perjantai 29. toukokuuta 2015

Kelirikkoa ja kyykäärmeitä Kajaanissa

Kajaanin aluetta on ehditty inventoida nyt muutaman viikon ajan. Tarkoitus oli lähteä maastoon mahdollisimman aikaisin keväällä, jotta projekti saadaan valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Tänä vuonna luonto ei hellinyt tätä suunnitelmaa, vaan vesisadetta, koleutta, harmautta ja kelirikkoisia teitä on riittänyt. Tästä huolimatta tallessa on jo hienoja kohteita ja tarinoita, mutta aloitetaan kenttäkausi kuvakertomuksella toukokuisesta Kajaanista.


Tähän loppui matka kesärenkailla. Peruutusharjoituksia on tullut tehtyä ahkerasti, tässäkin tapauksessa peruutettavaa oli lähes kilometri.

Rospuuttoa. Enää ei kannata kääntyä takaisin.

"Ajo omalla vastuulla"

Metrisiä hankia ei enää onneksi ollut.

Mutta vettä oli sitäkin enemmän.

Vesi kuohui myös Välijoella.

Lämpöä etsimässä tämäkin.

Toukokuiset terveiset Kajaanista!

- Hanna

tiistai 26. toukokuuta 2015

Pikavisiitti kaskimailla - alkavan kesän kunniaksi

Metsät ovat olleet suomalaisille tärkeä elannonlähde kautta aikojen. Metsästys, kalastus, tervan- ja hiilenpoltto sekä kaskeaminen ovat olleet vuosituhantisia metsän hyödyntämismuotoja. Metsästys ja kalastus ovat edelleen voimissaan ja elävää kulttuuriperintöämme, mutta nuo viime mainitut ovat jo lähes vaipuneet unholaan. Niitä harjoitetaan kuitenkin eri puolilla Suomea pienimuotoisesti muun muassa kesätapahtumien yhteydessä tai erilaisissa perinnettä vaalivissa maaseudun matkailukohteissa.


Poltettua kaskea röykkiöineen, taustalla kasvavaa kaskiruista ja naurista. Kuvattu Kolin kansallispuistossa viime vuosituhannen lopulla. Kuva: Jouni Taivainen.


 Kaskiruista Kolilla. Kuva: Jouni Taivainen.


Kaskiruis on monihaarainen ja siten satoisa. Kuva: Jouni Taivainen


Rukiin seassa kasvavaa kaskinaurista. Kuva: Jouni Taivainen. 


Kaskiröykkiöitä vanhassa kuusikossa Hattulan Tömäjärvellä. Päällä kasvavat kuuset ovat noin 80 vuoden ikäisiä. Kasvillisuus on lehtomaisen rehevää mikä on melko tyypillistä hämäläisille kaskimaille.


Kaskialueisiin voi liittyä raivausröykkiöitä. Se kertoo siitä, että kaskia on aikanaan käytetty pitkään ja osa on ehkä ollut jonkinlaisena peltonakin. Röykkiöiden lisäksi niiden liepeillä voi olla ns. nauriskuoppia, jotka nykyisin erottuvat  vaatimattomina pitkänomaisina painautumina. Ne muodostavat monesti ryhmiä, mutta voivat esiintyä yksittäinkin. Leveydeltään painautumat ovat tyypillisimmillään noin puolesta metristä metriin ja pituudeltaan noin kahdesta kolmeen metriin sekä syvyydeltään muutamasta kymmenestä sentistä noin puoleen metriin. Niissä on aikanaan säilytetty kaskinaurissatoa, jota on sitten haettu talvikeleillä kotiin.


 Tyypillinen naurishaudan eli nauriskuopan painanne Oriveden Siitamassa.


Naurishaudan arkeologiset kaivaukset Kalvolan Kaskenmäessä. Kuopan alkuperäinen muoto erottuu mustana maannoksena. Alunperin kuopan syvyys on monesti ollut noin metrin verran ja kuoppaan varastoidut nauriit on peitetty esimerkiksi havu- ja turvekerroksella. Vanhoja nauriskuoppia on voitu käyttää myös naurishaudikkaiden tekemiseen. Tämä oli tapana sadonkorjuun yhteydessä, jolloin herkuteltiin kollektiivisesti makoisilla nauriilla. Tässä kuopassa saattaa olla kyse juuri siitä, sillä kuopan pohjalla oli paljon kiviä ja hiiltä. Naurishaudikkaita valmistettiin nimittäin siten, että kuoppaa ja siihen ladottuja kiviä kuumennettiin tulella ja lopuksi nauriit peitettiin kuumaan kuoppaan hautumaan. Kuva: Jouni Taivainen, Museovirasto.


