Kapuloita rattaisiin

1700- ja 1800-luvuilla Vaalan ja Paltamon alueella ei ollut paljon teitä. Vesitse liikuttiin niin paljon kuin mahdollista, mutta maalla liikkuessa käytettiin polkuja. Polut pyrkivät kiertämään suuret vaarat ja suot, mutta koska soita on niin paljon ne jouduttiin usein ylittämään suoraan pitkospuita tai kapulateitä  pitkin.

Vanhat polut on merkitty karttoihin katkoviivalla. Pitkospuut on merkitty ”sikssak-viivoilla”, jossa seuraava viiva alkaa keskeltä edellistä viivaa. Esimerkki tästä alla. Kapulatie on merkitty lyhyillä poikittaisilla viivoilla.

Kartassa polkua ja suon poikki kulkevia pitkospuita. Kartta: Maanmittauslaitos, Vanhat painetut kartat: kartta 342311, vuodelta 1951

Samuli Paulaharju kertoo Kainuun mailta. Kansantietoutta Kajaanin kulmilta –kirjassa (1958), että porrastettu Papintie (porrastettu siksi, että pappi pystyi sitä mustilla kengillä kulkemaan) kulki Jaalangan Polvijärveltä Otermalle. 

”Puolivälissä taivalta oli Istumakivenkangas, jossa oli kivistä tehty ’rouvastin istuin’ ja sen vieressä suuri kuiva honka, mihin ’kaikki herrat olivat leikanneet puumerkkinsä ja vuosiluvun’” (Paulaharju 1958:22)

Istumakivenkangas löytyy nykyisistäkin peruskartoista. Oterma on kankaasta pohjoiseen ja Polvijärvi kaakkoon, joten polku on todennäköisesti kulkenut suunnilleen pohjois-eteläsuuntaisesti tai luode-kaakkosuuntaisesti. Polku alkoi kiinnostaa minua erityisesti, kun sain Kajaanin Metsähallituksen työntekijältä tiedon, että kankaan eteläpuoleisella suolla on säilynyt pätkä jonkinlaista kapulatietä tai pitkospuutietä. 

1970-luvun kartassa Istumankivenkankaalle ei ollut merkitty polkuja.  Vuoden 1942 kartassa Istumakivenkangas on hieman vaikeasti hahmotettavissa, mutta alueen poikki kulkee jonkinlainen polku.

Kartta: Talouskartta Vaalan hoitoalueesta. 6. Karttalehti.  Tehty Metsähallituksessa v. 1942. Kansallisarkisto

Maastossa puujäänteiden löytäminen vaati ahkeraa tamppaamista, jotta onnistui erottamaan kengän alla jatkuvan puurakenteen erillisistä kaatuneista puunrungoista ja oksista. Puurakenne kuitenkin löytyi. Se oli lähes täysin kadonnut aluskasvillisuuden ja humuskerroksen alle. Tunnustelemalla voisi päätellä, että kysymys on pitkospuista, joissa lyhyiden poikittaispuiden päälle on laitettu vierekkäin kaksi pitkää puunrunkoa. Kapuloita ei rakenteessa ainakaan tuntunut.

Puurakenne kulkee kuvassa oikealla, jäkälämuodostelman alla. Kuva: Riikka Mustonen/ Metsähalllitus

Vain muutamia puurakenteita oli näkyvissä. Kuva: Riikka Mustonen/ Metsähallitus

Havaittu pätkä pitkospuita nykykartalla. Kartta: © Metsähallitus 2008, © Maanmittauslaitos 1/MML/08

Löydetty tienpätkä oli suurinpiirtein pohjois-eteläsuuntainen. Onko sillä mitään tekemistä ns. Papintien kanssa?  Siitä ei ole tietoa. Tieto Papintiestä on liian epämääräinen ja vanhat kartat liian tulkinnallisia. Reittejä on voinut olla lukuisia eri suuntiin ja vaikka puu säilyykin melko hyvin hapettomissa oloissa suon sisällä, voivat löydetyt pitkokset olla paljon nuorempia. Paikalla on kuitenkin hieno historia, joka on onneksi säilynyt sen nimessä.

