Hyvää joulua!

Kaikki tiet vievät Vienaan

Viime keväänä kirjoitin karttatyöstä, jossa olin tutkinut Vienan reitistöä vanhojen karttojen avulla. Kartoista paljastui uusia mielenkiintoisia asioita, joita kesän kenttätöissä oli tarkoitus tarkastaa. Inventoitavaa metsätalousmaata Suomussalmella oli tänä vuonna noin 90 000 hehtaaria ja kenttätöissä vierähti nelisen kuukautta. Mitä Vienan reitiltä sitten paljastuikaan?

Vienan reitti kulkee Vuokin alueella sekä yksityis- että valtion maalla. Ennen kenttäkautta tehdyssä tutkimuksessa mielenkiintoisimmiksi alueiksi Vuokissa nousivat ne valtion maalla olevat reitin osat, jotka erosivat maakuntakaavaan merkitystä Vienan reitistä tai joita ei oltu aiemmin inventoitu. Tällaisia alueita olivat Aittojärven eteläpuoli ja Korpijärven länsipuolella sijaitseva Härkövaara, jonka kautta on kulkenut polku rajan yli Venäjälle.

Kesällä 2014 maastossa inventoidut osat Vuokin alueen reitistöstä on ympyröity punaisella. Numero 1 on Aittojärven eteläranta ja numero 2 Härkövaara. Violetit viivat ovat 1860-luvun pitäjänkartasta digitoituja polkuja ja musta viiva maakuntakaavaan merkitty Vienan reitti. Punaisilla neliöillä on merkitty alueen talot 1860-luvulla.

Polkuja inventoitaessa kävi melko heti selväksi niiden kartoittamiseen liittyvät ongelmat. Vaikka karttaan olisi merkitty yksi polku, on tilanne maastossa toinen. Polut elävät omaa elämäänsä ja niitä on usein enemmän kuin yksi. Polkuja syntyy ja häviää sitä mukaa kuin niiden käyttötarkoitus ja/tai ympäristö muuttuu. Esimerkiksi, kun polulle kaatuu puu, ryhdytään sitä kiertämään. Koska puu pitää kiertää, kulkija oikaisee pian toista kautta vanhalle polulle ja syntyy uusi polun pätkä. Polut häviävät myös melko nopeasti, jollei niitä käytetä. Kainuun museon ja Kainuun ympäristökeskuksen (nykyisen ELY-keskuksen) vuonna 2007 tekemässä inventoinnissa on reitin säilyneisyyttä tarkasteltu tarkemmin. Vanhaa reittiä, jossa oli havaittavissa rakenteita, oli 25 kilometrin pituisella reitillä yhteensä 700 m ja selkeää polkua ilman rakenteita 8,6 km. Tuhoutuneeksi reitistä katsottiin noin 7,5 km eli lähes 30%.

Aittojärven etelärannan tuntumassa kulkevaa reitin osaa (merkitty karttaan numerolla 1) ei oltu ennen tätä kesää tutkittu. Reitti on merkitty 1860-luvun pitäjänkarttaan ja se näkyy vielä vuoden 1938 metsätalouskartassa. Vanhassa 1970-luvun peruskartassa polkua ei enää ole. Järven rannasta löydettiin kaksi vierekkäin kulkevaa polkua, joiden kummankin varrella oli kirveellä puihin hakattuja pilkkoja.

Aittojärven lähimpänä rantaa olevaa heikosti maastosta erottuvaa polkua dokumentoi GPS:llä harjoittelija Tuuli Taivalantti.

Yksi lähempänä rantaa olevan polun pilkkapuista.

Heikosti erottuva toinen polku ja pilkkapuu hieman kauempana rannasta.

Härkövaaran halki kulkevaa polkua (merkitty karttaan numerolla 2) ei myöskään oltu aiemmin etsitty. Polku on merkitty 1860-luvun karttaan ja sekin näkyy vielä vuoden 1938 kartassa, mutta ei enää 1970-luvun kartassa. Härkövaaraan ajettaessa huomattiin suon laidassa lähellä autotietä vanha kelohonka, jonka kyljessä oli pilkat. Puu on mahdollisesti osa Härkövaaraan johtanutta reittiä. Polusta ei paikalla ollut enää merkkejä.