Kaskeaminen on ollut eri puolilla Suomea hyvin yleistä ja myös paikallisiin olosuhteisiin sopeutunutta. Suuri osa kaskista näyttää tehdyn ns. savolaisella huuhtakaskimenetelmällä, jossa kaskettiin suuria metsiä eikä tehty raivauksia. Näiden historiaa kertovatkin lähinnä paikannimet, kuten erilaiset -aho, -kaski tai -rasi liitännäiset ja ehkä hyvässä lykyssä vanhat kartat tai muut kirjalliset lähteet.


Taivalkosken Kaakkurilammen lähistöllä sijaitseva vanha kaskimetsä. Paikalle on vuoden 1864 metsätalouskarttaan merkitty kaskimaata. Nykyään paikalla ei voi erottaa minkäänlaista kaskeamiseen liittyvää merkkiä. Turpeen alta voisi kuitenkin löytyä hieman tavallista paksumpi hiilikerrostuma, eipä ehkä muuta.

- Jouni

Aiheesta lisää: 
Taivainen, Jouni 2010: Kaskiajan muistoja hämäläismetsistä.
Hirvilammi, Juha (toim.): Varhainen viljely Suomessa. ss.159-178. Suomen maatalousmuseo Sarka.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Russakoita ja kummituksia Pakolassa

Puolangan Honkavaaran etelälaidalla sijainneeseen Pakolan torppaan liittyy kummitustarina.


Pakolan ja Jänisvaaran torpat Honkavaaralla. Kartta: Kansallisarkisto

Tarinan mukaan torpasta hävitettiin russakoita jättämällä talo kylmilleen kovilla pakkasilla pariksi päiväksi. Talon väki siirtyi täksi ajaksi Jänisvaaraan evakkoon. Vaaralta oli näköyhteys Pakolaan, jossa yöllä huomattiin pienen valon liikkuvan huoneesta toiseen, vaikka talo oli tyhjillään. Kukahan talossa vaelteli?

Honkavaaran etelälaidalla sijaitsee nykyään pieni palsta metsätalousmaata, joka inventointiin viime kesänä. Palstalta löytyi tilan jäännös, joka osuu melko tarkalleen Pakolan tilan kohdalle. Kummituksia tai muuta omituista ei paikalta tavattu.


Tilan päärakennuksen jäännös. Vierestä löytyi kaivo ja navetan paikka, joka erottui maastossa heinittyneenä aukeana.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Kevätretki Porvooseen

Kulttuuriperinnön etsijät hajaantuvat kohta kuka minnekin päin Suomea, mutta sitä ennen tehtiin yhteinen maastoretki Itä-Uudellemaalle. Retkellä testattiin maastolaitteita ja tutustuttiin kulttuuriperintöön.


Ensimmäinen kohde oli Porvoon keskiaikainen linnan paikka. Kuvan männyn ja taustalla näkyvän Porvoon kirkon ikuisti aikanaan myös Albert Gustaf Aristider Edelfelt. 


Linnamäki varustettiin keskiajalla vallein ja kuivahaudoin. Linnamäen varustukset ovat luultavasti 1300-luvun lopulta, jolloin Albrekt Mecklenburgilainen hallitsi ja rakennutti uutterasti uusia linnoja ja linnoituksia. 


Linnamäen vieressä on Pikkulinnanmäki ja sen ylimmällä kohdalla sijaitsee vanhemman roomalaisen rautakauden kalmisto, jonka runsas esineistö ajoittuu 0 – 400 jälkeen ajanlaskun. Kohde sai arkeologikunnan riehaantumaan.


Porvoon linnamäen ja kirkon välissä on historiallisella ajalla käytetty Maarinlahden luonnonsatama. 


Seuraava kohde oli Husholmen, joka on niin ikään 1300-luvun lopun linnan paikka. Husholmen oli todennäköisesti linnanherran asuinpaikka, mutta sitä saattoivat käyttää myös Itämerellä vaikuttaneet vitaliaaniveljekset, joiden toiminta keskittyi lähinnä merirosvoukseen.


Husholmenin linnan kallioilla kasvaa runsaasti kulttuurikasveja, jotka ovat levinneet ihmisen mukana.


Pernajassa vierailtiin Sigfridsin tilalla, jossa Mikael Agricola on syntynyt.  Muistokiven viereinen kyltti kertoo: "Tässä pihassa Torsbyn kylässä syntyi Suomen kirjakielen isä, raamatunsuomentaja ja uskonpuhdistaja Mikael Olavinpoika (myöh.) Agricola noin vuonna 1510. Kotitilalla viljeltiin maata ja hoidettiin 5 lehmää, 3 hiehoa, 2 hevosta ja 4 lammasta. Lisäksi kalastettiin. Vuonna 1592 tila periytyi Mikaelin sisarenpojalle Sigfrid Månsinpojalle, josta nimi Sigfrids."


Pernajan keskiaikainen kirkko Agricolan lapsuusmaisemissa. 


”Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen”, totesi Agricola. Herran nuhteeseen taipuivat myös muuten niin riehakkaat tutkijamme Agricolan rintakuvan alla. 


-Taisto