvälineitä. Eräänkin kerran löysimme peltikattoisen ulkohuussin, jossa vielä majaili sunnuntain Helsingin Sanomat vuodelta 1990.




Huussin talosta oli jäljellä vain maatuneet seinälinjat ja matala kivikasa.

Tervahautojen ja pihapiirien lisäksi Kainuun metsistä löytyi jotain muutakin täydellisen mysteeristä. Ehkä tässä teltassa asuu metsien urhea erakko, kaupunkielämän uhmakas vastustaja?

Toivottavasti puut riittävät koko sateiseksi kesäksi.

Eikä tästä työstä vieläkään jännitys loppunut! Inventointikohteiden välillä matkatessa saimme pelätä ainakin suonsilmään uppoamista, ajamista omalla vastuulla, ammutuksi tulemista savikiekkojen sijaan, kalmasaaren kirousta ja karhun syömäksi tulemista. Yhden karhun näimmekin, mutta onneksi se oli muodostunut jäkälästä.


 


Karhulainen tuijotti meitä kivestä jäkäläisillä nappisilmillään, korvat pystyssä.



Päätimme, että emme halua upottaa autoa tähän suohon.

Eräs ystävällinen kyläläinen antoi veneensä lainaksi, jotta pääsisimme Kalmasaareen kummituksia jahtaamaan.


Kaiken jännityksen päätteeksi ja lukijoiden mielenrauhaksi säästin bloggauksen loppuun suloisen kuvan lokinpoikasesta.

 



- Helinä, harjoittelija

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Kisa on ratkennut ja voittaja on...

Kulttuuriperintökisa on ratkennut ja oikea vastaus on vaihtoehto A. Oikeita vastauksia tuli kaksi kappaletta ja tiukan arvonnan päätteeksi pääpalkinto lähtee Helille! Ihan ilman palkintoa ei toinenkaan oikein arvannut jää, vaan Petrille lähtee Oiva Turpeisen kirja ja tuubihuivi. Onnea molemmille!

Kesän kunniaksi arvoimme vielä kaikkien osallistuneiden kesken koivukuviolla koristellun halko/lehtikassin. Onnettarena toiminut harjoittelijamme Helinä arpoi halkokassin Veronicalle. Voittajiin otetaan pian yhteyttä. Kiitos kaikille osallistujille!


Puuesine jatkaa matkaansa Museovirastolle viime kesän hiekat vielä pinnassaan. Esineen toinen puoli on ajan saatossa hajonnut.

Puuesineen ikä yllätti meidätkin ja radiohiiliajoituksen mukaan sitä on käytetty 1464-1646 välisenä aikana. Tuo kyseinen aika sattuu Suomussalmella olemaan alueen historian "hämärintä" aikaa, sillä tuolta ajalta ei tunneta kuin muutamia arkeologisia löytöjä ja kirjallisiakaan lähteitä ei ole. Suomussalmen katsotaan olleen Pohjois-Pohjanmaalla asuvien eränkäyntialuetta 1500-luvun alkuun saakka eikä alueella tiedetä olleen pysyvää asutusta. Vasta Täyssinän rauhan myötä ja olojen rauhoituttua, on pysyvämpi asutus päässyt leviämään alueelle. Oiva Turpeisen tutkimusten mukaan Suomussalmella olisi 1650-luvulla ollut kantatiloja 34 ja asukkaita 250. Yksikään tiloista ei sijaitse löytöpaikan läheisyydessä.


Puukepakon löytöpaikka Salonsaaren rannassa. Vesi oli löytöhetkellä huomattavasti tavallista matalammalla.

Mielenkiintoista esineen löytöpaikassa on myös se, että se löydettiin moniperiodisen asuinpaikan edustalta. Asuinpaikkaa on tutkittu vuonna 1997 ja koekaivauksessa se todettiin "tyypilliseksi suomussalmelaiseksi kivikautiseksi asuinpaikaksi". Paikalta on kivikautisten löytöjen lisäksi löytynyt 1970-luvulla rautakirves ja -piikki. Puuesine tarjoaakin siten hyvän jatkon aiemmille löydöille. Sitä, onko paikalla asuttu joskus pysyvämmin vai onko kepakon hukannut esimerkiksi kalalla ollut erämies, on mahdotonta sanoa. Joka tapauksessa puuesine tuo uutta tietoa asutuksesta ja elämästä historiallisen ajan alun Suomussalmella.