Yksittäinen pilkkapuu suon laidassa.

Härkövaarasta ei löytynyt selkeää polkua, mutta suon laidasta löytyi yksi puu, jossa saattoi olla umpeenkasvanut pilkka.

Harjoittelija Tuuli Taivalantti dokumentoi mahdollista pilkkapuuta hyvin sateisena päivänä.

Polkua ei löytynyt, mutta rajalta löytyi ovi Venäjälle. Emme avanneet sitä. :-)

Näiden kahden aiemmin inventoimattoman alueen lisäksi tarkastettiin Tornionkankaalle ja  Ulkuniemeen 1910-luvun metsätalouskarttaan merkityn reitin osia. Reitti näkyy 1970-luvun peruskartassa ja osin vielä nykyisessäkin peruskartassa. Alueen suunnittelija oli jo ehtinyt ennen meitä käydä merkkaamassa polun osat kartalle. Tarkastuksessa huomattiin, että reitin säilyneisyys vaihteli suuresti. Osa reitistä oli edelleen käytössä retkeilyreittinä, osa oli tuhoutunut jo aiemmin, osa oli muuttunut kaksiuraiseksi ajouraksi, osa oli edelleen polkuna ja osa oli kadonnut.

Tornionkankaan polut on merkitty 1910-luvun metsätalouskarttaan. Kesän inventoinnissa tarkastettiin punaisella ympyröidyt alueet.

Tornionkankaan parhaiten säilynyttä polun osaa Torniojärven rannassa.

Pilkkapuu Torniojärven rannassa.

Kankaan päällä polku on kaksiurainen ajoura.

Tornionkankaan etelälaidalla erottuu hyvin heikko polku, jonka varrella ei ole pilkkapuita. Rinteen alta lähtee retkeilyreitti, joka kulkee samalla paikalla kuin 1910-luvun karttaan merkitty polku.

Ulkuniemestä suon laidasta löydettiin muutama mahdollinen pilkkapuu. Polku oli kuitenkin jo kadonnut.

Muuallakin reitin varrella tuli kesän aikana käveltyä ja suosikkikohtia sillä oli Kevättijärven Hyrynhiekan ympäristö. Lopuksi vielä vähän auringonpaistetta tähän ainakin etelässä hyvin harmaaseen ja pimeään joulukuun päivään.

Polkua ja pilkkapuita Kevättijärven rannassa Hyrynhiekan kohdalla.

Rantaan unohtunut vene.

- Hanna

Ps. Vienan reittiin ja muihin mielenkiintoisimpiin kulttuuriperintöinventoinnissa dokumentoituihin kohteisiin pääsee tutustumaan Kansallisarkistossa 8.1.2015 avautuvassa Metsiin kadonneet -posterinäyttelyssä. Tervetuloa myös nykimään meitä hihasta samaan paikkaan Tieteiden yönä (8.1.2015) klo 18-20!

Kaikki mikä piippaa!

Metallinilmaisimen käyttö maassa olevien esineiden etsimiseen on lisääntynyt viime vuosina. Asian ympärille on muodostunut alan harrastajien joukko, joka on varsin kirjava. Osa etsijöistä pyrkii toimimaan lakien mukaan ja avustamaan arkeologeja työssänsä. Pahimmillaan etsintä on esineiden ryöstöä ja kauppaamista nettisivuilla. Lapissa etsijöiden kohteena ovat erityisesti toisen maailmansodan kohteet, koska ne sijaitsevat usein asumattomilla seuduilla ja niissä on paljon irtoesineitä. 

