Huovisen jalanjäljillä

Eräänä päivänä selasin Metsähallituksen tietojärjestelmään merkittyjä kulttuuriperintökohteita. Huomioni kiinnittyi Koillis-Sotkamossa sijaitsevan Mustavaaran etelärinteeseen merkittyyn rakennuksen raunioon. Kohteeseen oli tehty lisähuomautus: ”Veikko Huovinen”. Kyselin merkinnästä alueen suunnittelijoilta, jotka saivat jäljitettyä merkinnän tekijän, suunnittelijan, joka oli ehtinyt jo jäämään eläkkeelle. Hänellä oli hyvät tiedot alueen paikallishistoriasta ja näiden tietojen pohjalta päädyin lukemaan Veikko Huovisen kirjoittaman omaelämänkerran ”Muina miehinä” sekä kuuluisan romaanin ”Koirankynnen leikkaaja”. 

Veikko Huovinen on kirjailijana varsin tunnettu, mutta hänen toisesta urasta en tiennyt ennalta mitään. Omaelämänkerrassaan Huovinen kertoo työskennelleensä metsätöissä nuorena poikana. Tämä tapahtui juuri Mustavaaran kämpällä talvella 1946−47 ja kevättalvella 1948. Huovinen kertoo lähteneensä kämpälle repussaan voipurkki ja pussillinen annossokeria. Hammasharja jäi kotiin, koska ”se tuntui hienostelulta”. Kämppärakennuksessa oli toisessa päässä hakkuumiesten asuintilat ja toisessa päässä ajomiesten tilat. Keskellä rakennusta olivat keittiö ja teräväpää eli työnjohdon huone. Miehistötuvat lämmitettiin kamiinoilla, työnjohtajilla oli tiiliuuni. Miehet nukkuivat lavereilla, jotka oli tehty halkaistuista pölkyistä. Luteiden varalta patjan alle laitettiin DDT:tä, mutta ne löysivät silti tiensä kämppään. Mustavaaran eteläpuolella sijaitsevan puron lähellä sijaitsivat talli- ja saunarakennukset. Aamuisin kämpällä syötiin läskikastiketta ja perunoita ja sitten hiihdettiin töihin. Huovinen lapioi muurahaispesiä jäätielle ja kuokki raiteita sekä laski pinotavaran määrää. Iltaisin hän laski tilejä ja pinokuutiometrejä. Kämpällä vietettyä aikaa Huovinen muistelee lämpimästi. Hän lähtikin kämppäajan jälkeen Helsingin yliopistoon ja opiskeli metsänhoitajaksi.

Kirjassa ”Koirankynnen leikkaaja” päähenkilö Mertsi Vepsäläinen päätyy myös erinäisten vaiheiden kautta töihin savottaan. Kämpän kuvaus on niin yhteneväinen Mustavaaran kämpästä annetun kuvauksen kanssa, että Huovisen on täytynyt käyttää tuota kämppää romaanin tapahtumapaikkana. Mertsi ei kuitenkaan selviydy kämppäelämän haasteista aivan yhtä kirkkaasti kuin Huovinen itse aikoinaan selvisi. Olisi myös mielenkiintoista tietää, kuinka paljon romaanin tapahtumat perustuvat Huovisen omiin kokemuksiin ja kuinka paljon on puhdasta mielikuvituksen tuotetta.

Siirrytäänpä kuitenkin itse tapahtumapaikalle. Paljon ei kämpästä ole enää jäljellä. Kasvillisuudesta voidaan päätellä, että paikalla on ollut jonkinlainen avoimempi pihapiiri. Pienen hirsirakennuksen jäänteet ovat enää osittain pystyssä. Olisiko se voinut olla Huovisen mainitsema sauna? 

Rakennuksen jäänteet. Kuva: Riikka Mustonen/Metsähallitus

Metallitavaraa rakennuksen jäännösten vieressä. Kuva: Riikka Mustonen/Metsähallitus

Kookas kaivanto hirsijäänteiden läheisyydessä. Kuva: Riikka Mustonen/Metsähallitus

Kämppärakennusten hirret on usein siirretty uusiokäyttöön seuraavalle savottapaikalle, joten ei ole yllättävää, että vanhat kämppärakennukset säilyvät vain harvoin meidän päiviimme asti. Huovisen ansiosta tiedämme kuitenkin, millaista elämä juuri Mustavaaran kämpällä on ollut. Suosittelen lähteenä käyttämiäni kirjoja myös muille luettavaksi.

- Riikka

Lähteet:
Huovinen Veikko, 1980. Koirankynnen leikkaaja. Otava.
Huovinen, Veikko, 2001. Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia. WSOY.

