lauantai 28. helmikuuta 2015

Runoja keräämässä

 Lassinaho Yli-Vuokki 1936. Kuva: Väinö Hämäläinen/Nurmeksen museo.

"Mistäpä sinä vaellat
Kulitko minun kotona,
Kävitkö Kalevalassa?"
                            
"Kulinpa sinun kotona,
Kävinpä Kalevalassa."
            - Kalevalan neiti


Vanha Kalevala ilmestyi  tasan 180 vuotta sitten ja siihen kootut 32 runoa Elias Lönnrot oli kerännyt viideltä runonkeruumatkaltaan vuosina 1828-1834. Yksi näistä matkoista kulki Suomussalmen Vuokin alueen halki Vienan Karjalan runokyliin. Tätä vuoden 1833 matkaa ja tuolloin kuljettua reittiä Lönnrot kuvailee muun muassa J. L. Runebergille lähettämässään matkakertomuksessa, joka julkaistiin Helsingfors Morgonblad -lehdessä. Matkaa pidetään Kalevalan synnyn kannalta tärkeimpänä, joten annetaan maestron itsensä kertoa siitä.


Neljäs matka 9.-28.9.1833


"Kruununvouti Vichmannin seurassa läksin illalla 9. p:nä syyskuuta Paltamosta ensin poikki Oulujärven (koillis)osan Kehimänsuun kestikievariin, jossa olimme yötä. Huomenissa jatkettiin matkaa koskia ylös Ristijärvelle ja seuraavina päivinä Hyrynsalmen ja Kiannan seurakuntiin. Koko tämä matka kuljetaan veneellä, mutta se käy useiden suurten ja pienten koskien vuoksi hankalahkoksi ja pitkälliseksi.


Tervaveneitä Hyryllä Yli-Vuokissa (1920-1930 -luku). Kuva: Väinö Hämäläinen/Nurmeksen museo.

Kun hyvin ja onnellisesti on päästy alas koskesta, niin on tavallista, että otetaan ryyppy. Muutamilla koskilla on niin suuri maine, että ne vaativat useamman ryypyn, ja etenkin sanotaan osoitettavan tätä kunniaa ensimmäiselle koskelle, josta matkan kuluessa lasketaan. Sillä luullaan, että sille kunniaa osoittamalla kunnioitetaan kaikkia seuraavia koskia, joita sen varsin hyvin saattaakin sanoa edustavan, koska se on sekä ensimmäinen että ylin niistä kaikista. 

Matkustettuani syyskuun 14. päivään saakka yllä mainitun matkakumppanini seurassa erosin hänestä Kiannan kirkolla, joka on noin 12 peninkulman päässä pohjoiseen Kajaanista. Pappien mukana, joiden seuraavana päivänä oli määrä pitää kinkereitä (saatavien kantoa ja lukusia) Vuokissa, läksin tähän kylään. Tämä on lähes kolmen peninkulman päässä Kiannan kirkolta, ja matka suoritettiin vesitse. Sunnuntai, syyskuun 14. päivä, vietettiin täällä. Papit kuulustelivat rahvaalta sen tietoja kristinopista, minä taas lausuin suomalaisia sananlaskuja muutamille toisessa tuvassa oleville talonpojille ja panin kirjaan runoja, joita muutamat heistä osasivat.


Venematka Vuokista Kinnulanniemeen. Kartta: Pitäjänkartasto 1863, Kansallisarkisto.

Sunnuntai-iltana läksin Vuokista muutamien talonpoikien veneessä, jotka lähinnä Venäjän rajaa olevista taloista, noin 4 peninkulman päästä, olivat tulleet kinkeripaikalle. Muuan mies nimeltä Kinnunen, joka jo täällä oli minulle laulanut muutamia runoja, seurasi kehotuksestani minua 3/4 peninkulman matkan Kinnulanniemeen, minne yövyimme. 

Pirtti, jossa nukuin, oli tungokseen asti täynnä väkeä, joka oli tullut kinkereistä ja pannut maata permannolle. Minä paneuduin levolle eräälle penkille, missä pian vaivuin uneen. Yöllä minun tuli jano, mutta minun oli mahdoton lattialla nukkuvien ihmisten yli päästä 3 tai 4 kyynärän päähän pöydän luo, jolla tiesin olevan ison maidonharmaalla täytetyn kiulun. Siinä minun täytyi tuntea Tantaluksen tuskia, kunnes uudelleen nukuin. Seuraavana aamuna jatkoin matkaani Hyryn kylään, missä muutamissa henkilöissä oli hermostumisesta johtuvia ihottumia. Hyry on 2 1/2 peninkulman päässä Kinnulanniemeltä, ja koko tämän matkan saattaa kulkea veneellä. Vesiväylät kapenevat kuitenkin kapenemistaan, kuta lähemmäs Hyryä tulee. Monet kosket olivat niin kapeat, että vähänkin leveämpi vene tuskin olisi päässyt niistä kulkemaan. 