- Riikka 

Vanhoja valtateitä ja muinaisia polkuja

Metsien kätköissä on monenlaisia unholaan painuneita kulkureittejä. Osa hyvin vanhoistakin teistä tai poluista voi olla vielä nykyisinkin käytössä, mutta osa on kadonnut kokonaan tai osittain. Joissain tapauksissa aikoinaan hyvin merkittäväkin valtaväylä on jäänyt sivuun, kun tilalle on tullut uusi ja ehkä enemmän asutusta myötäilevä kulkuväylä. Toiset reitit ovat jääneet pois, koska asutus alueelta on hävinnyt tai kulkuneuvot ovat muuttuneet toisenlaisiksi. Muutoksia on tapahtunut kautta aikain, mutta viimeiset suuret muutokset ovat tapahtuneet vasta 1900-luvulla, jolloin esim. talvitiet jäivät pitkälti pois käytöstä. Hevospelit vaihtuivat autoihin, suksia alettiin käyttää vain urheilemiseen tai polkupyörillä ei enää liikuttu halki erämaiden kulkevia pyöräteitä metsätyökämpältä toiselle. 

Valtion metsien kulttuuriperintöinventoinneissa on tullut vastaan monenlaisia kulkureittejä ja niiden jäännöksiä. Tässä pari esimerkkiä laajasta valikoimasta.

Kyrönkankaan tie

Kauhanevan kansallispuiston halki kulkeva Kyrönkankaan tie on yksi vanhimmista valtateistämme. Se on mainittu Jaakko Teitin vuonna 1556 laatimassa selvityksessä. Tie kulki Pohjanmaalta Korsholman linnakkeesta Hämeenlinnaan Kauhanevan ja sitä ympäröivän erämaan halki. Se oli aluksi vain kangasmaalle syntynyt polku, jota vasta 1600-luvulla alettiin kunnostamaan ratsutieksi. Tie oli käytössä vain kesäaikaan. Talvella reitti kulki Parkanon kautta. Tien vanhin syntyhistoria on hämärän peitossa, mutta se lienee syntynyt helppokulkuiseen kangasmaastoon viimeistään keskiajalla. Tien varhaisimmat käyttäjät lienevät olleet eränkävijöitä, joiden myötä alueen vakituinen asutuskin hiljalleen syntyi. Tie oli 1770-luvulle saakka vilkkaimmin liikennöity tie Pohjanmaalta Etelä-Suomeen. Sen käyttö hiipui, kun Kurikan ja Jalasjärven välinen vanha talvitie kunnostettiin kesäkäyttöön ja tämä ns. Hämeenmetsän kautta kulkeva reitti jäi pitempänä matkustajaliikenteeltä syrjään. Nykyisin se on museotienä ja sitä pitkin kulkee polkupyöräreitti.

Pohjankankaalla tie kulkee harjumaisessa maastossa. Kuva on Karvian puolelta.



Karttaote vuoden 1750 kartasta. Piirtänyt T. Rönholm. 7:2 Vaasan maakunta-arkisto. 

Kartassa näkyy tien kulku Kauhanevan kohdalla sekä vasemmalla Kauhalampi. Etelässä (kartan alaosassa) näkyvät tekstit Trumba ja Bro. Ne merkitsevät siltarumpua ja siltaa, jotka on pitänyt rakentaa Kauhalammesta purkautuvan ojan yli. Nykyisin Kauhalammesta laskeva puro laskee nevalle melko suoraan itään samasta kohdasta, josta se tässä kartassa on valuttanut vetensä koko lailla etelään.

Tien kulkua Kauhanevan pohjoispäässä. Suon kohdalla tie kapenee nykyisestä noin 4-5 metristä 2,5 metriin. Kuten kuvasta näkyy, on hiekkainen osuus vielä kapeampi. Suon sisässä on vanhoja puurakenteita, joista esim. pitkospuun tai kapulatien runkoja näkyy siellä täällä työntyneenä polun nykyisen hiekkapinnan läpi. Koska puu säilyy suossa tuhansiakin vuosia, olisi mahdollista tutkia kuinka vanhoja tämän tien vanhimmat rakenteet ovat. Pitäisi vain kaivaa esiin alimmaisia säilyneitä rakenteita ja tehdä niistä esim. dendrokronologinen ajoitus.

