Utosjoen kaukoniittyaluetta kartoittamassa

Utosjoki on pieni joki, joka alkaa Puolangan suo-alueiden pikkupuroista kasvaen hieman isommaksi Utajärven ja Puolangan rajan tienoilla. Lopulta joki laskee jo kohtuullisen kokoiseksi kasvaneena Oulujokeen Utajärven kohdalla. Inventoinnissa osoittautui, että Utosjoki on ollut menneisyydessä merkittävä kaukoniittyalue.

Luonnonniityt olivat erittäin merkittäviä suomalaisille pientiloille vielä pitkään 1900-luvulla. Pieniä kovalla työllä raivattuja peltotilkkuja ei uhrattu nälänhädän uhkaamassa maassa eläinten rehun viljelyyn. Pelloista pyrittiin saamaan leipä pöytään ja siemenviljaa seuraavaksi vuodeksi. Eläinten talvirehu oli sen takia hankittava muualta. Hyviä heinäniittyjä on karussa suomalaisessa maisemassa kuitenkin kovin vähän. Harvat niityt olivatkin todella arvokkaita ja ne saattoivat sijaita hyvinkin kaukana asutuksesta. Utosjoen niityt näyttävätkin kuuluneen Särkijärven kylälle, joka sijaitsee alueesta lähes 10 kilometriä pohjoiseen.

Niittyjä saatettiin myös muokata, jotta ne tuottaisivat enemmän heinää. Alueita saatettiin kulottaa tai ainakin niistä poistettin puita ja pensaita. Myös niittyjä halkovia vesistöjä padottiin. Keväällä vesi nostettiin niityille sammalien, puiden ja pensaiden taimien hävittämiseksi. Myöhemmin pato avattiin, jonka jälkeen vesi laski ja niityille kasvoi rehevä heinä.

Koska niityt olivat kaukana asutuksesta, tuli siellä kyetä majoittumaan pidempiäkin aikoja. Tämän takia niittyalueilla sijaitsi usein savupirttejä. Nämä olivat tyypillisesti noin 4 x 4 m kokoisia hirsistä rakennettuja yksinkertaisia rakennuksia. Hirsien välit oli tiivistetty sammaleella ja nurkassa savusi luonnonkivikiuas, joka antoi hieman lämpöä ja piti hyttyset loitolla. Heinän säilyttämiseen ja kuivaamiseen rakennettiin niityille aluksi erilaisia heinäsuopia tai haasioita, kunnes 1800-luvulla alettiin suosimaan heinälatoja, joissa heinä säilyi paremmin. Niityiltä saattaa löytää myös vanhoja rajamerkkejä, joista tyypillinen on esimerkiksi ns. "Kolme veljestä" eli kolme hirttä lyötynä pystyyn suolle keskimmäisen ollessa muita hieman pidempi.

Kesän aikana kartoitettiin Utosjoen varrelta noin 1,5 kilometriä pitkältä osuudelta kuusi latoa ja yksi niittysauna. Tätä voidaan pitää kohtuullisen suurena määränä. Vanhaa kartta-aineistoa tarkastelemalla päästään kuitenkin kiinni toiminnan koko laajuuteen.

Ensimmäinen tunnettu kartta Utosjoen niittyalueelta on pitäjänkartta vuodelta 1850 (Kansallisarkiston digitaaliarkisto). Pitäjänkarttoihin ei merkitty yksittäisiä rakennuksia, mutta niittyalue on mitattu tarkasti omaksi alueekseen. Mittaus on ollut verotus- ja omistussyistä hyvin tarkkaa ja vaikka maastonmuodot on usein piirretty varsin viitteellisesti, toistuvat rajojen muodot lähes identtisenä vielä nykyäänkin.

Alueen länsiosasta on olemassa yksittäinen karttalehti, joka on tehty sata vuotta pitäjänkarttaa myöhemmin vuonna 1950 (vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/). Suurin osa valtion maasta jää karttalehden ulkopuolelle, mutta alueen niittyjen laajuus paljastuu hyvin. Noin 4,5 kilometriä pitkällä jokiosuudella on sijainnut 24 rakennusta. Todennäköisesti suurin osa rakennuksista on ollut niittylatoja, mutta joukossa on varmasti myös joitakin niittysaunoja.  Inventoiduista ladoista näkyy tässä kartassa neljä latoa (numerot 3, 4, 5 ja 6).