Matka jatkui vesitse Kinnulanniemeltä Hyrylle. Kartta: Pitäjänkartasto 1863, Kansallisarkisto.

Maatalousmaisemaa ja reppu sekä tuohikontti Yli-Vuokissa 1920-30 -luvuilla. Kuva on otettu hyvin todennäköisesti Hyryltä. Taustalla näkyy Malahvianvaara. Kuva: Väinö Hämäläinen/Nurmeksen museo.

Hyrystä kuljin eteenpäin 1 1/2 peninkulmaa Viiankiin, joka on viimeinen talo Suomen puolella. Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimmäiseen Venäjän puoleiseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi peninkulmaksi. 


Vuoden 1827 kartta, johon on merkitty rajan ylittävä polku (ja talvitie). Tästä Lönnrot kertomuksensa mukaan kulki. Kartta: Kansallisarkisto.

Nykyinen rajan ylittävä polku Viiangissa 2014.

Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen peninkulman päässä ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljessäni ja oli vielä päällepäätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani, jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani.

Kuljettuamme kaikkiaan noin kaksi peninkulmaa Kivijärvestä, tulimme erään Keynäs-nimisen järven rannalle. Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muunmuotoisena kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kylän poikia sekä heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässä, matkalla rajan yli Suomeen; heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti, piti palata kotia. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä, ennen kuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Heidän erotessaan toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä, lähteä Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle kyytirahan.

Puoli peninkulmaa Vuokkiniemen kylästä poikkesin pienenlaiseen, nelitaloiseen Tšenanniemen kylään. 

Tšenanniemestä kuljin vielä samana päivänä Ponkalahteen, joka on sieltä peninkulman päässä. Ponkalahti on pieni kylä, johon kuuluu 4 tai 5 taloa. En nyt suoraa päätä lähtenyt Vuokkiniemeen, kuten ensin olin aikonut, vaan päätin mennä Vuonniseen, missä sanottiin olevan useita hyviä laulajia, ja tämän vuoksi kuljin tätä tietä. Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä, etten omin päin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se ei ollutkaan peninkulmaa pitempi.

Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. 

Seuraavana aamuna läksin edelleen Vuonniseen. Tämä kylä on kahden peninkulman päässä Ponkalahdesta, ja sinne kuljetaan vesitse Ylä-Kuitin kautta. Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Sitten kun vanhempi pojista ensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja Lemminkäisen runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjoittaa niitä muistiin. 


Vuonninen kesällä 1942. Kuva: SA-kuva.

Minua oli Tšenanniemessä neuvottu poikkeamaan Vuonnisessa Miinan taloon, joka oli matkan päässä ylöspäin rannasta, uloinna vasemmalla. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niin ikään toisen suuren laulajan, Vaassilan. 


Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto pesty jne. olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa. Tämäkin oli siisti huone valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen ja lattioineen ja seinillä riippuvine pyhimysten kuvineen. Noudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani, mutta häntä tarvittiin välittömästi nuotanvedossa, niin ettei hän voinut jäädä. Mutta illalla Ontrein mentyä nuottaa vetämään menin Vaassilan luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita ennen en ollut tietänyt.


Ontrein talon vanha emäntä sekä hänen miniänsä ja tyttärensä suostuivat soutamaan minut pieneen Mölkkö-nimiseen kylään, joka on 2 peninkulman päässä Vuonnisesta. Kuljettuamme kahden peninkulman pituisen matkamme emäntä kysyi, olinko tyytyväinen heidän soutuunsa. Kun minulla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, pyysi hän saada soutaa minut nuo jäljellä olevat kaksi peninkulmaa Vuokkiniemeen. 

Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen, sillä eräässä pienessä kylässä, nimeltä Pirttilahti, kohtasimme veneen, joka kuljetti myllykalua Keynäskosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen ja luovuin täällä soutajistani. Mutta kun oli ilta ja matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 peninkulmaa, päätimme yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. 


Pirttilahti 1942. Kuva: SA-kuva.
 
