tiistai 24. kesäkuuta 2014

Kenttäradan työmaaleiri Sarvikankaalla Suomussalmella

Suomussalmen historiassa sota on vahvasti läsnä. Sotakohteita on satoja, joista suurin yksittäinen kohde on kunnan länsiosaa halkova Hyrynsalmen-Kuusamon kenttärata. Kohde on sen verran laaja, ettei sitä ole vielä tänä kesänä ehditty inventoida Suomussalmen alueella kokonaan, mutta muutamia paikkoja on jo dokumentoitu. Yksi niistä on Sarvikankaan työmaaleiri, jossa toimi kenttäradan saha. Aikalaislähteiden mukaan Sarvikankaan tuntumassa oli myös hakkuutyömaa. Kenttäradan inventoinnissa erittäin suureksi avuksi on ollut Pertti Huttusen vuonna 2010 kirjoittama sotakohteiden inventointiraportti. Tästä raportista ovat peräisin tiedot Sarvikankaan työmaaleiristä.

Kenttärataa ryhdyttiin rakentamaan kesällä 1942 ja sitä rakensivat Suomussalmella sekä venäläiset sotavangit että lyhyen aikaa saksalaiset rangaistusvangit. Sarvikankaan alueella käytettiin Huttusen mukaan työvoimana venäläisiä sotavankeja ja saksalaisia rangaistusvankeja, jotka työskentelivät läheisellä hakkuutyömaalla. Saksalaiset ja venäläiset vangit pidettiin toisistaan erillään eikä siitä, missä he asuivat, ole tietoa. Sahalla työskennelleet venäläiset sotavangit ovat voineet joko asua paikalla teltoissa tai sitten heidät on voitu marssittaa tai kuljettaa paikalle Pesiökylän vankileiristä.


Sotavankeja marssimassa töihin Laatokan tuntumassa Rajakonnussa vuonna 1941. Kuva: SA-Kuva.

Huttusen raportista löytyy paikalla sahurina toimineen Antti Partasen kertomus työskentelystä sahalla. Partanen solmi saksalaisten kanssa sirkkelisahatoiminnasta urakkasopimuksen ja ilman tapaturmavakuutusta hän sai ainoastaan teroittaa sirkkelin terän. Moottorimiehenä hänellä oli nuori venäläinen sotavanki. Vartijoina saha-alueella toimivat saksalaiset sotilaat. Partasen mukaan saha-alue toimi kenttäradan länsipuolella ja sinne johti pistoraide puutavaran kuljetusta varten. Saksalaiset halusivat pitää sahan visusti piilossa eikä sitä ympäröivää metsää saanut kaataa, ettei paikka paljastuisi venäläisille. Pienenä mielenkiintoisena tarinana Partanen kertoo, että paikalla oli sahakoppi, jonne tuli iltaisin naisia tapaamaan miehiä. Hän ei ollut pitänyt tästä ja oli sen takia kääntänyt moottorin pakoputken kopin sisälle ja saanut näin naiset lähtemään.


Sarvikankaan työmaaleirin aluetta. Aluetta halkoo normaali leveäraiteinen rautatie, joka rakennettiin sodan jälkeen.

Sarvikankaan työmaaleirin läntinen puoli on uuden, sodan jälkeen rakennetun radan vuoksi suurelta osin tuhoutunut ja jäljellä on vain pieni metsikkö nykyisen radan länsipuolella. Metsikössä on nähtävissä hieman epämääräisen muotoinen noin 15 x 5 metrin kokoinen ja noin 30-50 cm maanpintaa alemmaksi kaivettu tasoitettu alue sekä pieni pisaranmuotoinen kuoppa ja kivikasa. Lisäksi hieman kauempana on potero, jonka vieressä kasvavassa männyssä on kaksi kirveellä tehtyä pilkkaa. Huttunen arvioi tällä alueella olleen sahan paikan. Tätä on mahdotonta varmistaa,  sillä mitään sahaustoimintaan liittyvää ei paikalta löytynyt. Rakenteet viittaavat kuitenkin paikalla olleen sodanaikaista toimintaa. Aikalaislähteet mainitsevat Sarvikankaalla sijainneen myös hevostallin, jossa olivat tukinkuljetuksissa käytetyt ardennienhevoset.