Kapuloita rattaisiin

1700- ja 1800-luvuilla Vaalan ja Paltamon alueella ei ollut paljon teitä. Vesitse liikuttiin niin paljon kuin mahdollista, mutta maalla liikkuessa käytettiin polkuja. Polut pyrkivät kiertämään suuret vaarat ja suot, mutta koska soita on niin paljon ne jouduttiin usein ylittämään suoraan pitkospuita tai kapulateitä  pitkin.

Vanhat polut on merkitty karttoihin katkoviivalla. Pitkospuut on merkitty ”sikssak-viivoilla”, jossa seuraava viiva alkaa keskeltä edellistä viivaa. Esimerkki tästä alla. Kapulatie on merkitty lyhyillä poikittaisilla viivoilla.

Kartassa polkua ja suon poikki kulkevia pitkospuita. Kartta: Maanmittauslaitos, Vanhat painetut kartat: kartta 342311, vuodelta 1951

Samuli Paulaharju kertoo Kainuun mailta. Kansantietoutta Kajaanin kulmilta –kirjassa (1958), että porrastettu Papintie (porrastettu siksi, että pappi pystyi sitä mustilla kengillä kulkemaan) kulki Jaalangan Polvijärveltä Otermalle. 

”Puolivälissä taivalta oli Istumakivenkangas, jossa oli kivistä tehty ’rouvastin istuin’ ja sen vieressä suuri kuiva honka, mihin ’kaikki herrat olivat leikanneet puumerkkinsä ja vuosiluvun’” (Paulaharju 1958:22)

Istumakivenkangas löytyy nykyisistäkin peruskartoista. Oterma on kankaasta pohjoiseen ja Polvijärvi kaakkoon, joten polku on todennäköisesti kulkenut suunnilleen pohjois-eteläsuuntaisesti tai luode-kaakkosuuntaisesti. Polku alkoi kiinnostaa minua erityisesti, kun sain Kajaanin Metsähallituksen työntekijältä tiedon, että kankaan eteläpuoleisella suolla on säilynyt pätkä jonkinlaista kapulatietä tai pitkospuutietä. 

1970-luvun kartassa Istumankivenkankaalle ei ollut merkitty polkuja.  Vuoden 1942 kartassa Istumakivenkangas on hieman vaikeasti hahmotettavissa, mutta alueen poikki kulkee jonkinlainen polku.

Kartta: Talouskartta Vaalan hoitoalueesta. 6. Karttalehti.  Tehty Metsähallituksessa v. 1942. Kansallisarkisto

Maastossa puujäänteiden löytäminen vaati ahkeraa tamppaamista, jotta onnistui erottamaan kengän alla jatkuvan puurakenteen erillisistä kaatuneista puunrungoista ja oksista. Puurakenne kuitenkin löytyi. Se oli lähes täysin kadonnut aluskasvillisuuden ja humuskerroksen alle. Tunnustelemalla voisi päätellä, että kysymys on pitkospuista, joissa lyhyiden poikittaispuiden päälle on laitettu vierekkäin kaksi pitkää puunrunkoa. Kapuloita ei rakenteessa ainakaan tuntunut.

Puurakenne kulkee kuvassa oikealla, jäkälämuodostelman alla. Kuva: Riikka Mustonen/ Metsähalllitus

Vain muutamia puurakenteita oli näkyvissä. Kuva: Riikka Mustonen/ Metsähallitus

Havaittu pätkä pitkospuita nykykartalla. Kartta: © Metsähallitus 2008, © Maanmittauslaitos 1/MML/08

Löydetty tienpätkä oli suurinpiirtein pohjois-eteläsuuntainen. Onko sillä mitään tekemistä ns. Papintien kanssa?  Siitä ei ole tietoa. Tieto Papintiestä on liian epämääräinen ja vanhat kartat liian tulkinnallisia. Reittejä on voinut olla lukuisia eri suuntiin ja vaikka puu säilyykin melko hyvin hapettomissa oloissa suon sisällä, voivat löydetyt pitkokset olla paljon nuorempia. Paikalla on kuitenkin hieno historia, joka on onneksi säilynyt sen nimessä.

- Riikka 

Kun sota saapui Enontekiölle

Lapin sota alkoi syyskuussa 1944. Enontekiölle saksalaisjoukot vetäytyivät Yli-Muonion taistelun jälkeen 3.11.1944. Erillinen pataljoona 21.4. Komppanian sotapäiväkirjassa lukee 3.11.1944 seuraavasti: 

 

                 Eteneminen jatkui Sonkajärvelle missä viholl. viivytysjoukot puolustautuivat.

