torstai 27. maaliskuuta 2014

Kiitoteitä ja konekorsuja - sodanaikaisten lentokenttien kartoitusta

Oman erikoisryhmänsä Metsähallituksen kulttuuriperintöinventoinnissa muodostavat lentokentät. Toisen maailmansodan aikana Suomen ilmavoimilla oli käytössään pitkälti toistasataa lentokenttää ympäri maata. Varsinaisten lentotukikohtien lisäksi lisäksi suurimpien kaupunkien lentokentät valjastettiin sotilaskäyttöön. Myös kymmeniä uusia kenttiä rakennettiin ympäri maata sekä koulutus- että rintamalentotoimintaan.

Sotien jälkeen suurin osa kentistä jäi aluksi Puolustusvoimien haltuun. Monet kentistä jatkoivat toimintaansa joko sotilas-, harraste- tai siviilikenttinä. Osa myytiin tai luovutettiin muuhun toimintaan ja purettiin esimerkiksi peltomaaksi tai hylättiin metsittymään. Osa taas päätyi Puolustusvoimien varikko- tai harjoitusalueiksi tai jäi muuten odottamaan jatkotoimenpiteitä. Tätä kautta Metsähallitukselle on päätynyt useita vanhoja sodanaikaisia lentokenttiä tai niiden lähimetsiä.

Sodanaikaiset lentokentät muodostavat kiinnostavan kulttuuriperintökohderyhmän. Nämä kohteet ovat selkeästi tunnistettavissa ja ne voidaan varmasti liittää tiettyihin aikoihin ja tapahtumiin. Rakenteet ovat muihin kohteisiin verrattuna massiivisia ja yhä selkeästi tunnistettavissa maastossa. Alueet ovat myös tasaisia ja helppokulkuisia ja yleensä niiden keskelle pääsee ajamaan suoraan autolla. Myös niiden määritteleminen kulttuuriperintökohteiksi on kohtuullisen kiistatonta ja monesti kentän perinteistä huolehtii historiayhdistys tai joku muu paikallinen harrastajataho.


Vaalan kenttä vuoden 1943 kartassa.

Vaalan kenttä vuoden 1943 ilmakuvassa.

Vaalan kenttä nykyisessä ilmakuvassa.

Suomen ensimmäiset lentokentät olivat aluksi nimensä mukaisesti kenttäalueita. Paikalla oli suuri ja tasainen, yleensä pyöreä, aukea. Varustus riippui kentän tärkeydestä, mutta usein se koostui tuulipussista, kaivosta sekä mahdollisesti muutamista katoksista, parakeista ja muista keveistä rakennuksista. Sotavuosien lähestyessä koneiden koko ja paino lisääntyivät, ja sitä kautta myös vaatimukset paremmista kiitoteistä. Kenttäalueille alettiin rakentaa varsinaisia kiitoratoja, jotka yleensä pyrittiin rakentamaan kolmion muotoon, jotta koneet saataisiin nousemaan ja laskeutumaan suunnilleen vastatuuleen.


Siikakankaan lentokentän varustukseen kuului sen valmistuttua ainoastaan tuulipussi sekä tämä kaivo.

Lestijärven kiitorata nykyään. Kyseessä oli yksi Kauhavan ilmasotakoulun koulutuskentistä.

Sodanaikaiset kentät tunnistaa (kiitoteiden lisäksi) yleensä lentokoneita varten rakennetuista suojista. Näitä kutsutaan vaihtelevasti sirpalesuojiksi, konekorsuiksi tai vastaaviksi. Suojat ovat vaihtelevan kokoisia ja muotoisia, mutta yleisin on hieman G-kirjainta muistuttava laaja ja korkea maavalli, jonka sisäosa on kaivettu maanpinnan alapuolelle, jotta kone on saatu joka suunnasta suojattua. Suojan perä on muotoiltu kulmikkaasti koneen pyrstöä varten. Usein suojissa on ollut puusta tehdyt seinät ja lattiat, joskus kattokin. Koska suojia rakennettiin erikokoisille ja -muotoisille koneille, voivat niiden mallit vaihdella kenttien mukaan neliönmallisista suojista tilaipäissuojiin, jotka muodostuvat vain matalista ja epäsäännöllisistä maavalleista.


Lentokoneen sirpalesuoja Rautavaaralla.

Yksi Vaalan kentän keveistä konesuojista.

Nähtävyyskohteeksi raivattu sirpalesuoja Vesivehmaalla.

Kartta Vesivehmaan kentästä vuonna 1943. Koneiden sirpalesuojia merkitty eniten kentän länsipuolelle, näistä keskimmäinen on ylemmässä kuvassa oleva nykyään raivattu sirpalesuoja.