- Hanna 

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Ilomantsin Muinais-Koitereella kalastettiin haukea jo noin 10 000 vuotta sitten

Muutama viikko sitten Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjien päämajan sähköpostilaatikkoon kolahti paketti Amerikasta. Muutaman klikkailun jälkeen paljastui, että pakkaus sisälsi radiohiilinäytteistä tehtyjä ajoitustuloksia, jotka yhdysvaltalainen, Miamissa Floridassa majaansa pitävä, Beta Analytic oli tehnyt kevään aikana. Miamiin lähetettyjen näytteiden joukossa oli useita kivikautisia luita Metsähallituksen vuoden 2014 Ilomantsin inventoinnista.

Ilomme oli suuri, kun huomasimme, että tulokset ovat kotimaisen esihistorian valossa varsin vanhoja ja sopivat hyvin yhteen ennakko-odotustemme kanssa. Erityisen mielenkiintoisia ovat Ilomantsin Koitereelta saadut tulokset. Lähtekäämme nyt yhdessä tutkimukselliselle kiertomatkalla Ilomantsiin, Suomen itäisimmälle suurjärvelle Koitereelle, kerimään auki järven menneisyyttä, ja tarkastelemaan sen historiaa erityisesti kesän 2014 löytöjen avulla. 


Kivinen taltta Koitereen koillispuolelta Lutinjoen seudulta.


Satasaarisen Koitereen synty ja kehitys

Koitereen synty liittyy viimeisimmän jääkauden loppuvaiheisiin Ilomantsissa. Järven kehitystä selvittäneen geologi Heikki Vesajoen (1985a, b) mukaan Koitere oli laajimmillaan heti jääkauden jälkeen ja ulottui tällöin Lieksaan asti. Sittemmin järvi on vähitellen kutistunut nykyiseen kokoonsa. Viimeisten vuosikymmenien kuluessa ihminen on tosin hiukan sekoittanut Koitereen luontaista tyhjentymisprosessia säännöstelyllään ja nostamalla vedenpintaa järvessä.


Koitere laajimmillaan Vesajoen (1985a, b) mukaan peruskartalle sovitettuna.

Miten Koitere sitten sai alkunsa? Jääkauden loppuvaiheessa mannerjäätikön sulaessa ja sen reunan siirtyessä vähitellen kohti luodetta, jäätikön eteen muodostui monin paikoin jääjärviä, jotka rajautuivat jäätikköön ja saivat vetensä jäätiköltä tulevista sulavesistä. Tällainen oli myös Koitereen alku. Valtavaan mannerjäätikköön rajautunut hyytävä järvi, joka sai merkittävän osan vesistään sulavesinä jäätiköltä, ja jonka avoimia puuttomia rantoja tuulet pieksivät.

Suomalaisten järvien erityispiirre on niiden jääkauden jälkeen tapahtunut hidas kallistuminen. Jääkauden aikana mannerjäätikön valtava paino työnsi maankuorta alaspäin ja jäätikön kadottua maankuori on pyrkinyt nousemaan takaisin ylös tasapainoasemaansa. Tämän seurauksena maanpinta kohoaa jatkuvasti Suomessa. Lähellä jäätikön keskusaluetta Pohjanlahden perukoilla nousu on nopeinta ja kauempana, esimerkiksi Ilomantsissa, nousu on hitaampaa.  Kohoamisnopeus siis vaihtelee maan eri osissa. Maan kohotessa eri tahtiin maanpinta on ajan kuluessa kallistunut ja järvien muinaiset rannat siinä mukana. Järven kehitystä voikin verrata vettä täynnä olevaan maljaan. Kun kallistamme maljaa (siis maankuorta), vesi valuu vähitellen astiasta pois. Toisella laidalla astian reuna (eli muinainen ranta), nousee vähitellen vedenpinnan yläpuolelle, ja toisella puolella astian reuna (ranta) pysyy vedenpinnan tasossa ja vesi tulvii reunan yli (rannalle). 



Esihistorian kuluessa Koitere on tyhjentynyt kuin kallistuva vesimalja.


Maankohoamisen aiheuttaman kallistumisen yleinen suunta on Etelä-Suomessa koillisesta kaakkoon, joten Koitereen koillispään ja pohjoisosien varhaiset muinaisrannat ovat nousun seurauksena jääneet kauas sisämaahan järven vähitellen tyhjentyessä sen lounaisnurkan lasku-uoman kautta.  Esihistorian ja erityisesti kivikauden tutkimuksen kannalta muinaisrannat ovat kiinnostavia, sillä rannat ovat olleet suosittuja asuinpaikkoja jo kivikaudella. 