Inventoidessa maastossa havaittiin yli neljäkymmentä poteroa Sonkajärven ja Muoniontien välisellä kannaksella, missä oletettavasti saksalaisten viivytysjoukot ovat ottaneet suomalaiset vastaan. Pian saksalaiset siirtyivät pohjoisemmaksi, ja kun 6.11. rintamavastuun otti Jalkaväkirykmentti 3 (ent, Jalkaväkirykmentti 8) saksalaiset ovat olleet Palojoensuu-Muotkajärvi linjalla, jossa heillä on ollut viivytysasema. Suomalaiset asettuivat oletettavasti Äijäjoen pohjoispuolelle, noin 4 kilometriä etelään saksalaisten linjoista. 

Kartta saksalaisten alkuperäisestä vetäytymissuunnitelmasta, viivytysasemista ja pääpuolustusasemista. Palojoensuu-Muotkajärvi- viivytysasema on merkitty karttaan punaisella ympyrällä. Alkuperäinen kartta: Kulju, Mika. Lapin sota 1944-1945, s.41

Tämän kesän inventoinnissa kartoitettiin yksi saksalaisten viivytyslinjan asema sen koillispäästä Hetantien varresta. Etelälahdenvaaralla oli yli sata saksalaisten majoitus- ja telttakorsua sekä suuria korsuja ajoneuvoja varten. Lisäksi löytyi tähystyspuita, poteroita ja juoksuhautaa 1,5 kilometriä. 

Hyvin säilynyt saksalaisten rakentama puinen korsu.

Lapin sotaa käytiin talvella, joten kamina oli ehdoton kenttävaruste. Tässä kamina vielä paikallaan korsun nurkassa.

Saksalaisten tähystyspuu.

Sotilaan vai sotavangin? Mitähän tapahtui tämän kengän omistajalle?

Juoksuhautaa Etelälahdenvaaran laidalta.

Suomalaiset olivat altavastaajina saksalaisten hyvin varusteltuja puolustusasemia vastaan. Suomalaisten joukkojen huolto oli myös hankala hoitaa räjäytettyjen siltojen, huonojen tieyhteyksien ja miinojen takia. Lisäksi suomalaisten täytyi marraskuusta alkaen jakuvasti kotiuttaa vanhempia ikäluokkia rauhansopimuksen mukaisesti. Rintamavastuuseen siirtyivät siis 1925 syntyneet. Tästä syystä tätä sotavaihetta on kutsuttu lasten ristiretkeksi.

Saksalaiset pysyivät samalla rintamalinjalla kolme viikkoa, jonka aikana suomalaiset harjoittivat lähinnä partiotoimintaa ja vihollisen toiminnan häirintää omasta asemapaikastaan. Tappioita tuli silti.

7.11.44 Vihollinen edelleen tiukasti asemissa. Tiedustelupartiomme saavat vastaansa kk. tulta tien suunnalta. Klo 14.00 Rykmentistä tuli käsky jatkaa tiedustelua edelleen. 2. Partiota lähetetty toinen Muonion jokivartta ja toinen tien oikealla puolella. Tappiot 6. haavoittunutta.

9.11.44 Vihollinen jatkuvasti asemissaan. Patl. Kom. Kapt. Ivakko ja adj. Luutn. Vauhkonen haavoittuivat. Kapt. Jokinen tuli v.s komentajaksi luutn. Pitkänen 2. K:an päällikoksi ja vänr. Häyrynen adjutantiksi. Tiedustelupartioita lähettiin jatkuvasti tien oikealle puolella. Tappiot 1. kaatunut ja 4 haavoittunutta.

10.11.44 Vihollinen edelleen asemissaan. Kello 19.00 lähti kaukopartio Enontekiön kirkolle tehtävänä tutkia liikennettä – tiellä. Tappiot 1. kaatunut ja 2. haavoittunutta. Toinen haavoittunut luutn Paavola 1 K:sta.

                         Lyhenteitä: K: komppania. adj: adjutantti. kapt: kapteeni. kk:konekivääri. Patl: Pataljoona. kom: komentaja.

12.11. teltat määrättiin kaivettaviksi maahan, kun alkoi käydä selväksi, että viholliset ovat tiukasti asemissaan. Inventoinneissa havaittiin Äijäjoen pohjoispuolisella majoitusalueella ainakin 80 rinteeseen kaivettua telttakorsun paikkaa. Monien seinät oli vahvistettu hirsillä. Majoitusalue on ollut noin 700 x 300 metrin laajuinen ulottuen Muoniontien molemmin puolin. 