Oletetulla sahan paikalla on maastossa nähtävissä epämääräisen muotoinen n. 15 x 5 m kokoinen hieman maanpintaa syvemmälle kaivettu tasainen alue.

Pisaranmallinen pieni kaivanto, mahdollisesti potero tai sahaustoimintaan liittynyt jäänne. Taka-alalla näkyy tasoitettu alue.

Kenttärata ja työmaaleiriin kuuluvia rakennuksia sijaitsee nykyisen rautatien itäpuolisella kankaalla. Metsä paikalla on tiheää taimikkoa, jossa havaintojen teko on erittäin vaikeaa. Huttunen oli inventoinnissaan kartoittanut alueelta rakennuksen ja teltan pohjan sekä hiilimiilun. Kaikki nämä kohteet paikannettiin ja niiden lisäksi löydettiin kaksi poteroa hiilimiilun tuntumasta harjun reunasta sekä ilmeisesti joko rataa varten tehtyjä tai sitä purettaessa jääneitä pölkkyjä. Nämä pätkät sopivat ainakin Antti Partasen kuvaukseen siitä, että sahalla tehtiin 6-10 metrin pituisia palkkeja siltoihin, ratapölkkyjä sekä lautoja rakennuksiin ja kenttäradan rakenteisiin. Itse kenttäradasta on jäljellä vain noin 4 metriä leveä hiekkakankaan läpi kaivettu linja. Muutoin radan linjaus on hävinnyt.


Kooltaan noin 8 x 4 metrin kokoisen rakennuksen, luultavasti korsun, jäänteet.  Huttusen tekemän inventoinnin aikaan vuonna 2000 rakennuksessa oli vielä ollut nähtävissä puujäänteitä, mutta nyt niitä ei enää havaittu.

Rakennuksen edustalta muurahaispesästä löytynyt metalliesine. Luultavasti kansi.

Pyöreä teltan paikka/pohja. Halkaisija noin 6 metriä.

Teltan paikan vieressä hiekkakankaan laidalla on hiilimiilun jäänteet. Miilu ei liity itse kenttärataan, sillä aikalaislähteen mukaan hiilimiilu sytytettiin talvisodan alkamisen aikoihin vuonna 1939 ja se oli jäänyt palamaan itsekseen.

Poteron jäänteet hiilimiilun tuntumassa.

Kenttäradan pohjaa.

Radan vierestä löytyneitä osin sammaloituneita pölkkyjä.

Saksalaiset aloittivat kenttäradan tuhoamisen 14.9.1944 Hyrynsalmelta. Pertti Huttunen ei ole tutkimuksessaan löytänyt mitään tietoa koskien radan ja rakennusten kohtaloa Sarvikankaalla saksalaisten vetäytyessä. Se tiedetään, että suomalaiset purkivat jäljellä olevan kenttäradan kiskotuksen kesällä 1945.

Jos joku vielä muistaa kenttäradan tai siihen liittyviä tapahtumia, tiedot otettaisiin ilolla vastaan. Jäljellä on vielä monta kohdetta ja pitkä pätkä rataa, jonka viimeiset dokumentointihetket ovat käsillä.


- Hanna

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Kuka louhi liusketta Ilomantsin Hattujärvellä?

Edellisellä kerralla kirjoitin Ilomantsin Hattujärven rannalta löytyneestä kivikautisesta talonpohjasta. Tämän viikon teksti käsittelee myös Hattujärveltä löytynyttä paikkaa, tosin huomattavasti kivikautta nuorempaa. Kyseessä on pieni liuskekiviesiintymä, josta on louhittu liuskelaattoja luultavasti kotitarvekäyttöön. 

Blogin lukijoille, joille Ilomantsin Hattujärvi ei ole entuudestaan tuttu, on hyvä toistaa luonnehdinta noin seitsemän kilometriä pitkästä pienjärvestä, jonka rannat ovat pääosin hiekkaisia ja osin soistuneita. Liuskepaljastuma louhoksineen sijaitsee Ilomantsin Hattujärven pohjoispäässä järven länsirannalla Korkeasaaren tasalla. Paljastuma on varsin pieni ja kooltaan vain noin 6 x 6 metriä. Ennen käyttöönottoaan esiintymä lienee ollut lähes täysin peittynyt hiekan ja kasvillisuuden alle. Maastoa koluava arkeologi voikin vain ihastella, miten liusketta tarvinneet ja sitä tarkoituksiinsa hyödyntäneet seudun asukkaat ovat esiintymän alun perin onnistuneet paikantamaan. 