Kesän 2014 inventointi Koitereen muinaisrannoilla

Metsähallitus inventoi kesällä 2014 Koitereen pohjoispuolisilla seuduilla vanhoja muinaisrantoja ja niiden kivikautista asutusta. Seutu on hiekkaista ja kivikautisille asutukselle täydellisesti sopivia rantoja on yltäkylläisesti arkeologille koluttavaksi. Alueelta löytyi kymmenkunta uutta kivikautista löytö- ja asuinpaikkaa. Asuinpaikkoja löytyi sekä järven luoteispuolelta nykyisen Hiienjoen seudulta että Koitereen koillispuolelta. Kauimmaiset asuinpaikat sijaitsevat nykyisin useiden kilometrien päässä järvestä. Paikkojen joukossa on kohteita muutaman kvartsi-iskoksen löytöpaikasta laajaan satojen metrien pituiseen asuinpaikkavyöhykkeeseen, jossa on asuttu kauan ja löytöjä on monella eri-ikäisellä rantatasolla. Ennakoimme, että asuinpaikat edustavat kivikauden vanhempaa puolta eli mesoliittista kivikautta. Tarkkaa käsitystä asuinpaikkojen tai Koitereen muinaisrantojen iästä meillä ei kuitenkaan tuolloin vielä ollut.


Täällä asuttiin 9700 vuotta sitten. Laaja mesoliittinen asuinpaikka-alue Hiienjoen alueella.



Koitereen palaneet luut..

Kivikautiset luut ovat säilyneet vain ”nuotion kautta” eli palaneina. Palamisen seurauksena meidän päiviimme säilyneet luut ovat tavallisesti hyvin pieneksi murentuneita kappaleita.  Ne ovat monesti varsin hankalasti tunnistettavia ja usein moni luista jää tunnistamatta. Joskus palat pysytään määrittämään kuuluvaksi esimerkiksi nisäkkäisiin tai kaloihin. Parhaimmillaan voidaan tunnistaa jopa eläinlaji.


7800 vuotta vanhoja kivikautisia luun paloja lojuu metsälaikutuksessa.


Eläinten luihin erikoistunut arkeologi Kristiina Mannermaa tutki Ilomantsista kesällä 2014 löydetyt luut. Kolmelta Muinais-Koitereeseen liittyvältä asuinpaikalta löytyi luuta ja näistä kaksi kohdetta on toistaiseksi ajoitettu. Tutkimuksessa havaittiin, että kaikilla paikoilla oli nisäkkään luita. Tarkempi lajimääritys ei ollut valitettavasti mahdollinen. Voimme arvailla, että ainakin hirvi ja majava, Suomen sisämaan kivikautisen ruokavalion kaksi päänisäkästä, ovat olleet Muinais-Koitereen asukkaiden ruokalistalla. Lisäksi Kristiina tunnisti kahden asuinpaikan aineistosta kalan luita. Näistä ainakin osa on peräisin hauesta. 


..ja Koitereen radiohiilet

Kaikilta edellä mainituilta asuinpaikoilta on tehty tai tekeillä radiohiiliajoitus. Radiohiilinäytteistä on toistaiseksi tehty neljä näytettä kahdelta asuinpaikalta Hiienjoen seudulta. Ajoitukset osoittavat, että Muinais-Koitereella asuttiin viimeistään jo noin 9800 - 9500 vuotta sitten.  Lisäksi yhden näytteen ajoitus on selvästi nuorempi (7800 vuotta). Rantakorkeuksiensa puolesta vanhimmilta asuinpaikoilta ei ole löytynyt luuta, joten näitä ei toistaiseksi ole ollut mahdollista ajoittaa tarkemmin. Kokonaisuutena voitaneen kuitenkin sanoa, että alueella on asuttu jo noin 10 000 vuotta sitten.  

Tallavaara ja kumppanit (2014) ovat julkaisseet hiljattain listan, joka kattaa pääosan Suomen vanhimmista arkeologisista radiohiiliajoituksista. Listasta havaitaan, että koko Suomesta on saatu toistaiseksi vain nelisenkymmentä Koitereen kolmea vanhinta ajoitusta vanhempaa tai iältään vastaavaa radiohiiliajoitusta. Kolme uutta ajoitusta on prosentuaalisesti mukava lisäys maamme vanhimman ajoitusaineiston joukkoon tutkimuksen käyttövoimaksi. Yksittäisiä ajoitettuja asuinpaikkoja on kuitenkin vielä vähemmän, sillä monissa tapauksissa yhdeltä asuinpaikalta on useita ajoituksia. 


Voiko asutus olla Koitereella vieläkin vanhempaa?