Harjoittelija tallentaa korsujen tietoja maastolaitteelle. 

16.11.44. 10.00 Tarkasti komentaja etulinjan ja käski varmistuksen lisäämisestä tien itäpuolelle niin, että varmistus ulottuu tiestä noin 400 m. itään olevalle suoaukemalle. Samoin käski kaivaa joka miestä kohti ampumakuopat ja pitämään jouk. johtajan hälytysharjoituksia.

Ampumakuoppia eli poteroita rinteessä.

22.11. 7.50 Sää kirkas, pakkasta 21 C. 10.-12.00 Vihollisen kovaa tykistötulta noin 1-1.5 km., etulinjan taakse.

Tältä paikalta saksalaiset ovat ampuneet suomalaisia kenttähaupitsilla. Kuvassa kenttähaupitsin kranaatin säilytyskehyksiä.

Viimein 26.11. suomalaiset partiot havaitsevat saksalaisten siirtyneen Palojoensuusta pohjoiseen. 

26.11.44 7.30 Sää pilvinen, pakkasta 4 C. myöhemmin päivällä satoi lunta.

7.30 Komentajan käskystä, lähti 1.sta 1 joukkue ja 1 kk ryhmä johtajana Kapt. Jokinen, tehtävänä miehittää Paljukkamaastossa oleva kukkula, jonka 2 pataljoonaa oli aikaisemmin vallannut.

8.00 Lähti 2 komppaniasta 1+6 liikkeelle tehtävänä tiedustella tien – suunnassa onko vielä vihollinen asemissaan entisessä paikassa.

9.30 Partio huomasi vihollisen pääjoukot vetäytyneen pois asemista pohjoiseen, ainoastaan pienet viivytysosastot olivat paikoillaan, jotka vetäytyivät myöskin partiomme edesä

15.00 Partion saavuttua Palojoensuun maastoon, saamatta kosketusta viholliseen.

15.10 Rykm. Kom. Antoi käskyn patalj. Lähtövalmiiksi 27.11.44 klo 9.00

Saksalaisten pääjoukot siirtyivät aikaisemmin rakennettuun Sturmbock-asemaan, joka nykyään tunnetaan paremmin Järämän linnoitusalueena. Tässä vaiheessa linnoitus oli lähes voittamaton. Suomalaisten täytyi vain tyytyä seuraamaan saksalaisten toimintaa omilta tähystys- ja partiointipaikoiltaan. Saksalaiset irrottautuivat asemistaan 11.1.1945. Lapin sota kesti kuitenkin vielä huhtikuun 27. päivään saakka.

- Marika

Lähteet: 

Kulju, Mika: Lapin sota 1944-1945

Vuontisjärvi, Elsa: Enontekiöläiset sodassa ja kotirintamalla 1939-1945

Lainaukset: Kansallisarkisto: 4./Er.P 21 Sotapäiväkirja 15.6.1944-28.11.1944

Kansallisarkisto: 1./JR 8 Sotapäiväkirja 6.11.1944-4.12.1944

Kesätyöläisen kokemuksia

Huhtikuussa sain tietää saavani kesäharjoittelupaikan kulttuuriperintöinventointiin Kajaanissa. Otin työn innolla vastaan, mutta en voinut aavistakaan miten kutkuttavan kiinnostava ja hurjan jännittävä tämä työ olisikaan! Metsäalan opiskelijana minulla ei ollut aavistustakaan Suomen arkeologiasta, mutta onneksi se puute minusta korjattiin tämän kuukauden aikana.

Kainuun kartta on lähes pelkkää poikkiraitaa soiden merkiksi, ja useimmat suot täällä on ojitettu. Mutta sielläpä ne inventointikohteetkin olivat, lukemattomien ojien ja suopursupöheikköjen takana. Kainuu on tosin tervahautojen lisäksi metsäautoteiden luvattu maa, joten suojumpatut muskelit jäivät harmillisesti saavuttamatta.

Mökelikköisten ja kökelikköisten turvekankaiden vastapainoksi saimme kokea vielä koskematonta, tasaista suomaastoa sekä vuosikymmeniä vanhojen pihapiirien kivettömiä peltoja. Moni peltoala oli istutettu kuuselle viivasuoriin riveihin, luultavasti vatupassin avulla.