Vuoden 1970 peruskartassa (vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/) näkyy Utosjoen varrella enää kahdeksan niittylatoa (ympyröity punaisella). Karttaan on merkitty ainoastaan yksi inventoinnissa kartoitetuista ladoista (numero 6). Kartasta käy hyvin myös ilmi se, että suurin osa siihen piirretyistä ladoista ovat sijainneet yksityismaalla.

 

Nykyiseen peruskarttaan ei ole merkitty enää yhtään latoa. Valtion maat on merkitty karttaan tummalla rasterilla. Inventoidut ladot näkyvät harmaina ympyröinä (numerot 1-6). Myös Korpelan niittysauna näkyy harmaana S-kirjaimella merkittynä ympyränä välittömästi ladon numero 2 vieressä. Kartta-aineiston perusteella ladot Utosjoen varrella olisivat täysin kadonneita, mutta inventointi osoitti muuta.

Itäisimmästä niittyladosta (kartassa numero 1) oli jäljellä noin neljä lahonnutta hirsikertaa. Kohde ei esiinny missään tunnetussa kartassa ja se löydettiin kävelemällä joenrantaniittyä tunnetuista kohteista ylävirtaan. Taustalla näkyy rehevää ja jo osin umpeenkasvanutta niittyä sekä tummavetinen kapea Utosjoki.

 

Korpelan niittysaunasta (kartassa S-kirjain) oli jäljellä muutamia pitkälle lahonneita hirsikertoja sekä luonnonkivisen lieden jäännös. Paikka löydettiin paikallisten asukkaiden haastattelujen perusteella ja sen nimi saatiin samaa kautta. Niittysaunat ovat usein heikommin säilyneitä kuin ladot. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että ladot pysyvät paremmin kuivina kuin tiiviimmäksi rakennetut saunat. Myös kasvillisuuden eteneminen on nopeampaa kuivemmalle paikalle rakennetuissa saunoissa.

Toinen niittylato (kartassa numero 2) löydettiin muutamia kymmeniä metrejä saunan eteläpuolelta. Tätäkään latoa ei ole merkitty mihinkään karttaan, vaikka se on yhä selkeästi havaittavissa.

Niittylato numero 3 näytti olevan purettu ja siitä oli jäljellä enää alin hirsikerta ja sen päällä olevat lattiarakenteet. Lato on merkitty vuoden 1950 karttaan, mutta ei enää vuoden 1970 versioon.

Ladosta numero 4 oli jäljellä enää hyvin pitkälle lahonneita hirsiä. Ladon muoto oli kuitenkin yhä erotettavissa. Paikalle oli myös kasvanut tiheikkönä nuoria kuusia. Myös tämä lato on merkitty vuoden 1950 karttaan, mutta ei enää vuoden 1970 versioon.

Myös lato numero 5 oli purettu ja siitä oli jäljellä lahonnut pohja. Lato oli havaittavissa pohjasta törröttävästä pystypuusta, jonka ympärille oli kiedottu rautalankaa. Tämäkin lato on merkitty vuoden 1950 karttaan, mutta ei enää vuoden 1970 versioon.

Lopuksi löydettiin vielä niittylato numero 6. Tämä on merkitty sekä vuoden 1950 että 1970 karttaan ja siitä olikin jäljellä useita hirsikertoja ja katon rakenteita. Taustalla näkyy hyvin rehevää joenrantaniittyä, jolle on kasvanut koivikko käytön loputtua.

Vanhoista kartoista voidaan jossain määrin tunnistaa ja jopa ajoittaa niityillä sijainneita kohteita. Tiedot ovat kuitenkin viitteellisiä eivätkä ne välttämättä ole kovin johdonmukaisia. Karttoihin on nimittäin toisinaan piirretty jo purettuja latoja, kun taas paremmassa kunnossa olevia on voitu jättää merkitsemättä.