Muinaismuistolaki kieltää muinaisjäännösten kaivamisen ja peittämisen. Suurta osaa kulttuuriperintöä muinaismuistolaki ei kuitenkaan koske ja metallinetsintää voi harrastaa jokamiehen oikeuksin. Tässä poikkeuksen muodostaa Metsähallitus, joka on maan haltijan ominaisuudessa suojellut kaikki metsätalousmailla olevat kulttuuriperintökohteet niiden iästä riippumatta, joten kohteiden kaivaminen on kielletty. Luonnonsuojelualueilla maan kaivamiseen tarvitaan aina lupa.

Museovirasto on laatinut sivuillensa ohjeita ja oppaan metallinetsijöille. Niihin kannattaa tutustua.

Linkki Museoviraston ohjeisiin:

http://www.nba.fi/fi/kulttuuriymparisto/arkeologinen_kulttuuriperinto/metallinilmaisin

 

Linkki metallinetsijän oppaaseen:
http://www.nba.fi/fi/File/2529/muinaisjaannokset-ja-metallinetsin.pdf

 

Kulttuuriperintöinventoinnissa kaivuujälkiin on törmätty useasti. Rovaniemen Lautavaaran saksalaistukikohtakaan ei ole välttynyt kaivelulta, vaikka alue on puolustusvoimien harjoitusalue. Liikkuminen alueella on luvanvaraista ja kielto on osoitettu kyltein.

Rovaniemen Lautavaaran saksalaistukikohdan rakennuksen viereen on tehty kaivausalue, josta on löytynyt lasia, metalliromua ja säilyketölkkejä. Mitähän tästä lähti kaivajan matkaan?

Lautavaaran tukikohdassa on kaivettu syviä kuoppia ja säilyketölkit on ladottu kaivauskuopan viereen. Tässä tapauksessa kaivelija taisi osua siihen itseensä eli jätekuoppaan.

 Lautavaaran tukikohdan rakennelma, jossa on paksut kivimaavalliseinät. Kohde oli ehjä vuoden 2011 inventoinnin aikaan.

Vuoden 2014 tarkastuksessa rakenteen valliin on kaivettu kuoppa, kohtaan, jossa metallinilmaisin on antanut signaalin.

Rovaniemeltä lähtiessään saksalaiset räjäyttivät ammusvarastonsa. Ammuskotelo on nostettu turpeen päälle kaivelijoiden toimesta. Tällaiset kohteet voivat olla vaarallisia, mutta kaivelua se ei näytä hidastavan.

  Kittilän vankileirillä on kaivettu lasipurkki maasta.

Rovaniemen Hiukanniitun vankileirillä on suuri vesipalju säilynyt ilmeisesti painonsa vuoksi paikallaan.

 Vankileirin maastossa on kuitenkin kuoppia pienesineistön etsinnän jäljiltä.

Arvotonkin romu voi kertoa tietoja kohteesta. Rovaniemen Lautavaaran saksalaistukikohdan jerrykanisterissa on vuosiluku 1943 ja Könkäänvaaran suomalaisten tukikohdan kanisterissa vuosiluku 1945.

- Taisto

 

Utosjoen kaukoniittyaluetta kartoittamassa

Utosjoki on pieni joki, joka alkaa Puolangan suo-alueiden pikkupuroista kasvaen hieman isommaksi Utajärven ja Puolangan rajan tienoilla. Lopulta joki laskee jo kohtuullisen kokoiseksi kasvaneena Oulujokeen Utajärven kohdalla. Inventoinnissa osoittautui, että Utosjoki on ollut menneisyydessä merkittävä kaukoniittyalue.

Luonnonniityt olivat erittäin merkittäviä suomalaisille pientiloille vielä pitkään 1900-luvulla. Pieniä kovalla työllä raivattuja peltotilkkuja ei uhrattu nälänhädän uhkaamassa maassa eläinten rehun viljelyyn. Pelloista pyrittiin saamaan leipä pöytään ja siemenviljaa seuraavaksi vuodeksi. Eläinten talvirehu oli sen takia hankittava muualta. Hyviä heinäniittyjä on karussa suomalaisessa maisemassa kuitenkin kovin vähän. Harvat niityt olivatkin todella arvokkaita ja ne saattoivat sijaita hyvinkin kaukana asutuksesta. Utosjoen niityt näyttävätkin kuuluneen Särkijärven kylälle, joka sijaitsee alueesta lähes 10 kilometriä pohjoiseen.