Ehdottomasti jännittävimmät löydöt olivat mielestäni vanhojen pihapiirien kiviuunit ja metalliromu. Kiviuunit saattoivat pitää sisällään lasipulloja, kumisaappaita, kahvipannuja, sinkkisankoja, pattereita ja muita elon merkkejä kaukaisilta ajoilta. Peltoröykkiöiden läheisyydessä sijaitsi puhkiruostuneita liesiä ja pelloilla käytettyjä työvälineitä. Eräänkin kerran löysimme peltikattoisen ulkohuussin, jossa vielä majaili sunnuntain Helsingin Sanomat vuodelta 1990.

Huussin talosta oli jäljellä vain maatuneet seinälinjat ja matala kivikasa.

Tervahautojen ja pihapiirien lisäksi Kainuun metsistä löytyi jotain muutakin täydellisen mysteeristä. Ehkä tässä teltassa asuu metsien urhea erakko, kaupunkielämän uhmakas vastustaja?

Toivottavasti puut riittävät koko sateiseksi kesäksi.

Eikä tästä työstä vieläkään jännitys loppunut! Inventointikohteiden välillä matkatessa saimme pelätä ainakin suonsilmään uppoamista, ajamista omalla vastuulla, ammutuksi tulemista savikiekkojen sijaan, kalmasaaren kirousta ja karhun syömäksi tulemista. Yhden karhun näimmekin, mutta onneksi se oli muodostunut jäkälästä.

 

Karhulainen tuijotti meitä kivestä jäkäläisillä nappisilmillään, korvat pystyssä.

Päätimme, että emme halua upottaa autoa tähän suohon.

Eräs ystävällinen kyläläinen antoi veneensä lainaksi, jotta pääsisimme Kalmasaareen kummituksia jahtaamaan.

Kaiken jännityksen päätteeksi ja lukijoiden mielenrauhaksi säästin bloggauksen loppuun suloisen kuvan lokinpoikasesta.

 

- Helinä, harjoittelija

Kisa on ratkennut ja voittaja on...

Kulttuuriperintökisa on ratkennut ja oikea vastaus on vaihtoehto A. Oikeita vastauksia tuli kaksi kappaletta ja tiukan arvonnan päätteeksi pääpalkinto lähtee Helille! Ihan ilman palkintoa ei toinenkaan oikein arvannut jää, vaan Petrille lähtee Oiva Turpeisen kirja ja tuubihuivi. Onnea molemmille!

Kesän kunniaksi arvoimme vielä kaikkien osallistuneiden kesken koivukuviolla koristellun halko/lehtikassin. Onnettarena toiminut harjoittelijamme Helinä arpoi halkokassin Veronicalle. Voittajiin otetaan pian yhteyttä. Kiitos kaikille osallistujille!

Puuesine jatkaa matkaansa Museovirastolle viime kesän hiekat vielä pinnassaan. Esineen toinen puoli on ajan saatossa hajonnut.

Puuesineen ikä yllätti meidätkin ja radiohiiliajoituksen mukaan sitä on käytetty 1464-1646 välisenä aikana. Tuo kyseinen aika sattuu Suomussalmella olemaan alueen historian "hämärintä" aikaa, sillä tuolta ajalta ei tunneta kuin muutamia arkeologisia löytöjä ja kirjallisiakaan lähteitä ei ole. Suomussalmen katsotaan olleen Pohjois-Pohjanmaalla asuvien eränkäyntialuetta 1500-luvun alkuun saakka eikä alueella tiedetä olleen pysyvää asutusta. Vasta Täyssinän rauhan myötä ja olojen rauhoituttua, on pysyvämpi asutus päässyt leviämään alueelle. Oiva Turpeisen tutkimusten mukaan Suomussalmella olisi 1650-luvulla ollut kantatiloja 34 ja asukkaita 250. Yksikään tiloista ei sijaitse löytöpaikan läheisyydessä.

Puukepakon löytöpaikka Salonsaaren rannassa. Vesi oli löytöhetkellä huomattavasti tavallista matalammalla.

Mielenkiintoista esineen löytöpaikassa on myös se, että se löydettiin moniperiodisen asuinpaikan edustalta. Asuinpaikkaa on tutkittu vuonna 1997 ja koekaivauksessa se todettiin "tyypilliseksi suomussalmelaiseksi kivikautiseksi asuinpaikaksi". Paikalta on kivikautisten löytöjen lisäksi löytynyt 1970-luvulla rautakirves ja -piikki. Puuesine tarjoaakin siten hyvän jatkon aiemmille löydöille. Sitä, onko paikalla asuttu joskus pysyvämmin vai onko kepakon hukannut esimerkiksi kalalla ollut erämies, on mahdotonta sanoa. Joka tapauksessa puuesine tuo uutta tietoa asutuksesta ja elämästä historiallisen ajan alun Suomussalmella.