Liuske, oja ja Olli.


Nykyisin liuske-esiintymä on havaittavissa helposti maastossa louhintatyön seurauksena. Paljastuman eteläpuolelle on kaivettu viitisen metriä pitkä ja puolisen metriä leveä oja. Syvyyttä on samoin noin puoli metriä. Liuske-esiintymän itäreunalla on samankaltainen, mutta lyhyempi vajaa parimetrinen oja. Ojat ovat täysin sammaloituneita ja kasvillisuuden peittämiä, mutta pystysuora liuskeseinä, josta kiveä on louhittu, on peitteetön ja selvästi näkyvissä kummallakin sivulla. Muutamia muitakin pienempiä maanmuokkaustoimia on paikalla suoritettu liuskekiven paljastamiseksi, mutta sivuutamme nämä tässä tarinassa ja hyppäämme teknisiin yksityiskohtiin.

Miten liusketta on louhittu? Paikallinen liuske lohkeilee luontaisesti laattamaisiksi kappaleiksi, kuten alueen maaperästä ja rantakivikoista havaitsimme, joten louhoksella kivi lienee ollut melko helposti irrotettavissa sopiviksi paloiksi. Poraamisesta syntyneitä jälkiä kalliossa ei ole, vaan kaikki louhinta on tapahtunut pilstomalla kivestä luontaisia laattoja kerroksittain irti, kenties lyömällä kiilaa kerrosten väliin sopivan paksuisen laatan irrottamiseksi. Joitain merkkejä vanhoista iskuistakin kivessä on havaittavissa. 

Kun katsoo tarkkaan, näkee iskujäljet kiven reunassa.

Kuinka paljon liusketta paikalta on louhittu? Tarkkaa vastausta kysymykseen on vaikea esittää. Yrittäkäämme kuitenkin. Jos ajattelemme, että ojissa olisi ollut kiveä koko laajuudeltaan yhteensä noin seitsemän metrin matkalla puolen metrin paksuudelta ja korkeudelta, saisimme vastaukseksi noin 1,75 kuutiota liusketta. Määrä ei ole suuren suuri, mutta tonnien lasti kiveä on kuitenkin melkoinen taakka rahdattavaksi metsien poikki. Kaikeksi onneksi, vaan tuskin sattumalta, louhos sijaitsee lähellä vesirajaa, joten kiveä on voinut kuljettaa järveä pitkin joko kesällä tai talvella veden olomuodosta riippumatta. 

 
Kaikki eivät mahtuneet matkaan, laattoja lojuu louhoksen ja rannan välillä.

 
Mihin kivi on käytetty? Tähän tarjoaa hyvän vastauksen Hattujärven pohjoispuolella Poikapään rannalla sijainnut talonjäännös, jonka tarkastimme inventoinnin yhteydessä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin vastauksen tarjoaa rakennuksen uuni. Itse rakennuksesta on jäljellä enää alin lähes maatunut hirsikerta. Uuni kuitenkin seisoo mäellä edelleen. Muutamaa yksinäistä eksyneeltä vaikuttavaa punatiiltä lukuun ottamatta, uuni on huolellisesti ladottu nyt jo tutunoloisen liuskekiven laatoista.

Uuni seisoo mäellä metsän kätkössä.


Ensisilmäyksellä uuni vaikuttaa ryhdikkäältä, vaikka tuhti sammal peittääkin kiviä. Tarkemmin katsoessa näkee, että ikä jo painaa. Takanurkka on romahtanut. Kurkistan uuninpesään, käännän varoen sammalta sivuun. Holvi on notkahtanut ja painumassa kasaan. Tässä ei paista enää ruislimppua. Ei piirakoita. Aika tekee tehtävänsä. Muutaman vuoden perästä mäelle jää vain liuskekivien keko ja loputtomien internetblogien syövereihin muisto kerran hienosta uunista, jonka kivet louhittiin Hattujärven rannalta, lastattiin rekeen ja ajettiin Poikapään rantaan, kannettiin mäelle ja lopulta muurattiin uuniksi, selkä vääränä ja hikeä valuen.