Veikkaukseni on, että luultavasti asutus on Koitereella alkanut jo huomattavasti aiemmin kuin nyt saadut ajoitustulokset osoittavat. Varmuutta meillä ei vielä tosin ole asiasta. Inventoinnissa kuitenkin löytyi asuinpaikkoja, jotka ovat rantakorkeuksiensa perusteella nyt ajoitettuja vanhempia. Lisäksi vanhastaan Koitereen kaakkoisrannalla tunnetaan Syväyksen asuinpaikka, josta on löytynyt piikivestä tehtyjä säleitä. Nämä saattavat vastineidensa perusteella ajoittua aivan kotimaisen esihistoriamme alkuvaiheisiin. Vastaavia löytöjä on tehty muualtakin Ilomantsista. Kuvia näistä löytyy artikkelista Manninen & Hertell 2011.

Aivan vanhimpia tunnettuja asuinpaikkoja Suomesta ovat mm. läheiset Joensuun Enon Sarvingissa sijaitsevat asuinpaikat. Näiden ajoitukset ovat alun toistatuhatta vuotta vanhempia kuin nyt Muinais-Koitereelta saadut tulokset. Välimatkaa Koitereelle on vain muutama kymmenen kilometriä, joten on hyvinkin mahdollista, että myös Koitereen rannoille asutus on tullut samoihin aikoihin kuin Enoon. 

Kuinka aikaisin asutus olisi voinut alkaa alueella? Jäätikön vetäytyminen asettaa asutuksen alkuhetkille Ilomantsissa ehdottoman takarajan. Tallavaara ja kumppanit laskivat myös, että asutus Joensuun puolella olisi alkanut viitisensataa vuotta sen jälkeen, kun jäätikkö hävisi alueelta. Muinais-Koitereella asutus olisi siis jäätikön puolesta ollut mahdollista jopa noin 1500 vuotta nyt todennettua aiemmin. Tallusteliko joku jo tämän hyytävän jäätikköön rajautuneen Alku-Koitereen rannalla? Ehkä ei, tai kenties kyllä. Tulevaisuus näyttää.


Yhteenveto

Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät raportoivat uusia radiohiiliajoitustuloksia, jotka osoittavat, että Ilomantsissa Muinais-Koitereella asuttiin ja kalastettiin jo noin 10 000 vuotta sitten. Koitere oli laajimmillaan heti jääkauden jälkeen ja vuosituhansien kuluessa alkuperäisestä Lieksaan saakka ulottuneesta Suur-Koitereesta on vähitellen tullut nykyinen täysin ilomantsilainen Koitere, suurjärvi kuitenkin sekin. Kesällä 2014 Metsähallitus inventoi Koitereen varhaisia muinaisrantoja järven pohjoispuolisilla alueilla, jossa ei ole aiemmin suoritettu arkeologisia tutkimuksia. Alueelta löytyi kymmenkunta uutta mesoliittisen kivikauden asuinpaikkaa. Koitereen jääkauden jälkeistä geologista kehityshistoriaa ja arkeologiaa tunnetaan kokonaisuutena huomattavasti heikommin kuin monien muiden kotimaisten suurten järvien, joten Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjillä on ollut jälleen onni saada valottaa omalla panoksellaan yhtä menneisyyden tutkimuskentän heikosti tunnettua osa-aluetta Suomessa. 

Kesäterveisin,
Mikke Lee


Kirjallisuutta
Tallavaara, M., Manninen, M., Pesonen, P. & Hertell, E. 2014: Radiocarbon dates and postglacial colonisation dynamics in eastern Fennoscandia. In Riede, F. & Tallavaara, M. (ed.) Lateglacial and Postglacial Pioneers in Northern Europe. BAR International Series 2599, (161-175).

Vesajoki, H. 1985a: Koitereen karttakuva kymmenentuhatta vuotta sitten. Pohjois-Karjalan luonto, Pohjois-Karjalan Luonnonsuojelupiiri ry:n vuosijulkaisu, XIV vuosikirja, (17-18).

Vesajoki, H. 1985b: Ilomantsin alueen kehitys geotieteellisen tutkimuksen valossa. Teoksessa Aho, J. (toim.) Runon ja tieteen Mekrijärvi. Joensuun yliopisto, Lappeenranta, (106-119).

Manninen, M.A. & Hertell, E. 2011: Few and Far between – an Archive Survey of Finnish Blade Finds. In Rankama, T. (ed.) Mesolithic Interfaces. Variability in Lithic technologies in Eastern Fennoscandia. Monographs of the Archaeological Society of Finland 1 (112-141)


torstai 18. kesäkuuta 2015

Lustossa Metkuilemassa

Viime viikonloppuna 12.-14.6. pidettiin Suomen Metsämuseo Lustossa Metku - Metsäkulttuuripäivät. Viikonlopuille on järjestettävä muuta ohjelmaa kuin metsässä liikkumista työn puolesta ja niinpä lähdin käymään lauantaina Punkaharjulla. Ohjelmassa oli tuolloin muun muassa moottorisahauksen SM-kilpailut, ja koska itse olen vain kerran eläessäni kokeillut moottorisahaa (huonolla menestyksellä, en saanut sitä edes käyntiin) niin ajattelin, että ammattilaisten seuraaminen saattaisi olla hauskaa.