- Hanna 

Ilomantsin Muinais-Koitereella kalastettiin haukea jo noin 10 000 vuotta sitten

Muutama viikko sitten Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjien päämajan sähköpostilaatikkoon kolahti paketti Amerikasta. Muutaman klikkailun jälkeen paljastui, että pakkaus sisälsi radiohiilinäytteistä tehtyjä ajoitustuloksia, jotka yhdysvaltalainen, Miamissa Floridassa majaansa pitävä, Beta Analytic oli tehnyt kevään aikana. Miamiin lähetettyjen näytteiden joukossa oli useita kivikautisia luita Metsähallituksen vuoden 2014 Ilomantsin inventoinnista.

Ilomme oli suuri, kun huomasimme, että tulokset ovat kotimaisen esihistorian valossa varsin vanhoja ja sopivat hyvin yhteen ennakko-odotustemme kanssa. Erityisen mielenkiintoisia ovat Ilomantsin Koitereelta saadut tulokset. Lähtekäämme nyt yhdessä tutkimukselliselle kiertomatkalla Ilomantsiin, Suomen itäisimmälle suurjärvelle Koitereelle, kerimään auki järven menneisyyttä, ja tarkastelemaan sen historiaa erityisesti kesän 2014 löytöjen avulla. 

Kivinen taltta Koitereen koillispuolelta Lutinjoen seudulta.

Satasaarisen Koitereen synty ja kehitys

Koitereen synty liittyy viimeisimmän jääkauden loppuvaiheisiin Ilomantsissa. Järven kehitystä selvittäneen geologi Heikki Vesajoen (1985a, b) mukaan Koitere oli laajimmillaan heti jääkauden jälkeen ja ulottui tällöin Lieksaan asti. Sittemmin järvi on vähitellen kutistunut nykyiseen kokoonsa. Viimeisten vuosikymmenien kuluessa ihminen on tosin hiukan sekoittanut Koitereen luontaista tyhjentymisprosessia säännöstelyllään ja nostamalla vedenpintaa järvessä.

Koitere laajimmillaan Vesajoen (1985a, b) mukaan peruskartalle sovitettuna.

Miten Koitere sitten sai alkunsa? Jääkauden loppuvaiheessa mannerjäätikön sulaessa ja sen reunan siirtyessä vähitellen kohti luodetta, jäätikön eteen muodostui monin paikoin jääjärviä, jotka rajautuivat jäätikköön ja saivat vetensä jäätiköltä tulevista sulavesistä. Tällainen oli myös Koitereen alku. Valtavaan mannerjäätikköön rajautunut hyytävä järvi, joka sai merkittävän osan vesistään sulavesinä jäätiköltä, ja jonka avoimia puuttomia rantoja tuulet pieksivät.

Suomalaisten järvien erityispiirre on niiden jääkauden jälkeen tapahtunut hidas kallistuminen. Jääkauden aikana mannerjäätikön valtava paino työnsi maankuorta alaspäin ja jäätikön kadottua maankuori on pyrkinyt nousemaan takaisin ylös tasapainoasemaansa. Tämän seurauksena maanpinta kohoaa jatkuvasti Suomessa. Lähellä jäätikön keskusaluetta Pohjanlahden perukoilla nousu on nopeinta ja kauempana, esimerkiksi Ilomantsissa, nousu on hitaampaa.  Kohoamisnopeus siis vaihtelee maan eri osissa. Maan kohotessa eri tahtiin maanpinta on ajan kuluessa kallistunut ja järvien muinaiset rannat siinä mukana. Järven kehitystä voikin verrata vettä täynnä olevaan maljaan. Kun kallistamme maljaa (siis maankuorta), vesi valuu vähitellen astiasta pois. Toisella laidalla astian reuna (eli muinainen ranta), nousee vähitellen vedenpinnan yläpuolelle, ja toisella puolella astian reuna (ranta) pysyy vedenpinnan tasossa ja vesi tulvii reunan yli (rannalle). 

Esihistorian kuluessa Koitere on tyhjentynyt kuin kallistuva vesimalja.

Maankohoamisen aiheuttaman kallistumisen yleinen suunta on Etelä-Suomessa koillisesta kaakkoon, joten Koitereen koillispään ja pohjoisosien varhaiset muinaisrannat ovat nousun seurauksena jääneet kauas sisämaahan järven vähitellen tyhjentyessä sen lounaisnurkan lasku-uoman kautta.  Esihistorian ja erityisesti kivikauden tutkimuksen kannalta muinaisrannat ovat kiinnostavia, sillä rannat ovat olleet suosittuja asuinpaikkoja jo kivikaudella. 