Niittyjä saatettiin myös muokata, jotta ne tuottaisivat enemmän heinää. Alueita saatettiin kulottaa tai ainakin niistä poistettin puita ja pensaita. Myös niittyjä halkovia vesistöjä padottiin. Keväällä vesi nostettiin niityille sammalien, puiden ja pensaiden taimien hävittämiseksi. Myöhemmin pato avattiin, jonka jälkeen vesi laski ja niityille kasvoi rehevä heinä.

Koska niityt olivat kaukana asutuksesta, tuli siellä kyetä majoittumaan pidempiäkin aikoja. Tämän takia niittyalueilla sijaitsi usein savupirttejä. Nämä olivat tyypillisesti noin 4 x 4 m kokoisia hirsistä rakennettuja yksinkertaisia rakennuksia. Hirsien välit oli tiivistetty sammaleella ja nurkassa savusi luonnonkivikiuas, joka antoi hieman lämpöä ja piti hyttyset loitolla. Heinän säilyttämiseen ja kuivaamiseen rakennettiin niityille aluksi erilaisia heinäsuopia tai haasioita, kunnes 1800-luvulla alettiin suosimaan heinälatoja, joissa heinä säilyi paremmin. Niityiltä saattaa löytää myös vanhoja rajamerkkejä, joista tyypillinen on esimerkiksi ns. "Kolme veljestä" eli kolme hirttä lyötynä pystyyn suolle keskimmäisen ollessa muita hieman pidempi.

Kesän aikana kartoitettiin Utosjoen varrelta noin 1,5 kilometriä pitkältä osuudelta kuusi latoa ja yksi niittysauna. Tätä voidaan pitää kohtuullisen suurena määränä. Vanhaa kartta-aineistoa tarkastelemalla päästään kuitenkin kiinni toiminnan koko laajuuteen.

Ensimmäinen tunnettu kartta Utosjoen niittyalueelta on pitäjänkartta vuodelta 1850 (Kansallisarkiston digitaaliarkisto). Pitäjänkarttoihin ei merkitty yksittäisiä rakennuksia, mutta niittyalue on mitattu tarkasti omaksi alueekseen. Mittaus on ollut verotus- ja omistussyistä hyvin tarkkaa ja vaikka maastonmuodot on usein piirretty varsin viitteellisesti, toistuvat rajojen muodot lähes identtisenä vielä nykyäänkin.

Alueen länsiosasta on olemassa yksittäinen karttalehti, joka on tehty sata vuotta pitäjänkarttaa myöhemmin vuonna 1950 (vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/). Suurin osa valtion maasta jää karttalehden ulkopuolelle, mutta alueen niittyjen laajuus paljastuu hyvin. Noin 4,5 kilometriä pitkällä jokiosuudella on sijainnut 24 rakennusta. Todennäköisesti suurin osa rakennuksista on ollut niittylatoja, mutta joukossa on varmasti myös joitakin niittysaunoja.  Inventoiduista ladoista näkyy tässä kartassa neljä latoa (numerot 3, 4, 5 ja 6).

Vuoden 1970 peruskartassa (vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/) näkyy Utosjoen varrella enää kahdeksan niittylatoa (ympyröity punaisella). Karttaan on merkitty ainoastaan yksi inventoinnissa kartoitetuista ladoista (numero 6). Kartasta käy hyvin myös ilmi se, että suurin osa siihen piirretyistä ladoista ovat sijainneet yksityismaalla.

 

Nykyiseen peruskarttaan ei ole merkitty enää yhtään latoa. Valtion maat on merkitty karttaan tummalla rasterilla. Inventoidut ladot näkyvät harmaina ympyröinä (numerot 1-6). Myös Korpelan niittysauna näkyy harmaana S-kirjaimella merkittynä ympyränä välittömästi ladon numero 2 vieressä. Kartta-aineiston perusteella ladot Utosjoen varrella olisivat täysin kadonneita, mutta inventointi osoitti muuta.