Mutta, mutta.. otsikon kysymys on vielä vastaamatta: kuka louhi liusketta Hattujärven louhokselta? Jos satutte tietämään louhoksesta tai rakennuksesta ja sen asukkaista, kuulisimme mielellämme lisää.

Juhannusterveisin,
Team Ilomantsi

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Lieksa - löydettyä ja hukattua

Useimmat muista inventointitiimeistä ovat jo kertoneet kuulumisiaan, joten lienee meidän vuoromme. Täällä Lieksassa inventoivat siis arkeologi Riikka ja metsäalan opiskelija Henri. Alueeseemme kuuluvat Etelä-Lieksan talousmetsät, jotka suurin piirtein ulottuvat Ruunaanjärven eteläpuolelta Ilomantsin rajalle. Paikallinen Metsähallituksen toimisto sijaitsee Lieksan keskustan kerrostalossa, kahdessa kerroksessa. Talon kolmannessa kerroksessa työskentelee metsätalouden henkilöstöä ja neljännessä kerroksessa luontopalvelujen väkeä. Alakerrassa on poliiseja. 

Kolmas työviikko on pyörähtänyt käyntiin koleissa merkeissä. Maastossa olemme käyneet katsomassa mm. Salpalinjaan kuuluvia puolustusrakennelmia, hylättyjä vaara-asuinpaikkoja, partisaanien hävitysretkiin liittyviä kohteita ja merkkipuita. Yksi tervahautakin on löytynyt. Kolmena kesänä Kainuussa inventoineena tuntuukin erikoiselta, että tervahautoja on täällä niin vähän. Suon viereisessä rinteessä kävellessään ajattelee, että jos nyt oltaisiin Kainuussa, niin tässäkin olisi tervahauta. Mutta nyt ollaankin Pohjois-Karjalassa, josta vesireitit eivät ole johtaneet suoraan Oulun tai Kokkolan kaltaisiin tervasatamiin. 


Kuvassa Salpalinjan puolustusketjuun kuuluvaa panssarivaunuestettä Kaatiinlammella.

Kuplavaaran vaara-asuinpaikalta avautuva maisema.

Rakennuksen pohja paikassa nimeltä Sininen.

Merkkipuu, jossa vuosiluku 1636!


Toimistossa vinovalovarjosteita ja maaperäkarttoja tuijottamalla olemme etsineet suotuisia paikkoja esihistoriallisille pyyntikuopille ja asuinpaikoille. Pyyntikuopat on ennen muinoin sijoitettu vesistöjen välisille kannaksille tai harjuille, jonne peurat on voitu ajaa. Kivikautiset ihmiset ovat taas tunnetusti asuneet mielellään hiekkaisilla rannoilla. Tällaisia alueita olemme kiertäneet ja etsineet löytöjä pienin lapionpistoin. Helpointa on kierrellä metsäkoneen muokkaamilla alueilla, joilla pintaturvetta on käännetty pikku taimien kasvun edistämiseksi ja samalla maanpinta humuskerroksen alta on paljastunut. Tällaiselta alueelta löysimme eilen kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta.


Halkaisijaltaan kolmimetrinen pyyntikuoppa (hieman huonosti erotettavissa).

Mahdollisesti kivikauteen ajoittuva löytöpaikka, joka sisälsi kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta.

Kaikenlaista on löydetty, mutta niin on hukattukin. Kaivauskoira Inez kantaa mielellään metsäreissulle vinkuvia leluja, mutta ei aina jaksa pitää niistä huolta. Aikaisemmin olemme hukanneet kumisen lehmän Kuhmon Liminsärkän Siniselle polulle. Nyt katosi porsas Lieksaan Kaatiinniemelle. Älkää siis ihmetelkö, jos ne siellä metsässä tulevat vastaan.  


T: Lieksan tiimi

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Ilomantsin Hattujärven kivikautinen talonpohja

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventointihankkeen maastotyöt pyörähtivät käyntiin tällä viikolla myös Ilomantsissa. Kevään ja alkukesän aiemmissa blogikirjoituksissa olemme päässeet inventoijien matkassa kurkistamaan Suomussalmen ja Kemijärven menneisyyteen. Ilomantsin osalta päivitämme blogia aina sopivan tilaisuuden tullen ja mielenkiintoisten kulttuuriperintökohteiden sattuessa inventoijien matkan varrelle. Työn alla olevat valtion talousmetsät sijaitsevat pääasiassa Ilomantsin itäisimmissä osissa ja osin rajavyöhykkeellä. Täällä asutusta on harvassa, maasto jylhää ja maisemat hienoja.