Luston kohdille saavuttuani huomasin, etten todellakaan ollut ainoa Metkuille menijä, sillä auto piti jättää puolen kilometrin päähän tapahtumapaikasta. Kävelysuunnasta ei voinut erehtyä, sillä moottorisahan pärinä kuului jo autolle asti.  Heti alkuun pääsinkin ihastelemaan moottorisahaveistoa, siinä syntyi näppärästi niin karhu kuin metsokin.




Koneita tuli seuraavaksikin vastaan, sillä esillä oli traktoreita eri vuosikymmeniltä. Uusiakin koneita olisi ilmeisesti ollut esillä, mutta ne jätin suosiolla väliin.



Moottorisahan pärinä ohjasi minut edelleen moottorisahakeräilijöiden kansainväliseen kokoontumiseen, jossa sahattiin jos minkälaisilla sahoilla. Pärinä oli kova, puru lensi ja katku tuntui sieraimissa. Kävin ihmettelemässä esillä olleita sahoja ja totesin, ettei minusta olisi niiden käyttäjäksi - ei edes kaverin kanssa.





Pärinäkierros jatkui kun siirryin seuraamaan moottorisahauksen SM-kilpailua. Kilpailu koostuu viidestä osiosta, joita ovat puun tarkkuuskaato, teräketjun vaihto, alta-päältäsahaus, tarkkuuskatkaisu ja karsinta. Itse näin tarkkuuskatkaisua, puun tarkkuuskaatoa ja lopuksi myös huikean oksien karsinnan. 

Tarkkuussahausta.

Ja sitten on tuomariston vuoro mitata jälki.

Moottorisahauksen SM-kilpailuiden viimeinen tehtävä oli oksien karsinta.


Näissä kisoissa mitataan aikaa ja lasketaan millejä ja kilpailu eteni antaumuksella ja vakavuudella. Palkintojen jakokin näyttää kuvan perusteella hyvin vakavalta tilanteelta, mutta kyllähän siellä huumoriakin oli ilmassa.

Voittajakolmikon harras hetki.


Huumori kukki myös laavulla, heti Sannin ja Marleenan lauttakahvilan vieressä, kun Kairan kulkijat Kai Laitinen ja Heikki Rantanen tarinoivat ja lauloivat. Juttua piisasi päivän aikana useampaankin otteeseen, joten jokainen Metku-päivän kävijä pääsi kuuntelemaan jutustelua.



Metsämuseon puolella kolusin Vanhan savotan ja törmäsin siellä vanhoihin Savukosken tuttuihin Nuortin konesavottaan sekä Saparosokan kämppään. Opin myös uutta uittosanastoa ja kertasin vanhaa. Koneajan puolella tulivat vastaan erilaiset metsäkoneet sekä Metsähallituksen Hiace, jolla on ajettu kunnioitettavat 335 476 kilometriä. Pakkohan siitä oli kuva ottaa.



Ja näinhän minä niitä tukkijätkiäkin, tietysti lauttakahvilan vieressä! 



Seuraavan kerran Metku - Metsäkulttuuripäivät järjestetään Lustossa vuonna 2017. Jos tuolloin liikutte Punkaharjun suunnalla, niin menkäähän katsomaan mitä kaikkea metsäkulttuuri on.

- Piritta

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kulttuuriperintökisa - osallistu ja voita!

Viimeisen kenttäkauden ja viime kesän huimien löytöjen siivittäminä päätimme järjestää blogissa kisan, jossa arvomme kaikkien oikein vastanneiden kesken kulttuuriperintötuotepaketin. Paketti sisältää Oiva Turpeisen mainion tervanpolton historiasta kertovan Musta kullan maa -kirjan, Arabian kuusimetsämukin, Luston vanhoilla metsätyöaiheisilla kuvilla varustetun muistipelin ja Metsähallituksen tuubihuivin. 




Kisakysymys liittyy viime vuonna Suomussalmelta Salonsaaren etelärannalta rantakivikosta löytyneeseen puusta tehtyyn esineeseen, joka muistuttaa puikkaria. Esine on nyt ajoitettu ja kysymys kuuluu:  


Millä vuosisadalla tätä esinettä on käytetty?

A) 1400
B) 1700
C) 1900




Voit osallistua kisaan vastaamalla kysymykseen blogin kommenttikentässä. Laita mukaan myös nimesi/nimimerkkisi sekä sähköpostiosoitteesi, jotta palkinto saadaan perille.  