Itäisimmästä niittyladosta (kartassa numero 1) oli jäljellä noin neljä lahonnutta hirsikertaa. Kohde ei esiinny missään tunnetussa kartassa ja se löydettiin kävelemällä joenrantaniittyä tunnetuista kohteista ylävirtaan. Taustalla näkyy rehevää ja jo osin umpeenkasvanutta niittyä sekä tummavetinen kapea Utosjoki.

 

Korpelan niittysaunasta (kartassa S-kirjain) oli jäljellä muutamia pitkälle lahonneita hirsikertoja sekä luonnonkivisen lieden jäännös. Paikka löydettiin paikallisten asukkaiden haastattelujen perusteella ja sen nimi saatiin samaa kautta. Niittysaunat ovat usein heikommin säilyneitä kuin ladot. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että ladot pysyvät paremmin kuivina kuin tiiviimmäksi rakennetut saunat. Myös kasvillisuuden eteneminen on nopeampaa kuivemmalle paikalle rakennetuissa saunoissa.

Toinen niittylato (kartassa numero 2) löydettiin muutamia kymmeniä metrejä saunan eteläpuolelta. Tätäkään latoa ei ole merkitty mihinkään karttaan, vaikka se on yhä selkeästi havaittavissa.

Niittylato numero 3 näytti olevan purettu ja siitä oli jäljellä enää alin hirsikerta ja sen päällä olevat lattiarakenteet. Lato on merkitty vuoden 1950 karttaan, mutta ei enää vuoden 1970 versioon.

Ladosta numero 4 oli jäljellä enää hyvin pitkälle lahonneita hirsiä. Ladon muoto oli kuitenkin yhä erotettavissa. Paikalle oli myös kasvanut tiheikkönä nuoria kuusia. Myös tämä lato on merkitty vuoden 1950 karttaan, mutta ei enää vuoden 1970 versioon.

Myös lato numero 5 oli purettu ja siitä oli jäljellä lahonnut pohja. Lato oli havaittavissa pohjasta törröttävästä pystypuusta, jonka ympärille oli kiedottu rautalankaa. Tämäkin lato on merkitty vuoden 1950 karttaan, mutta ei enää vuoden 1970 versioon.

Lopuksi löydettiin vielä niittylato numero 6. Tämä on merkitty sekä vuoden 1950 että 1970 karttaan ja siitä olikin jäljellä useita hirsikertoja ja katon rakenteita. Taustalla näkyy hyvin rehevää joenrantaniittyä, jolle on kasvanut koivikko käytön loputtua.

Vanhoista kartoista voidaan jossain määrin tunnistaa ja jopa ajoittaa niityillä sijainneita kohteita. Tiedot ovat kuitenkin viitteellisiä eivätkä ne välttämättä ole kovin johdonmukaisia. Karttoihin on nimittäin toisinaan piirretty jo purettuja latoja, kun taas paremmassa kunnossa olevia on voitu jättää merkitsemättä.

-Ville

Kun sotavangit Hallasenahontien rakensivat

Sotien aikaan ei ymmärrettävistä syistä rakennettu itärajan tuntumaan sisämaahan johtavia teitä kuin puolustuksen tarpeisiin. Yksi tällainen tie oli jatkosodan aikana Suomussalmelle rakennettu Hallasenahontie, joka yhdisti Kuusamon tien Hossan maantiehen. Tien rakennus aloitettiin heinäkuussa 1941 ja arkistolähteiden mukaan tietä oli elokuussa 1941 rakentamassa 8 000 miestä. Iso osa heistä oli suomalaisten vangiksi ottamia neuvostosotilaita, joiden komppanian alaleiri sijaitsi alueella.  