Unohtunut kulkureitti Oudonjärveltä pohjoiseen

Taivalkosken Oudonjärveltä löytyi vuodelta 1862 peräisin olevan metsätalouskartan perusteella jo unohtunut ja lähes tyystin hävinnyt kulkureitti. Se pystyttiin paikantamaan siltä osin kuin se tuossa vanhassa kartassa näkyi.

Vuoden 1862 karttaan (J.W. Poppius) on merkitty Kaakkurilammen luoteispuolelle silta, joka kulkee suon yli kovan maan kärjestä koilliseen kohti metsäsaareketta. Tätä karttaa ja nykyistä peruskarttaa vertaamalla sillan sijaintipaikka pystyttiin löytämään. Paikantamisessa auttoi kartassa näkyvä Kaakkurilampi, joka on vielä nykyisinkin saman niminen.

Tällaisena sillanjäännös näyttäytyi, kun arkeologi saapui paikalle. Rakenne erottuu suossa leveänä kohoumana, joka johtaa niemekkeen kärjestä kohti suosaareketta. Kohouman sivulinjoilla on erotettavissa lyhyitä pystypuun pätkiä. jotka lienevät olleet sillan reunamerkkejä korkeamman veden aikana.

Kairalla tunnustelemalla selvisi, että suossa kohoumana näkyvän rakenteen leveys on noin metrin. Pienen lapiointituokion jälkeen paljastui, että noin 15 senttiä paksun suoturpeen alla on siltarakenne, joka muodostuu 5-6 rinnakkain asetetusta puusta. Puut lienevät olleet alunperin pyöreitä eli niitä ei ole veistetty tasaiseksi, mutta jonkun verran ne olivat tasaiseksi kuluneet. Leikkaukseen nousi vesi melko nopeasti, joten tämän tarkempia havaintoja ei rakenteesta saatu. Pituutta sillalla on noin 140 metriä kovasta maasta kovaan maahan.

Reitti näytti vanhan kartan perusteella jatkuvan suosaarekkeessa pohjois-luoteeseen. Metsiköstä löytyikin muutama vanha pilkkapuu, jotka johdattivat seuraavan suon reunaan, jossa reitti jatkui suohon painuneina pitkospuina.

Vanhat pilkkapuut osoittivat jo hävinneen polun ammoista kulkureittiä maastossa. (Pilkkapuu = puu, jonka kylkeen veistettiin kirveellä polun kulkua osoittava merkki.)

Vanhaa kulku-uraa pystyi seuraamaan kaikkiaan kolmen suosaarekkeen yli. Aina löytyi jostain vanha pilkkapuu ja seuraavan suon reunasta pitkospuun jäännökset. Pohjoisessa maaperä alkoi kuitenkin muuttua kuivemmaksi ja kovemmaksi ja lopulta vanha reitti katosi kokonaan. Aivan viimeisimmässä kolkassa kuljin suota ristiin rastiin ja pitkin poikin ja koitin kairalla tunnustelemalla löytää turpeen alta pitkospuun jäännöksiä. Näin löytyikin se viimeinen pätkä.

Myyrälehdon tienoilla pitkospuiden pää oli jo kokonaan kadonnut sammaleiden ja turpeen alle.



Kukahan näitä lienee viimeksi tallustellut.

Oli mieleenpainuvaa päästä jäljittämään ja kulkemaan tätä vanhaa reittiä, jonka lähtöruutu lienee sijainnut jossain Oudonjärven rannoilla. Mihin se sieltä aikanaan on johtanut jäi arvoitukseksi, mutta se näyttäisi kuitenkin suuntautuneen kohti Tyrä- ja Jokijärviä, joiden rannoilla on ollut vahvaa asutusta jo varhain. Yksi Kalle Päätalokin asui aikoinaan siellä. Liekö hänkin kulkenut näillä puilla.

- Jouni