-Ville

Verevää valtionhallintoa

Vuoden 1785 tiekarttaan on piirretty vaatimattoman näköinen neliö Oulu-Kajaani -maantien varteen Muhokselle linnuntietä noin 2,5 kilometrin päähän lähimmästä talosta. Neliön yläpuolelle on kirjoitettu kaunokirjaimin "Afrättnings Platts". Paikka oli varattu Pohjanmaan rikollisista pahimmille - niille, jotka saivat sovittaa tekonsa omalla hengellään.

 

Digisalapoliisityötä. Vuoden 1773 Haxellin piirtämä Muhoksen kartta, johon on vahvistettu punaisella Oulu-Kajaani -maantie. Vihreä neliö tien varressa on Wallenborgin vuoden 1785 kartasta tähän karttaan digitoitu mestausalueen paikka.

Ruotsi-Suomessa laki oli ankara ja 1700-luvun alkupuoliskolla kuolemantuomion saattoi saada 68 eri teosta. Sellaisia olivat muun muassa tappo, murha, lapsenmurha, varkaus, eläimeen sekaantuminen, huoruus ja jumalanpilkka. Tuomion toimeenpani pyöveli eli peeveli, joka edusti lääninhallinnon alinta virkamiestasoa. Pyöveleitä oli yksi jokaista lääniä kohti ja toimialue oli laaja. Muhoksen mestauspaikalla piilukirvestä ehti käyttää kolme eri pyöveliä: Pohjanmaan läänin pyöveli Niilo Eskonpoika Rönblad sekä Oulun läänin pyövelit Carl Fredrik Strandberg ja Heikki Luohuanmäki.

Alun perin mestaustuomiot pantiin täytäntöön kaupunkien toreilla tai pitäjien kirkkojen ympäristössä. Näin tehtiin myös Muhoksella, jossa joulun alla vuonna 1758 mestattiin ja poltettiin roviolla Rovastinsaaressa lapsenmurhasta tuomittu Anna Kaisa Ruut. Tarina kertoo, että Anna oli palvelustyttönä talossa ja lapsen isä oli talollisia.

Muhos Teerikangas. Paikalla kerrotaan nähdyn "tyhjää väkeä". Hetkinen... Näetkö sinäkin kuvassa vaalean naishahmon?

Kun mestauspaikkoja ryhdyttiin pian tämän jälkeen perustamaan pelotukseksi ja varoitukseksi yleisten teiden varsille, siirtyi Muhoksenkin mestauspaikka Rovastinsaaresta Oulu-Kajaani -tien varteen nykyiselle Teerikankaalle. Alue raivattiin puista ja paikalle pystytettiin mestauspaalut. Mestauksen jälkeen ruumis jätettiin sään ja lintujen armoille siihen asti, kunnes pyöveli tuli uudelleen paikalle hautaamaan mestatun. Lain mukaan hautaus tuli tehdä mestauspaikalle.

Teerikankaalle päättyi neljän onnettoman sielun elämä. Heistä ensimmäinen oli 18-vuotias uudistilallisen poika Paavo Juhonpoika Ojala Muhoksen (nykyisen Utajärven) Sotkajärven kylästä. Häntä syytettiin eläimiin sekaantumisesta, jonka hän tunnusti. Tämä "iljettävyyden synti" oli tapahtunut tuomitun omien sanojen mukaan "Saatanan viekottelun ja painostuksen vaikutuksesta". Paavo Juhonpoika Ojala tuomittiin mestattavaksi kaulan katkaisulla ja roviolla polttamalla. Myös ne eläimet, joihin hän oli sekaantunut, kokivat saman kohtalon. Mestauspäiväksi määrättiin 29.10.1766. 

Vanhaa Oulu-Kajaani -maantien pohjaa mestauspaikan edustalla. Tätä tietä pitkin tuomitut kuljetettiin paikalle.

Mestausta varten maasto raivattiin. Nyt paikalla kasvaa Metlan tutkimusmetsää.