Kesän 2014 inventointi Koitereen muinaisrannoilla

Metsähallitus inventoi kesällä 2014 Koitereen pohjoispuolisilla seuduilla vanhoja muinaisrantoja ja niiden kivikautista asutusta. Seutu on hiekkaista ja kivikautisille asutukselle täydellisesti sopivia rantoja on yltäkylläisesti arkeologille koluttavaksi. Alueelta löytyi kymmenkunta uutta kivikautista löytö- ja asuinpaikkaa. Asuinpaikkoja löytyi sekä järven luoteispuolelta nykyisen Hiienjoen seudulta että Koitereen koillispuolelta. Kauimmaiset asuinpaikat sijaitsevat nykyisin useiden kilometrien päässä järvestä. Paikkojen joukossa on kohteita muutaman kvartsi-iskoksen löytöpaikasta laajaan satojen metrien pituiseen asuinpaikkavyöhykkeeseen, jossa on asuttu kauan ja löytöjä on monella eri-ikäisellä rantatasolla. Ennakoimme, että asuinpaikat edustavat kivikauden vanhempaa puolta eli mesoliittista kivikautta. Tarkkaa käsitystä asuinpaikkojen tai Koitereen muinaisrantojen iästä meillä ei kuitenkaan tuolloin vielä ollut.

Täällä asuttiin 9700 vuotta sitten. Laaja mesoliittinen asuinpaikka-alue Hiienjoen alueella.

Koitereen palaneet luut..

Kivikautiset luut ovat säilyneet vain ”nuotion kautta” eli palaneina. Palamisen seurauksena meidän päiviimme säilyneet luut ovat tavallisesti hyvin pieneksi murentuneita kappaleita.  Ne ovat monesti varsin hankalasti tunnistettavia ja usein moni luista jää tunnistamatta. Joskus palat pysytään määrittämään kuuluvaksi esimerkiksi nisäkkäisiin tai kaloihin. Parhaimmillaan voidaan tunnistaa jopa eläinlaji.

7800 vuotta vanhoja kivikautisia luun paloja lojuu metsälaikutuksessa.

Eläinten luihin erikoistunut arkeologi Kristiina Mannermaa tutki Ilomantsista kesällä 2014 löydetyt luut. Kolmelta Muinais-Koitereeseen liittyvältä asuinpaikalta löytyi luuta ja näistä kaksi kohdetta on toistaiseksi ajoitettu. Tutkimuksessa havaittiin, että kaikilla paikoilla oli nisäkkään luita. Tarkempi lajimääritys ei ollut valitettavasti mahdollinen. Voimme arvailla, että ainakin hirvi ja majava, Suomen sisämaan kivikautisen ruokavalion kaksi päänisäkästä, ovat olleet Muinais-Koitereen asukkaiden ruokalistalla. Lisäksi Kristiina tunnisti kahden asuinpaikan aineistosta kalan luita. Näistä ainakin osa on peräisin hauesta. 

..ja Koitereen radiohiilet

Kaikilta edellä mainituilta asuinpaikoilta on tehty tai tekeillä radiohiiliajoitus. Radiohiilinäytteistä on toistaiseksi tehty neljä näytettä kahdelta asuinpaikalta Hiienjoen seudulta. Ajoitukset osoittavat, että Muinais-Koitereella asuttiin viimeistään jo noin 9800 - 9500 vuotta sitten.  Lisäksi yhden näytteen ajoitus on selvästi nuorempi (7800 vuotta). Rantakorkeuksiensa puolesta vanhimmilta asuinpaikoilta ei ole löytynyt luuta, joten näitä ei toistaiseksi ole ollut mahdollista ajoittaa tarkemmin. Kokonaisuutena voitaneen kuitenkin sanoa, että alueella on asuttu jo noin 10 000 vuotta sitten.  

Tallavaara ja kumppanit (2014) ovat julkaisseet hiljattain listan, joka kattaa pääosan Suomen vanhimmista arkeologisista radiohiiliajoituksista. Listasta havaitaan, että koko Suomesta on saatu toistaiseksi vain nelisenkymmentä Koitereen kolmea vanhinta ajoitusta vanhempaa tai iältään vastaavaa radiohiiliajoitusta. Kolme uutta ajoitusta on prosentuaalisesti mukava lisäys maamme vanhimman ajoitusaineiston joukkoon tutkimuksen käyttövoimaksi. Yksittäisiä ajoitettuja asuinpaikkoja on kuitenkin vielä vähemmän, sillä monissa tapauksissa yhdeltä asuinpaikalta on useita ajoituksia. 

Voiko asutus olla Koitereella vieläkin vanhempaa?