Varhain seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään. Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä, jonka olin tavannut Keynäsjärven rannalla ennen mainitussa itkevässä seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri heille eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta en kuitenkaan koskaan näin täydellisiä. 


Vanhoja karjalaisia häämenoja Vuokkiniemen Pirttilahdessa 1942. Kuva: SA-kuva.

Vuokkiniemestä tulin taas Tšenanniemeen. Tänne oli muuan Kivijärven mies vähää ennen hevosineen saapunut noutaakseen kauppakuormaa. Mutta kuultuaan, että odottamansa henkilö oli saapuva vasta seuraavan päivän iltana, tarjosi hän hevostaan minun käytettäväkseni. Otin vastaan hänen tarjoumuksensa; säkki täytettiin puoleksi heinillä ja sidottiin kiinni hevosen selkään.

Koska nyt oli ilta ja pimeä, poikkesimme yömajaan 1/2 peninkulman päässä Tšenanniemestä. Sen talon isäntä oli kotoisin Siikajoelta Suomesta ja oli ottanut tilan uutisasutuksena viljeltäväkseen.

Seuraavana aamuna läksimme täältä aikaisin liikkeelle ja matkustimme kuutamossa; päivän valjetessa olimme perillä Kivijärvessä, ja olimme siis kulkeneet kolmatta peninkulmaa. Sama mies, joka Vuokkiniemestä oli kyydittänyt minut tänne, tarjoutui viemään minut Salmijärveen, jonne saavuimme päivällisaikaan. Olin tosin aikonut ensi käydä Latvajärven kylässä, joka on vallan päinvastaisella ilmansuunnalla, mutta kuultuani, ettei laulaja Arhippa ollut kotona, hylkäsin tämän matkan. Salmijärvessä jakelin lääkkeitä; kävin myös erään sairaan luona ja tein hänelle lääkkeen. 

Täältä läksin Akonlahteen, missä jo syksyllä v. 1831 olin käynyt. Akonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana ystävällisesti otettiin vastaan. Talo, joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman ja hauskemman vaikutuksen. Seuraavana aamuna läksin täältä Juortanalle Suomen puolelle. 

Juortanalla aion lopettaa tämän matkakertomuksen, ja minulla on siihen sitä suurempi syy, kun sinne saavuttuani saappaani oli vallan anturatta."

Hyvää Kalevalan päivää!


Matkakertomus lyhennettynä kirjasta: Lönnrot, Elias: Matkat 1828-1844. Espoo 1980.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Pitkiä pellavia!

Laskiaistiistaina on hyvä muistella menneen talven lumia. Etelän lumet ovat olleet vähissä viime vuosina, mutta Lapin hanget eivät petä!


 Poroaita uinuu Rovaniemen keskitalven hämärässä.


 Tukevarakenteinen kelkka odottaa seuraavan talven lumia.


 Tällä kelkkailijalla on noussut tie pystyyn.


 Talven tiet aurattiin ennen puisilla lumiauroilla. Leimasta päätellen tämä aura on kuulunut Kemiyhtiölle ja sillä on aurattu Kemijoen yli kulkenutta jäätietä.


 Kämpän pihalta löytynyt suksen kärki. Kärki on jo kertaalleen korjattu rautalangalla.


 Kevään rospuuttokeliä Rovaniemellä. Inventoijat saivat peruuttaa useaan kertaan ja ryskätä takaisin, ennenkuin auton keula selätti hangen.


 Levin laskettelukeskuksen viimeiset lumet viime keväältä.


Porot laiduntavat Levin juurella ja lumitykki seisoo taustalla toimettomana.

Hyvää laskiaistiistaita!
 

perjantai 6. helmikuuta 2015

Peräpohjan viimeinen porolappi

Kolarin kunnan eteläosassa keskellä laajaa aapasuota on korpikangas nimeltään Nälännönvainio. Alueella kasvaa synkkä kuusikko paksussa turpeessa eikä kenenkään luulisi haluavan tänne erämaan keskelle asumaan, vaan Ungan Pietipä halusi.


Nälännönvainiossa ensimmäisenä kulkijaa vastassa on hirsikehikko, joka on jäänyt korpikuusten syleilyyn.

Toinen rakennus on ilmeisesti ollut eläinsuoja, jonkinlainen navetta.

Ja kolmantena erottuu kolmihuoneisen asuinrakennuksen jäännös, jonka nurkassa on suuri uunin raunio.

Edellisten lisäksi alueella on seitsemän pientä kivikumpua, jotka ovat olleet viljelysröykkiöitä. Röykkiöihin kerättiin viljelyalueelta kivet.