Vastausaikaa on sunnuntaihin 21.6.2015 saakka ja oikea vastaus sekä onnellinen voittaja ilmoitetaan blogissa viikolla 22. 

Onnea kisaan!


keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Kurjalan kalliolta Rekimiilunnotkoon

Suomen kansa on ehtinyt joka paikkaan. Osoituksena tästä ovat paikannimet joita riittää  kaukaisimpiin erämaihin asti. Osa nimistä ei avaudu millään, jotkut kutkuttavat mielikuvitusta ja toisinaan ne tuntuvat kertovan hyvinkin selvästi mitä paikassa on puuhattu. Tähän tarinaan olen koonnut nimistöä viime vuosien inventointireissuilla eteeni tulleista paikoista.


Kuuma, Jokioinen


Kuuma oli nimensä veroinen paikka. Helteisen kesäpäivän aikana kolusimme vaihtelevaa maastoa, josta inventointisäkin pohjalle kertyi muun muassa naurishautoja ja lähistöltä myös pyyntikuoppia. Kuvassa Eero Kakkuri.


Kurjalankallio, Jokioinen


Täälläpä ei kuitenkaan ollut erityisen kurjaa. Melko kauniissa kuusikossa ketunleipien katveessa kökötti loivapiirteinen naurishaudan hahmo.


Rekimiilunnotko, Tammela


Tänne piti tulla karttaan piirretyn nimen "Rekimiilunnotko" takia. Ja löytyihän täältä tervahauta kyseisen notkon reunalta. Tässä nimi oli hyvä enne.


Miilukaski, Padasjoki


Miilukaski kutsuu inventoijaa jo pelkällä nimellään. Lisäksi laserkeilausaineistossa näkyi paikalla kaksi hiilimiilukumparetta. Molemmat löytyivät maastostakin, mutta ne olivat osittain vahingoittuneet maanmuokkauksessa. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että ennestään tuntemattomia kulttuuriperintökohteita voi olla todella vaikea havaita metsäkoneesta käsin ilman olemassa olevaa ennakkotietoa. Siksi on tärkeää, että kulttuuriperintö inventoidaan ja sen sijainti tulee tunnetuksi ja ne merkitään maastossa ennen toimenpiteitä. Miilukaskesta ei  kuitenkaan löytynyt kaskiröykkiöitä, joten paikalla on aikanaan kaskettu ilman enempiä raivaustöitä.


Korsulaani, Tammela


Korsulaani on sijainniltaan syrjäinen kangasmaa soiden ympäröimässä maastossa. Paikalta löytyi tulisijallisen rakennuksen jäännös, josta oli jäljellä vain kivirakenteet. Se on aikanaan tehty isojen maakivien ympärille ja siinä lienee ollut puu/sammalkate. Tulisijan savuaukko näkyy kuvassa Eero Kakkurin oikealla puolella. Asumus on ollut pieni, yhden asuttava. Vaan kuka tässä on oleskellut ja koska. Joka tapauksessa se on rakennettu niin, että sitä on ollut erittäin vaikea havaita.


Kuolio, Kuusamo


Jos nimi voi olla enne, niin Kuusamon Kuoliossa se sitä on. Paikalla on venäläisten sotavankien hautakuoppia. Kuolio on nimenä paljon toista maailmansotaa vanhempi, mutta joillekin se oli kohtalo.


Kruununkivi, Hämeenlinna ja Hattula


Hattulan ja Hämeenlinnan rajalla on Kruununkivi. Kiveen on kaiverrettu rajanvahvistusmerkiksi kruunu. Asiakirjoissa kivi mainitaan jo 1400-luvulla ja se ollut silloisten Hattulan, Vanajan ja Hauhon pitäjien kylien välinen rajakivi. Nykyisin Vanaja ja Hauho kuuluvat Hämeenlinnaan ja moni muukin asia on muuttunut 500 vuoden aikana, mutta kivi kantaa yhä kruunuaan ja toimittaa virkaansa rajalla.


Lakukivi, Juupajoki


Lakukivi jököttää Juupajoen ja Ruoveden rajalinjan tuntumassa. Eero Kakkuri tutkailee kiven pintaa.


Siitinjärvi, Orivesi


 Tällä kauniilla paikalla on merkkejä esihistoriallisesta asuinpaikasta. Oriveteläisten alkukotiko?

Inventoinneissamme nimet ovat monesti johdattaneet kulkuamme metsissä. Ne kertovat, että alueilla on ennenkin oltu ja asusteltu. Nimet myös muuttuvat tai voivat hävitäkin aikojen saatossa. Tämän huomaa jo vertailemalla eri ikäisiä karttoja samalta alueelta. Niistä voi myös nähdä, että jotkin nimet ovat vähintään satoja vuosia vanhoja. Vanhimpien nimien ikää voi vain arvailla eikä niiden merkitys enää aukene meille.