Muut rakenteet Metsähallituksen inventoimilla kentillä ovat hyvin harvinaisia, sillä nykyiseksi metsätalousmaaksi ovat yleensä päätyneet pienemmät kentät, joiden varustus on ollut hyvin kevyttä. Isommat ja paremmat kentät ovat jatkaneet toimintaansa nykypäivään saakka ja niiden varustus on uusittu ajanmukaiseksi. Myös maanomistus on siirtynyt pois valtiolta. Lisäksi Puolustusvoimilla viime vuosikymmeniin saakka säilyneet vanhat kenttäalueet ovat olleet usein koulutuskäytössä ja alueilla on järjestetty usein kertausharjoituksia, joiden jäljiltä kentillä on usein poteroita, juoksuhautoja ja muita harjoituksissa kaivettuja suojarakenteita.


Myöhempiä harjoituskaivantoja Vaalan lentokentältä. Mahdollisesti ilmatorjuntatykin asema. Taustalla metsittynyt kiitorata.

Lentokentille rakennettiin sodan aikana ja sen jälkeen parakkeja ja muita huoltorakennuksia. Nämä jäivät usein lyhytikäisiksi ja ne on purettu pois kauan sitten. Autokorjaamon pohja Siikakankaan kentältä.

Siikakankaan kenttää käytettiin mm. pommitusharjoituksiin. Kentän liepeiltä löytyvältä vanhalta maalialueelta löytyi kuoppa…

…jonka vierestä löytyi luultavasti pienen lentopommin kappale.

- Ville

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Niityt ja niittyladot

Inventointimme kohdistuu pääasiallisesti metsätalouskäytössä oleviin metsiin, mutta myös osaan niin kutsutuista kitu- ja joutomaista. Nämä metsätaloudellisesti huonosti tuottavat maat ovat pääasiassa soita, kivirakkoja ja kallioita. Vaikka nykyään nämä maat ovat metsätalousmielessä huonosti tuottavia, olivat ne aikanaan aivan jotain muuta. 

Nykyisiä kitu- ja joutomaiksi laskettuja suomaita käytettiin aiemmin niittyinä, joista korjattiin karjalle talvirehu. Kaskiviljely oli hiipunut 1800–luvulle tultaessa ja sen loppumista edistivät etenkin isojako ja Metsähallituksen perustaminen vuonna 1859. Metsähallitus näet perustettiin hoitamaan ja suojelemaan kruunun metsiä, joiden tila oli huolestuttava osittain juuri kaskeamisen johdosta. Kaskeamisen jälkeen siirryttiin peltoviljelyyn, mutta pelloilla viljeltiin pääasiassa viljaa. Karjan talviruokinta oli järjestettävä muilla keinoin ja siihen kelpuutettiin peltoja huonommin tuottavia alueita, kuten suomaita. 

Vaikka isojako ja Metsähallituksen perustaminen selkeyttivät maiden omistussuhteita, jäivät niittymaat ja niiden nautintaoikeudet joissakin tapauksissa epäselviksi. Pääasiallisesti niityt kuuluivat talollisille, jotka jopa myivät tai vuokrasivat omistus- ja nautintaoikeuksiaan torppareille, mutta niittyjä saatettiin myös käyttää vuorovuosin ja joskus omistusta ei kyetty ollenkaan määrittämään. Tuohon aikaan niityt olivat halutumpia kuin metsämaat, mikä näkyy edelleen nykyisessä maanomistuksessa, sillä usein valtion omistaman metsämaan sisällä on kitu- ja joutomaata, joka on yksityisomistuksessa. 


Niittylato Sodankylässä

Niittyjä oli muutamia eri tyyppisiä riippuen siitä, pitikö suo muuttaa niityksi vai kerättiinkö heinä suoraan suolta. Notkoniittyjä tehtiin veden vaivaamille alueille, joiden heinän kasvua edistettiin tulvittamalla. Aukeilla neva- ja lettosoilla sekä etenkin Lapin suurilla aapasoilla olivat puolestaan suoniityt yleisiä. Niitä ei tarvinnut erityisesti perustaa eikä hoitaa, vaan niistä korjattiin heinä. Suoniityt olivat huonotuottoisia eikä niistä useinkaan voitu korjata satoa joka vuosi. Niittytalouteen kuului niittytyypistä riippumatta aina kiinteästi ladot sekä niiden lisäksi suovat, haasiot, niittypadot ja saunat.


Suova


Niityltä kasattu heinä koottiin suoviin, joiden pohjalle asetettiin puiden vesoja tai riukuja, jotta alimmaiset heinät eivät kastuisi. Suovan keskellä oli pitkä keskuspuu, jonka ympärille heinät koottiin. Keskuspuita saattoi olla useampiakin riippuen suovatyypistä. Reunoille asetettiin metrin mittaisia keppejä, jotka tukivat rakennelmaa ja estivät heinien painumisen. 


Heinäsuovan pohja Kittilässä














Haasio eli haasia


Heinät saatettiin koota myös haasioon, mikä oli yleistä varsinkin Lapin aapasoilla. Haasiossa oli pitkittäisriukuja, jotka oli kiinnitetty allekkain suohon iskettyjen pystypuiden varaan. Myöhemmin pitkittäisriu´ut korvattiin rautalangoilla.
 