Historiallisista lähteistä paljastuu, että Nälännönvainion lähes viiden hehtaarin tilan perusti Pieti Unga 1800-luvulla. Pieti oli Ruotsin Karesuandosta muuttanut poroja paimentava saamelainen.

Samuli Paulaharjun eloisa kertomus kuvaa Pietin elämää ja tuolloisia oloja seuraavasti:


"Aitolappalainen oli Kaaresuvannosta tullut Ungan Pietikin,
joka eli viime vuosisadan loppupuoliskolla Kolarissa poromiehenä.
Satoja poroja oli Pietillä itselläänkin ja satoja lantalaisporoja
paimennettavina, ja suuren tuhantisen tokkansa kanssa äijä kierteli
alituisesti Pasma-, Kontta-, Ruuhi- ja Raanujarven välisiä
sydänmaita. Ukko teki jo pikku pirtinkin Näläntöjarvelle, mutta
asusteli silti kuitenkin porojensa matkassa metsäkodassa. Pieti oli
totinen kristitty ja taitava porojenhoitaja. Muutamissa vuosissa
hän sai palkisensa pari-, kolmisataisen poromäärän nousemaan yhtä
moneen tuhanteen. Poromiehenä Pieti kuolikin yli kaksikymmentä
vuotta sitten. 

Ja ukon poika, Antti Unga, vaeltaa vielä
isäinsä jälkiä, hoitelee seitsenkymmenistä poroparttiotansa Kolarin
kiveliöissä ja asustaa sen matkassa joskus metsäkodallakin. Ukko
onkin enää ainoa aitolappalainen, joka täällä alhaalla, vanhojen
lappalaisten perintömailla, vielä elää isien tavalla.

Erämaista olivat Lapin pororaitiot tulleet, erämaissa monet
elivät koko ikänsä ja usean päivät päättyivät kiveliön kotaan.
Omia porojakin oli miltei joka raitiolla,mutta suurin osa paimennettavasta
karjasta oli lannanmiehen omaisuutta, jota lapinukko hoiteli palkkapaimenena.

Se oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin porolappi sai vielä vapaasti
vaeltaa metsissään ja jolloin porokarjoilla oli suurilla kairoilla
yltäkyllin maata ja laidunta. Ja voi sitä rikkautta, mikä
silloin oli kiveliöiden kansalla! Silloin oli poroja niin paljon, että
metsät vilisivät, ja lihaa oli kyllä ja rahaakin, millä ostaa. Lihava
lahtiruno maksoi vain 10—20 kruunua ja kolmella tolpalla sai hyvät
lapinkengät.

Mutta kun porottomat lantalaiset lisääntyivät ja tuppausivat
jokaiseen kiveliön kolkkaankin, niin he rupesivat kaikkia hallitsemaan
ja poromiehiä komentelemaan ja ahdistelemaan ja siitä
kävi elämä niin ahtaaksi, että porotkin viimein loppuivat. Mutta
porojen mukana katosi kaikki rikkauskin, ruoka loppui ja loppui
rahakin, kun porot ja lappalaiset hävisivät metsistä.
Oikein haikeana on monen vanhan poromiehen mieli muistellessa
mennyttä aikaa.

Mutta se aika on mennyt palaamatta koskaan takaisin, vaikka
vanhat sitä kuinka hartaasti kaipaisivat. Muinaiset porokaarteet
ovat lahoneet metsiin, sinne ovat entiset kodatkin rysähtäneet,
ja vanhoja kotasijoja löytyy miltei jokaiselta tievalta ja kangasmaalta,
kun vain rupeaa sammalta ja turvetta kuokkimaan pois.
Ja niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin
hävinnyt.

Tuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen
on vaipunut turpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa.
Tuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut
paimentolainen on häätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannan elukoita.
Huvikseen ja mielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen
metsänasukkaan on täytynyt ruveta hikipäissään möyrimään
entistä porokaarrettaan saadakseen siihen pahaisen perunapellon
ja mitättömän ohratilkkareen."


Pieti Ungalle syntyi kahdeksan lasta ja hänen jälkeläisiään asuu yhä seudulla. Nälännönvainion tila on suojeltu kiinteänä muinaisjäännöksenä ja tilalle on tehty hoito- ja käyttösuunnitelma.