Pyövelin piilukirves heilahti Teerikankaalla 1700-luvulla vielä kahdesti. Tammikuussa 1774 mestattiin 46-vuotias uudistalokas Pekka Matinpoika Lehtolainen Muhoksen kirkonkylästä. Hänet tuomittiin vaimonsa kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä. Lähes kolme vuotta tämän jälkeen marraskuussa 1776 kunnostettiin mestaustelineet jälleen, kun Erkki Pekanpoika Kekkonen eli Kärnä, 24-vuotias talokas Laitasaaren kylästä, mestattiin miehentaposta.

Viimeisen kerran pyöveli saapui suorittamaan virkatehtäväänsä Teerikankaalle joulukuussa 1802, jolloin mestattiin 30-vuotias torppari Mikko Ollinpoika Tiikkaja Utajärven Niskankylästä. Asiakirjojen mukaan Mikko oli juottanut naapuritalon vävyn Aapo Kokon humalaan ja pahoinpidellyt hänet hengiltä. Tämän jälkeen hän oli yrittänyt lavastaa surman hukkumisonnettomuudeksi heittämällä ruumiin Oulujokivarteen. Kyseessä oli oikeuden mukaan palkkamurha, johon Tiikkajan oli houkutellut uhrin vaimo. Mestaus pantiin täytäntöön 18.12.1802 kello 10.

Vaikka Teerikankaalla ei enää 1800-luvun alun jälkeen päitä putoillut, herätti paikka kauhua ja pelkoa vielä yli 100 vuotta myöhemminkin. Samuli Paulaharjun haastattelema Juho Juvani kertoi vuonna 1913 alueesta seuraavaa:

"Sanotaan kalman olevan siinä paikassa. Eivät tohtineet ennen käydä siellä eikä muillakaan paikoilla, missä oli ruumista pidetty. Jos sattui koskemaan kädellä tai jalalla semmoista paikkaa, niin sylästiin siihen ja sanottiin: "Herra Jeesus, eihän tuosta mitään liene tarttunut."

Teerikankaalla kerrottiin myös kummittelevan ja alueella oli nähty "tyhjää väkeä". Kotiseutu-lehdessä vuodelta 1910 mainitaan alueella kummittelevan muuan viattomasti mestattu mies. Rauhattomia sieluja lepyteltiin rahoilla ja kerrotaan, että "kolme rahaa on pitänyt uhriksi panna siihen, jotta on päässy ihmiset kulkemahan sivu."

Mestauspaikalla kerrotaan vaeltelevan levottomia sieluja, joita lepyteltiin rahoilla. Tarkastusmatkalla ei etsinnöistä huolimatta tavattu kuin pullon henki.

Teerikankaaseen ja kummituksiin liittyy myös mielenkiintoinen sivujuonne. Mestauspaikan tuntumassa kerrotaan 1400-luvulla kulkeneen Ruotsin ja Novgorodin rajan ja paikalla olisi sen merkkinä ollut kivi, johon oli hakattu Ruotsin kruunu, Venäjän risti ja Lapin vasara. Arvellaan, että tämä Ruskonkivi tuhoutui 1950-luvulla tienrakennustöiden yhteydessä, mutta joidenkin mielestä kivi on edelleen Teerikankaalla noin 100 metrin päässä nykyisestä tiestä. Miten nämä kaksi - mestauspaikka ja rajakivi - sitten liittyvät toisiinsa? Vastaus piilee uskomuksissa. Uskottiin näet, että rajoille haudatut eivät pääsee kummittelemaan ja ihmiset olisivat näin olleet turvassa mestattujen rauhattomilta sieluilta.

Rajakiveksi uskottu kivi Teerikankaalla. Kivestä ei löydetty siihen kaiverrettuja merkkejä, joten mysteeri jatkuu.

Näiden traagisten tositarinoiden myötä toivotamme kaikille hirvittävää halloweenia! Ja muistakaa Teerikankaan ohitse seuraavan kerran kulkiessanne sylkäistä ja sanoa: "Herra Jeesus, eihän tuosta mitään liene tarttunut."

- KMO:n arkeologit

Lähteet: Mikko Moilanen, Metla ja KMO:n tarkastusmatka. Lisätietoa aiheesta: mikko.moilanen@metla.fi