Neuvostovangit rakentavat todennäköisesti Hallasenahontietä 1.9.1941 otetussa kuvassa. Kuva tietojen mukaan vangit ovat Lamminahon leiriltä.  Kuva: SA-kuva

Neuvostovangit rakentamassa todennäköisesti Hallasenahontietä 1.9.1941. Kuva: SA-kuva

Sotavankileirejä tai työmaaleirejä toimi jatkosodan aikana Suomussalmella useassa eri paikassa. Vankityövoimaa käyttivät sekä suomalaiset että saksalaiset, joiden vankileirit erosivat suomalaisista siinä, että ne liittyivät kenttäradan rakentamiseen ja työvoima niille tuotiin Manner-Euroopasta. Suomalaiset ottivat sotavankeja heti jatkosodan alettua ja Suomussalmelle perustettiin Sotavankileiri 15. Vuodesta 1943 lähtien sotavangit järjestettiin III Armeijakunnan alaiseksi Sotavankileiri 32:ksi, jonka pääleiri sijaitsi Haukiperässä silloisen lossin eteläpuolella. Sotavankileirin henkilöstövahvuudesta on tietoja vuodelta 1943. Suurimmillaan se oli tammikuussa, jolloin leirillä oli 1 450 henkeä. Luku sisältää todennäköisesti myös suomalaisen vartiohenkilöstön. Sotavankileiri 32 toimi Suomussalmella jatkosodan loppuun saakka, jonka jälkeen se siirrettiin Kajaaniin ja lakkautettiin marraskuussa 1944.

Hallasenahontietä inventoitiin viime kesänä ja sen varrelta dokumentoitiin kohteita kahden työmaaleirin alueelta sekä korsun jäännös Jäkälävaarasta läheltä Hanhikiveä. Työmaaleirejä on aikanaan ollut kaksi muutakin: Lamminahon ja Rapattajan leirit, mutta nämä kohteet sijaitsevat yksityismaalla. Tien varrella on sijainnut myös vuolukivilouhimo sekä vartiopuomi Hallasenahontien länsipäässä. 

Neuvostovankeja Lamminahon leirillä. Kuva: SA-kuva.

Vangit syömässä Lamminahon leirillä syksyllä 1941. Kuva: SA-kuva.

Työmaaleirejä perustettiin ilmeisesti Hallasenahontien varteen sitä mukaa kun rakentaminen eteni ja niitä käytettiin vain lyhyen aikaa, joten kovin pysyviä rakenteita niihin ei rakennettu. Leirit koostuivat erillisistä vankien ja vartio- ja työnjohtohenkilöstön alueista. Vankien alueet olivat vartioituja ja piikkilanka-aidalla aidattuja. Kerrotaan, että vartioinnista ja aidoista huolimatta vankeja karkasi leireiltä useasti ja kiinnijääneet saivat aina rangaistuksen. Aseen käyttö oli suomalaisten ohjeiden mukaan sallittu ja sotavankeja sai surmansa pakoyrityksissä. Siviilien ja vankien kanssakäynti oli kielletty, mutta paikkakuntalaisten kerrotaan sekä antaneen vangeille ruokaa salaa että vaihtaneen vankien tekemiä koriste-esineitä ja leluja esimerkiksi leipään. Kiinnijäädessä kumpaakin osapuolta rangaistiin.

Hallasenahontie on vahvistettu karttaan punaisella viitostieltä Heinäkiveen asti. Violetit pallot kuvassa ovat kesällä inventoituja sotakohteita. Numero 1 on Hallasenahon ja numero 2 Karilan eli Kivijärven tietyömaaleiri. 

Pihlajakorven alueella sijainnut leiri tunnetaan Hallasenahon työmaaleirinä. Tien pohjoispuolella on ollut piikkilanka-aidalla aidattu vankien alue ja eteläpuolella vartio- ja työnjohtohenkilöstön alue. Vankien alueelta dokumentoitiin inventoinnissa erilaisia kuoppia ja kaivantoja sekä muutama mahdollinen teltan paikka. Lisäksi leirin aidatun alueen ulkopuolella on ollut talli, heinävaja ja paja, joista osan saattoi vielä erottaa kasvillisuuden ja maastonmuotojen perusteella, vaikka mitään konkreettista niistä ei enää ollut jäljellä. Metsiköstä löytyi myös muutama kottikärryn jäännös. 