Kolmen inventointiryhmän satunnainen kohtaaminen Murhivaaran laella siellä jossain 2014 jKr. Kuvassa Ville Laurila, Antti Heikkinen, Jussi Kivioja ja Hanna Kelola-Mäkeläinen. Kameran takana kirjoittaja.

- Jouni

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Kun keisari Kainuussa kävi

Vuonna 1819 Venäjän keisari Aleksanteri I teki kiertomatkan Suomen suuriruhtinaskuntaan. Elokuun lopussa hän poikkesi myös muutamaksi tunniksi Kajaaniin. Keisarin kerrotaan hurmanneen matkallaan suomalaisia säätyläisnaisia, joista eräs oli oululainen opettaja, kirjailija ja naiskoulutuksen edelläkävijä Sara Wacklin. Annetaan hänen kertoa keisarin historiallisesta vierailusta.


"Keisari tulee! Keisari tulee! Lempeän, suuren Aleksanterin saamme nähdä täällä!" huusivat perin ihastuksissaan kaikki toisilleen Oulussa, niin vanhat kuin nuoretkin. Kun varma tieto oli saapunut keisarin tulosta maaherranvirastoon ja se ehtinyt levitä ympäri kaupunkia, niin kaikki, joissa oli elämä ja henki, joutuivat ilokseen liikkeeseen, niin eläimet kuin ihmisetkin.

Keisari lähti elokuun 28 päivänä Nissilän majatalosta Iisalmella ruhtinas Volkonskyn ja kapteeni Gripenbergin seuraamana Vuolijoen kylään, missä purjealus ja miehistö odottivat valmiina järven yli menoa varten. Kovalla tuulella tämä matka oli vaarallinen, ja nytkin sattui raivoamaan niin raju myrsky jo ennenkuin keisari astui purteen, että koko hänen seurueensa koetti neuvoa häntä olemaan antautumatta alttiiksi uhkaavalle vaaralle. Mutta Aleksanteri ei luopunut päätöksestään. Hän meni pelkäämättä alukseen ja muut seurasivat mukana. Kahdeksan rivakkaa suomalaista merimiestä tarttui airoihin ja tarmokas kapteeni itse peräsimeen. Viiden peninkulman merimatka suoritettiin kolmessa ja puolessa tunnissa.


Keisari saapui Kainuuseen Vieremän Nissilän kestikievarista. Seurue kulki Haapalankankaan kautta Oulujärvelle ja sieltä veneellä Kajaaniin. Paluumatka tehtiin maitse Lehtovaaran, Vuottolahden ja Saaresmäen kautta takaisin Nissilään ja sieltä Ouluun.

Kun hänen keisarillinen majesteettinsa oli astunut maihin klo 12 päivällä ja armollisesti vastannut kaikkiin maistraatin, papiston ja sinne maihinnousupaikalle ihmetyksissään ja riemuissaan kokoontuneen kansanjoukon kunnianosoituksiin, katseli hän Ämmäkoskea ja putousta sekä Kajaanin linnan raunioita, joita nyt päivän aikana parhaalla tahdollakaan ei voitu koristaa minkäänlaisella kuultokuvalla, vaikka maaherran ensimmäisen käynnin juhlimiseksi täällä sellainen oli laitettu ja koristeltu maaherran suurikokoisilla nimikirjaimilla ja lääninsihteerin niiden alla pienemmillä, kuten hyväätarkoittavat kajaanilaisemme olivat tottuneet ne näkemään lääninhallituksen kuulutusten alla.


Kajaanin rauniolinna.

Linnan raunioilta keisari kiiruhti kaupungin kirkkoon, jossa hän hiljaa ja syvässä ja kaikkia läsnäolevia liikuttavassa hartaudessa rukoili, jonka jälkeen hän kävi raatihuoneella ja sitten majoittui hänelle varattuihin huoneisiin kappalaisentalossa pastori Appelgrenin luona, mikä hauskan rouvansa ja tämän herttaisen, nuoren sisaren neiti Ulla Holmbergin kanssa esitettiin keisarille. Tämä neitonen auttoi sisartaan emännän toimessa keisarille teetä tarjoillen, jossa Aleksanteri iloisena ja leikillisenä oli hänelle apuna, niin että arka impi sai enemmän rohkeutta ja keisari oli sydämestään huvitettu sievän tytön hämmennyksestä ja lapsellisesta ajatustavasta. 