Ungan Pietin tarinan myötä hyvää saamelaisten kansallispäivää!


tiistai 3. helmikuuta 2015

Salvosrakenteet

Metsien kulttuuriperintökohteista suuri osa liittyy metsässä asumiseen. Usein metsien asunnot tehtiin väliaikaista olemista varten ja vaatimattomimmat asumukset ovat maakuoppia, joiden reunoille kuopan maat on kasattu seiniksi ja seinien päälle on pyöreistä puista tehty katto. 

Kämppälaki tuli voimaan 1920-luvulla ja se velvoitti rakentamaan savotoille kunnolliset asuintilat, jotka luonnollisesti tehtiin hirsistä. Lapissa poromiehet rakensivat porokämppiä erotusaitojen yhteyteen ja uittoväylille tehtiin uitonpirttejä. Niittytaloudessa tarvittiin sekä asuinrakennuksia että latoja. Myöhemmin metsiin on rakennettu vapaa-aikaan liittyviä metsästys- ja kalastusmajoja sekä piilopirttejä. Kaikkea metsärakentamista yhdistää kuitenkin runsas salvosrakenteiden käyttö. Tiettömien taipaleiden takana luonnollisin rakennustarve oli pyöreä honka, josta salvamalla saatiin paitsi asuintilat, myös monta muuta rakennetta.


Yksinkertaisin salvostyyppi on niin sanottu koirankaulasalvos, jossa puuhun on veistetty alapuolelle seuraavaa hirttä varten salvos. Koirankaulasalvos oli nopea tehdä ja sitä käytettiin etenkin sivurakennusten ja kylmien tilojen rakentamiseen, joiden ei tarvinnut olla tiiviitä. 


Karhunloukun jykevää koirankaularakennetta Kittilässä.


Harvinaisempaa oli tehdä salvos veistämällä kolo puun yläpuolelle.


Molemminpuolinen salvos ja hirsien varaus teki rakenteesta tiiviin. Hirsien välissä käytettiin riiveenä kunttaa.


Niittyladot tehtiin ohuista pyöröpuista ja salvokset jätettiin tarkoituksella harvaksi. Puiden välistä käynyt ilmavirta kuivatti heiniä ja esti homehtumisen. 


Ladon seinärakenne salvettiin alaspäin kapenevaksi, jotta vesi ei päässyt juoksemaan hirsien välistä sisään.


Poroaidoissa salvamista tehtiin vain sen verran, että rakenne pysyi paikallaan ja aita saatiin rakennettua mahdollisimman korkeaksi. 


Poroerotusaidan keskusosa eli kirnu tuettiin ulospäin ojentuvilla tukipuilla.


Suurissa kämpissä väliseinät tehtiin myös hirsistä ja salvoksien päät tulevat tässä Rovaniemen kämpässä päädyn ulkopuolelle. Vintti on yhtenäinen tila. Myöhemmin kämppiin rakennettiin usein laudasta eteisiä. 


Rovaniemen Kuohungin pääkämpässä yläosa ja jalka on laudoitettu. Hirsiseinät on tuettu pystypuilla, jotka on surrattu pulteilla seinän läpi.


Saunojen seinät tehtiin tiiviiksi veistetyistä hirsistä, joiden nurkkiin tehtiin lohenpyrstösalvos. 


Kämpät on useimmiten rakennettu suon reunaan, jossa on lähde. Myöhemmin rakennettiin myös hirsisalvoskaivoja, joiden rakenne on tiivis.


Erityisosaamista vaativat uittopatojen arkkurakenteet, joiden keskusosa täytettiin kivillä. Salvosrakenteen tuli kestää veden painetta ja virtauksia.


Salvostekniikkaa käytettiin myös sodassa. Kuvassa Rovaniemen juoksuhauta- ja korsurakenteita.


Hyviä hirsiä on kierrätetty joskus useampaankin kertaan. Kämpät saatettiin purkaa ja siirtää savottojen mukana. Kuvassa Rovaniemen Saittajärven kalakentän rakennus, jonka hirret ovat peräisin vanhemmasta rakennuksesta.

 
Porojen räkkäsuojat eli liemut on useimmiten tehty kämppien vanhoista hirsistä. 


Porokämpän uudelleen pystyttämisen yhteydessä kunttariive on korvattu lasivillalla. Seinäkirjoitusten perinne on kuitenkin jatkunut katkeamatta. 


Myöhemmin salvostyypit monipuolistuivat ja varsinkin vapaa-ajan rakennuksissa esteettiset seikat tulivat tärkeiksi. 


1800-luvulta olevan poroaidan salvos Kittilässä uhmaa aikaa. 

- Taisto