Näkymä Naarvan kylältä kohti Koiteretta

Tässä blogikirjoituksessa aloitamme tarinan aivan aikojen alusta, tai ainakin kotimaisen kivikauden jälkipuoliskolta, sillä siinä määrin hienoon löytöön törmäsimme tällä viikolla Ilomantsin Hattujärvellä. Kuten seutua tuntevat tietävät, Hattujärvi sijaitsee Ilomantsin, Suomen ja samalla koko EU:n itäisimmän kylän eli Hattuvaaran luoteispuolella. Pituutta Hattujärvellä on seitsemisen kilometriä ja leveimmillään järvi on pari kilometriä. Muutamalla sanalla Hattujärveä voisi kenties luonnehtia isohkoksi pienjärveksi, jonka rannat ovat hiekkaisia siellä missä soistumia ei ole. 
 
Hattujärven eteläosassa kuljimme suon ja järven reunustamaa hiekkaharjannetta ja törmäsimme matalaan painaumaan, joka olemukseltaan muistuttaa tyypillistä kivikautista asumuspainannetta eli osittain maahan kaivetun asumuksen jäännöstä. Painanteeseen tehty pieni lapionpisto varmisti asian. Kaksi palaa palanutta luuta, kivikautisen aterian jäännökset. Tässä todella oli rakennus kivikaudella! 

Hattujärven asumuspainanne järven puolelta

Kivikautisia asumuspainanteita tunnetaan Suomesta melko runsaasti ja yksittäisiä asumuksia on dokumentoitu ja tutkittu lähes koko maassa. Tunnettujen asumusten määrä kuitenkin vaihtelee suuresti maan eri osissa. Suurimmat keskittymät ovat Pohjanlahden rannikolla ja Sisä-Suomessa Saimaalla. Ilomantsista sen sijaan kivikautisia asumuspainanteita on varsin vähän. 

Museoviraston ylläpitämän Muinaisjäännösrekisterin mukaan Ilomantsissa oli ennen inventointia 145 ainakin osin kivikautista asuin- ja/tai löytöpaikkaa. Muinaisjäännösrekisterin pikaisen tarkastelun perusteella asumuspainanteita esiintyy näistä vain kolmella paikalla eli noin kahdella prosentilla kaikista kivikautisista asuin- ja löytöpaikoista. Tämä antaa käsityksen Hattujärveltä löytyneen asumuksen verrokkiryhmän harvinaisuudesta Ilomantsissa. 

Minkälainen asumus Hattujärven rannalla sitten oli? Asumuksenpohja on muodoltaan suorakaide ja nykymitoiltaan noin 6 x 4 metriä, joten rakennuksen alkuperäinen lattiapinta-ala lienee ollut 20-25 neliömetriä. Muualla Suomessa tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa on havaittu asumuksen lattian olleen usein muodoltaan suorakaide, joten Hattujärven painanteen muoto sopii hyvin tähän kuvaan.

Asumus kuvattu pohjoisesta. Etualalla näkyy pohjoiseen aukeava oviaukko.

Hattujärven asumuksen pitkä sivu on suunnattu järvelle ja lyhyillä sivuilla painannetta ympäröivässä maavallissa on matalat oviaukot ja oviaukkojen edessä on talon molemmin puolin pienet matalat painaumat. Mahdollisesti näiden kohdalla on ollut jonkinlaiset eteisrakennukset. Oviaukko talon kummassakin päättää saattaa viitata siihen, että sisätila oli jaettu kahteen osaan, joihin kumpaankin oli oma sisäänkäynti. Ehkä talossa on asunut kaksi perhettä, tai kenties ryhmän naisille ja miehille oli varattu oma osansa asumuksesta. Ken tietää. Oli asia niin tai näin, niin kaunis ja hienosti säilynyt kivikautinen talonpohja EU:n itäisimmän kylän Hattuvaaran Hattujärven rannalla joka tapauksessa on.

Alkukesäisin terveisin,

SOMEtsähallituksen kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät Ilomantsista

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Mitä ihmettä, kiviä kasoissa!