Kun keisari oli jakanut useita armonosoituksia uskollisille alamaisilleen, jotka perin kiitollisina siunasivat häntä kyynelsilmin, lähti hän paluumatkalle seurueensa kanssa. Ensi aluksi hän kulki ratsastamalla, jolloin hän sai käytettäväkseen kaupungissa löytyvän ainoan satulan. Harvoissa paikoissa keisari kuitenkin voi käyttää hevosta raivaamattomien teiden vuoksi. Mutta talojen, joita kuitenkin löytyi harvassa, läheisyydessä kaatuivat puut tehden tilaa rakastetulle hallitsijalle. 

Ensimmäisenä päivänä keisari kulki kaksi peninkulmaa enimmäkseen jalkaisin ja seuraavana päivänä viisi peninkulmaa levähdettyään kolme neljä tuntia talonpojan talossa Lehtovaaran kylässä. Hän saapui myöhään Säräisniemen kylään Paltamon pitäjässä, mutta sieltä hän jatkoi matkaansa vielä samana iltana, ensin neljännespeninkulmaa maalaisrattailla ja sitten viisi neljännestä Nissilän majataloon kuriirirattailla, mitkä eräs vastaantuleva matkustaja tarjosi käytettäväksi. 


Saaresmäen kylän läpi mutkittelevaa tietä, jota pitkin Aleksanteri I matkallaan kulki. Perimätiedon mukaan keisarin matka oli ollut kyläläisille yllätys, josta ratsulähetti oli tuonut tiedon. Lähetin antamien ohjeiden mukaan kylän koiria ei saanut päästää tien vierelle haukkumaan ja kyläläisten tuli pukeutua pyhävaatteisiin tullessaan seuraamaan keisarin kulkuetta. Nykyään tie on nimetty Keisarintieksi.

Koko tuon vaivalloisen vaellusretken kestäessä oli keisari paljon jakanut avustusta köyhille ja sairaille, kohdellut kaikkia tien varrella ja harvassa olevissa taloissa tapaamiaan ihmisiä lempeästi ja ystävällisesti sekä tervehtinyt heitä suomenkielellä. Muutamana päivänä aterioi keisari varattoman talonpoikaistalon siistissä tallissa, kun ei ollut mukavampaa ruokasalia. Elokuun 30 p:nä klo 8 aamulla, hän jatkoi kulkuaan iloisena ja reippaalla mielellä kerääntyneen väkijoukon hänelle yhtenään toivottaessa edelleen onnea ja siunausta.


Monella tapaa historiallinen talli. Kyltti kertoo, että "Tässä tallissa, joka alkuansa oli rakennettuna Haapalankankaan uudistalossa Paltamon pitäjässä Wuolijoen kylässä einehti aikansa korkein hallitsija, meidän armollisin ja hellästi rakastettu keisari Aleksanteri I 28 pnä Elok. 1819 matkustaessaan Kajaanin kaupunkiin." Talli siirrettiin Paltaniemeen kuvakirkon viereen vuonna 1826 ja se on siten myös Suomen vanhimpia, ellei peräti vanhin, kotiseutumuseo.

Keisarin tallin seinät ovat täynnä kaiverruksia. Vanhimmat niistä ovat 1800-luvun lopulta.

Kello puoli yhdeksän illalla elokuun 30 päivänä ajoi keisari Aleksanteri keveissä matkavaunuissa Limingan tullista Ouluun seurassaan ruhtinas Wolkonsky, henkilääkärinsä, maaherra von Born, kapteeni Gripenberg ynnä muita. Äkkiä kuin leimaus kaupunki hohti heti juhlavalaistuksessaan. Suuri, salaperäinen A kirjain hehkui monivärisenä keskellä kuultokuvaa kunniaportin yläpuolella. 

Keisarista saattoi sanoa samaa mitä Julius Caesar on sanonut itsestään: "Hän tuli, hän näki, hän voitti." Siten Aleksanteri valtasi kaikkien sydämet. Hän lumosi ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret. Nekin täällä, jotka tähän asti eivät voineet rukoilla Venäjän keisarillisen perheen puolesta, siunasivat Aleksanterin nähtyänsä koko hänen sukuaan."


Vaikka keisarin matkasta on pian kulunut 200 vuotta, voi historian havinaa edelleen aistia niin mutkaisella ja vanhojen aittojen reunustamalla Keisarintiellä kuin Paltaniemen kirkon vieressä nököttävän tallin edustalla. Tutustumisen arvoisia paikkoja vaikka kesälomalla!

- Hanna

Matkakertomus lyhennettynä teoksesta: 
Wacklin, Sara: Satanen muistelmia Pohjanmaalta ynnä Saara Wacklinin kuoltua julkaistuja pohjalaisia kaskuja. Jyväskylä 1924.