Heinähaasio Inarista

Rovaniemeltä kartoitetusta haasiosta näkyy suon pinnalle vain lahonneita pystypuita.

Yksi haasion pystypuista nostettuna suon pinnalle. Suohapot ovat säilyttäneet alaosan täydellisesti.

Pystypuun alaosasta voi lukea puun vuosirenkaat.

Niittypadot


Rehun tarpeen kasvaessa niittyjen heinäntuotantoa pyrittiin edistämään. Järvien pintoja laskemalla saatiin uutta viljelyalaa ja tätä varten perustettiin kylien yhteisiä järvenlaskutoimikuntia, joiden toimintaa kannustettiin myös valtion taholta. Purojen varsiin tehtiin myös niittypatoja, joilla tulvitettiin rantoja tai laajojakin suoalueita.


Kaivosoja Taivalkoskella on 200 metriä pitkä Peräsuon tulvittamiseen tehty kanava, jossa on niittypato.

Peräsuon reunasta löytyi kahdesta puusta tehty lautta eli kopukka, jolla heiniä kuljetettiin ojan yli.

Paiseniitty saattoi olla koko kylän yhteinen yritys, jota tulvitettiin niittypadolla. Sana paiseniitty tulee veden paisuttamisesta puronvarsiniitylle. Niitty jaettiin osallistuneiden kesken palstoihin, jotka merkittiin suohon lyödyillä tolpilla.

Taivalkosken Peräsuon paiseniitystä nostettu rajamerkkitolppa. Soille rajoja merkittiin kolmella tolpalla, joita kutsuttiin kolmeksi veljekseksi. Keskimmäinen tolppa oli pisin.

Taivalkosken Peräsuon niittyaukealla näkyi ainakin kahdeksan palstojen rajamerkkiä.



Niittysaunat


Niityllä saatettiin työskennellä useita viikkoja kaukana asutuksesta ja silloin yövyttiin niittysaunassa.
 

Taivalkosken Peräsuon ja Saunasuon välissä on niemi, jonka nimi on Saunasaareke. Niemestä löytyi niittysaunan seinän ja tulisijan jäännökset.

Toinen niittysaunan jäännös Taivalkoskella.

Niittyladot


Heinä säilöttiin niityllä sijainneisiin latoihin. Niitä löytyy usein useampiakin samalta niityltä. Ladot on tehty taidokkaasti ja niistä löytyy monia hienoja yksityiskohtia, kuten oven saranoita ja jopa vitsapunoksia. Latojen seiniin on lisäksi usein kirjoitettu nimiä ja vuosilukuja. Muutamista ladoista on löytynyt myös ilmeisesti ihastumiseen tai rakastumiseen liittyviä kirjoituksia.


Heinälato Taivalkoskella.

Ladon seinään oli kaiverrettu nimi Heikki Väisänen.

Nimen lisäksi seinään oli kaiverrettu vuosiluku 1949.

Niittyladon oven sarana Rovaniemeltä

Taidokasta vitsapunontaa Taivalkoskella sijaitsevassa ladossa.

Niittyladon oven pieletkin oli sidottu vitsaksin.

Vitsapunos kestää aikaa.

Taivalkosken niittylato oli helppo ajoittaa, sillä ladon päätyhirsi löytyi suosta kellallaan. Päätyhirteen on veistetty vuosiluku 1911.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Mitä arkeologit duunaa?

Kevät koittaa arkeologeillekin ja valmistelut kesän kenttäkautta varten ovat täydessä vauhdissa. Viime kesää ei ole kuitenkaan ihan täysin unohdettu, sillä siitä muistuttavat vielä keskeneräinen inventointiraportti ja tänään luuanalyysista saapuneet kivikautisilta asuinpaikoilta löytyneet palaneet eläinten luut.


Hirvellä on herkuteltu. Tämä hirven kallon kappale löytyi viime kesänä Suomussalmelta.

Projektimme on hyvällä tavalla siitä harvinainen, että olemme voineet teettää sekä lajimääritykset että C14-ajoitukset inventoinnissa löytyneistä luista. Tulokset ovat olleet poikkeuksellisia ja esimerkiksi Lapin ja Pohjanmaan varhaisin asutus on projektin ansiosta "vanhentunut". Viime kesänä löytyneet luut tulevat todennäköisesti tuomaan lisää tietoa varhaisimmasta asutuksesta ja sen sijoittumisesta Pohjanmaan alueella.  


Arkeologin työpöytä. Luunäytteet lähdössä viimeiselle matkalleen.

Nyt tarvitsee enää odottaa muutama viikko ja Suomen esihistoriasta saadaan taas uutta tietoa. Ajoituksia on luvassa Pohjanmaan lisäksi Suomussalmelta ja Lieksasta. Palataan asiaan, kun tulokset ovat tulleet!

- Hanna