Toukokuun viimeisellä viikolla päästiin täällä Kemijärvelläkin maastoon. Viikon aikana tulikin nähtyä ne tyypillisimmät kohteet, joihin kulttuuriperintöinventoinnissa täällä pohjoisessa törmää: nimittäin metsätyökämpät, poroaidat ja pyyntikuopat. Viikkoon mahtui myös muutakin, sillä aloitin maastotyöt helpoimman kautta ja kävin aivan alkuun tarkastamassa muutamia tunnettuja kiinteitä muinaisjäännöksiä. Innokkaimmin näistä odotin näkeväni kalapatsaan, jonka Hannu Kotivuori oli dokumentoinut vuonna 1989. Aikoinaan kalapatsaita on ollut runsaastikin pitkin kalaisten järvien rantoja, mutta nyttemmin ne ovat suurimmaksi osaksi tuhoutuneet. Näin on ilmeisesti käynyt myös tuolle Kotivuoren havaitsemalle patsaalle, sillä en sitä enää löytänyt. Todennäköisesti se on vuosien saatossa kaatunut ja maatunut olemattomiin. Kesän yksi tavoitteistani onkin nähdä edes yksi edelleen pystyssä oleva kalapatsas, Naarmankairassa niitä kuulemma vielä on mahdollista nähdä. Tuolle alueelle suuntaan kuitenkin vasta heinäkuun puolella.

Mielenkiintoisimpia kohteita viime viikolta olivat kuitenkin kolme kivilatomusta, jotka kävin tarkastamassa. Kivilatomukset tuovat mieleen rajamerkit, mutta niiden sijainti oli kummallinen. Mielikuvahan rajamerkkien osalta on se, että ne sijaitsevat korkeilla ja avarilla paikoilla, josta ne näkyvät kauaksikin. Hiipanniemellä latomus oli kuitenkin pystytetty rinteeseen lähelle kivikon laitaa niin, että se oli ennemminkin suojassa kuin näkyvillä. Latomuksen kaakkoispuolella rinne nousi jyrkästi ylöspäin ja sen ympärillä oli isoja kivenlohkareita.


Hiipanniemen kivilatomus erottuu juuri ja juuri puiden takaa.

Lähempää latomus erottuukin jo paremmin. Taustalla siintää Kemijärvi.

Toinen kivilatomus sijaitsi Muljuksen kaakkoisrinteellä. Tämä oli helppo löytää, sillä alueella oli tehty hakkuu, ja maasto oli avaraa. Latomus oli rakennettu ison ja tasaisen kivenlohkareen päälle kauniiksi keoksi. Myös muut viime viikolla havaitut latomukset oli rakennettu lohkareiden päälle ja näin latomukselle oli saatu vähällä vaivalla tukeva pohja ja lisää korkeutta.


Kivilatomus Muljuksen rinteessä.

Paikanselän latomus olikin hieman hankalampi tapaus. Se oli sijoitettu Paikanselän länsipuolelle jontkan pohjalla olevan matalan harjanteen päälle. Vieressä rinteellä olisi komeat avokallioalueet, jossa latomus erottuisi selvästi, mutta jostain syystä paikaksi on valittu huomaamattomampi kohta. Kahdessa edellisessä kohteessa latomukset olivat säilyttäneet hyvin muotonsa, mutta täällä Paikanselässä kiveys oli osin hajonnut.


Paikanselän latomus.

Aluksi pidin näitä latomuksia rajamerkkeinä, mutta ne eivät sijaitse millään tunnetulla rajalla – ei kuntarajoilla tai vanhalla Lapin ja Lannan rajalla. Paikallisoppaanani kulkeva metsuri muisteli lukeneensa jostain, että täälläpäin oli 1900-luvun alussa kulkenut porukoita rakentamassa näitä latomuksia. Kun tarpeeksi asiaa kaivelin, niin löysin tiedon, jonka mukaan tällaisia kivilatomuksia on käytetty maantieteellisen kartoituksen sidemittauksessa ja ne on pystytetty 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. KMO-inventoinneissa näitä ns. koonillisia latomuksia on dokumentoitu aiemminkin mm. Rovaniemeltä. Koonillisista kivilatomuksista, rajamerkeistä ja muista kiviröykkiöistä on Taisto Karjalainen kirjoittanut artikkelin, joka on ilmestynyt Muinaistutkijassa 2/2013. Metsässä jokainen uusi päivä on mahdollisuus oppia jotain uutta!

- Piritta