Veikkaukseni on, että luultavasti asutus on Koitereella alkanut jo huomattavasti aiemmin kuin nyt saadut ajoitustulokset osoittavat. Varmuutta meillä ei vielä tosin ole asiasta. Inventoinnissa kuitenkin löytyi asuinpaikkoja, jotka ovat rantakorkeuksiensa perusteella nyt ajoitettuja vanhempia. Lisäksi vanhastaan Koitereen kaakkoisrannalla tunnetaan Syväyksen asuinpaikka, josta on löytynyt piikivestä tehtyjä säleitä. Nämä saattavat vastineidensa perusteella ajoittua aivan kotimaisen esihistoriamme alkuvaiheisiin. Vastaavia löytöjä on tehty muualtakin Ilomantsista. Kuvia näistä löytyy artikkelista Manninen & Hertell 2011.

Aivan vanhimpia tunnettuja asuinpaikkoja Suomesta ovat mm. läheiset Joensuun Enon Sarvingissa sijaitsevat asuinpaikat. Näiden ajoitukset ovat alun toistatuhatta vuotta vanhempia kuin nyt Muinais-Koitereelta saadut tulokset. Välimatkaa Koitereelle on vain muutama kymmenen kilometriä, joten on hyvinkin mahdollista, että myös Koitereen rannoille asutus on tullut samoihin aikoihin kuin Enoon. 

Kuinka aikaisin asutus olisi voinut alkaa alueella? Jäätikön vetäytyminen asettaa asutuksen alkuhetkille Ilomantsissa ehdottoman takarajan. Tallavaara ja kumppanit laskivat myös, että asutus Joensuun puolella olisi alkanut viitisensataa vuotta sen jälkeen, kun jäätikkö hävisi alueelta. Muinais-Koitereella asutus olisi siis jäätikön puolesta ollut mahdollista jopa noin 1500 vuotta nyt todennettua aiemmin. Tallusteliko joku jo tämän hyytävän jäätikköön rajautuneen Alku-Koitereen rannalla? Ehkä ei, tai kenties kyllä. Tulevaisuus näyttää.

Yhteenveto

Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät raportoivat uusia radiohiiliajoitustuloksia, jotka osoittavat, että Ilomantsissa Muinais-Koitereella asuttiin ja kalastettiin jo noin 10 000 vuotta sitten. Koitere oli laajimmillaan heti jääkauden jälkeen ja vuosituhansien kuluessa alkuperäisestä Lieksaan saakka ulottuneesta Suur-Koitereesta on vähitellen tullut nykyinen täysin ilomantsilainen Koitere, suurjärvi kuitenkin sekin. Kesällä 2014 Metsähallitus inventoi Koitereen varhaisia muinaisrantoja järven pohjoispuolisilla alueilla, jossa ei ole aiemmin suoritettu arkeologisia tutkimuksia. Alueelta löytyi kymmenkunta uutta mesoliittisen kivikauden asuinpaikkaa. Koitereen jääkauden jälkeistä geologista kehityshistoriaa ja arkeologiaa tunnetaan kokonaisuutena huomattavasti heikommin kuin monien muiden kotimaisten suurten järvien, joten Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjillä on ollut jälleen onni saada valottaa omalla panoksellaan yhtä menneisyyden tutkimuskentän heikosti tunnettua osa-aluetta Suomessa. 

Kesäterveisin,

Mikke Lee

Kirjallisuutta

Tallavaara, M., Manninen, M., Pesonen, P. & Hertell, E. 2014: Radiocarbon dates and postglacial colonisation dynamics in eastern Fennoscandia. In Riede, F. & Tallavaara, M. (ed.) Lateglacial and Postglacial Pioneers in Northern Europe. BAR International Series 2599, (161-175).

Vesajoki, H. 1985a: Koitereen karttakuva kymmenentuhatta vuotta sitten. Pohjois-Karjalan luonto, Pohjois-Karjalan Luonnonsuojelupiiri ry:n vuosijulkaisu, XIV vuosikirja, (17-18).

Vesajoki, H. 1985b: Ilomantsin alueen kehitys geotieteellisen tutkimuksen valossa. Teoksessa Aho, J. (toim.) Runon ja tieteen Mekrijärvi. Joensuun yliopisto, Lappeenranta, (106-119).

Manninen, M.A. & Hertell, E. 2011: Few and Far between – an Archive Survey of Finnish Blade Finds. In Rankama, T. (ed.) Mesolithic Interfaces. Variability in Lithic technologies in Eastern Fennoscandia. Monographs of the Archaeological Society of Finland 1 (112-141)