Hallasenahon työmaaleirin vankien aluetta.

Yksi vankileirin alueelta dokumentoiduista kuopista. Arkistotietojen perusteella tällä alueella on sijainnut vankien käymälä.

Metsiköstä löytyi vanhoja kottikärryjä.

Tien eteläpuolelta vartio- ja työnjohtohenkilöstön alueelta dokumentoitiin muutamia kuoppia ja hyvin säilynyt kaivo. Sivutuotteena löydettiin myös iso kasa ruostuneita tynnyreitä, joissa Google kertoi olleen Solvay Chemicalsin valmistamaa kalsiumkloridia, jota on käytetty teiden suolauksessa.

Hyväkuntoinen kaivo tien eteläpuolella. Kaivon tuntumassa on sijainnut kellari, josta ei ollut enää jäljellä selkeitä rakenteita.

Suorakaiteenmuotoinen, suoraseinäinen ja tasapohjainen kaivanto. Voi olla peräisin joko liiteristä tai käymälästä.

Kasa Solvay Chemicalsin tynnyreitä.

Työmaaleirialueista toinen, Karilan eli Kivijärven leiri, sijaitsi vain pieneltä osin metsätalousmaalla. Leiri oli tehty kuten Hallasenahon leirikin eli vangeilla oli oma piikkilanka-aidalla aidattu alue, jossa sijaitsivat parakit, sauna, käymälät, täikaappi, keittiö ja muonavarasto. Myös tällä leirillä oli vartio- ja työnjohtohenkilöstöllä omat rakennuksensa, joita olivat muun muassa toimisto, autotalli, varasto, hevostalli ja valjashuone sekä paja. Kaikki nämä rakenteet sijaitsevat nykyisin yksityismaalla, mutta eräs aiemmissa tutkimuksissa arvoitukseksi jäänyt asia selvitettiin tänä kesänä. Aikalaislähteissä mainitaan sotavankien hautausmaa, jonka sijaintia ei ole tiedetty. Paikka löytyi Metsähallituksen järjestelmistä.

Hautausmaan alueelta kartoitettiin neljä itä-länsisuuntaista noin 20-40 cm syvää ja 2-3 metriä pitkää kuoppaa, joiden itäpuolella oli noin 1-1,5 metrin päässä  rivi matalia kumpuja. Alueen ympärillä oli vielä siellä täällä laudoista tehdyn aidan jäänteitä sekä kahteen mäntyyn oli tehty pilkka. Hautausmaa näyttäisi sijoittuvan vankileirin aidan ulkopuolelle. Jäänteiden perusteella näytti siltä, että vainajat oli kaivettu ylös ja siirretty. Tätä havaintoa tuki myöhemmin löytynyt aikalaiskertomus, jonka mukaan vainajat siirrettiin Pihlajakorven alueelle eli Hallasenahon leirin tuntumaan. Kerrotaan, että alueella olisi sijainnut kokoamishauta. Tätä hautapaikkaa etsittiin, mutta sitä ei onnistuttu löytämään.

Sotavankien hautausmaa. Taustalla näkyy puuta vasten lauta-aidan jäänteet ja maastossa erottuu heikosti hautapainanteiden rivi.

Maahan kaatunutta ja osin sinne kadonnutta lauta-aitaa.

Mäntyyn tehty pieni pilkka.

Tie edustaa hyvin sitä osaa kulttuuriperinnöstämme, joka on silmiemme edessä, mutta silti piilossa. Tien historiaa on nyt metsätalousmaiden osalta kartoitettu, mutta entä yksityismaat? Toivottavasti nekin vielä tullaan inventoimaan.

- Hanna

Lähde: Huttunen, Pertti 2010: Sodan jälkiä Suomussalmella. Sotahistoriallisten kohteiden inventointiraportti. Suomussalmen kirjaston kotiseutuarkisto.