Kesätyöläisen kokemuksia

Huhtikuussa sain tietää saavani kesäharjoittelupaikan kulttuuriperintöinventointiin Kajaanissa. Otin työn innolla vastaan, mutta en voinut aavistakaan miten kutkuttavan kiinnostava ja hurjan jännittävä tämä työ olisikaan! Metsäalan opiskelijana minulla ei ollut aavistustakaan Suomen arkeologiasta, mutta onneksi se puute minusta korjattiin tämän kuukauden aikana.

Kainuun kartta on lähes pelkkää poikkiraitaa soiden merkiksi, ja useimmat suot täällä on ojitettu. Mutta sielläpä ne inventointikohteetkin olivat, lukemattomien ojien ja suopursupöheikköjen takana. Kainuu on tosin tervahautojen lisäksi metsäautoteiden luvattu maa, joten suojumpatut muskelit jäivät harmillisesti saavuttamatta.

Mökelikköisten ja kökelikköisten turvekankaiden vastapainoksi saimme kokea vielä koskematonta, tasaista suomaastoa sekä vuosikymmeniä vanhojen pihapiirien kivettömiä peltoja. Moni peltoala oli istutettu kuuselle viivasuoriin riveihin, luultavasti vatupassin avulla.

Ehdottomasti jännittävimmät löydöt olivat mielestäni vanhojen pihapiirien kiviuunit ja metalliromu. Kiviuunit saattoivat pitää sisällään lasipulloja, kumisaappaita, kahvipannuja, sinkkisankoja, pattereita ja muita elon merkkejä kaukaisilta ajoilta. Peltoröykkiöiden läheisyydessä sijaitsi puhkiruostuneita liesiä ja pelloilla käytettyjä työvälineitä. Eräänkin kerran löysimme peltikattoisen ulkohuussin, jossa vielä majaili sunnuntain Helsingin Sanomat vuodelta 1990.

Huussin talosta oli jäljellä vain maatuneet seinälinjat ja matala kivikasa.

Tervahautojen ja pihapiirien lisäksi Kainuun metsistä löytyi jotain muutakin täydellisen mysteeristä. Ehkä tässä teltassa asuu metsien urhea erakko, kaupunkielämän uhmakas vastustaja?

Toivottavasti puut riittävät koko sateiseksi kesäksi.

Eikä tästä työstä vieläkään jännitys loppunut! Inventointikohteiden välillä matkatessa saimme pelätä ainakin suonsilmään uppoamista, ajamista omalla vastuulla, ammutuksi tulemista savikiekkojen sijaan, kalmasaaren kirousta ja karhun syömäksi tulemista. Yhden karhun näimmekin, mutta onneksi se oli muodostunut jäkälästä.

 

Karhulainen tuijotti meitä kivestä jäkäläisillä nappisilmillään, korvat pystyssä.

Päätimme, että emme halua upottaa autoa tähän suohon.

Eräs ystävällinen kyläläinen antoi veneensä lainaksi, jotta pääsisimme Kalmasaareen kummituksia jahtaamaan.

Kaiken jännityksen päätteeksi ja lukijoiden mielenrauhaksi säästin bloggauksen loppuun suloisen kuvan lokinpoikasesta.

 

- Helinä, harjoittelija

Harjoittelijan näkökulmaa ja kivikautisia asuinpaikkoja

Seuraavaksi kuulumisia Karstulan alueen harjoittelija-inventoijalta.  Nopeasti on metsäekologian opiskelijan aika kulunut kuvausvastaavana, kartturina sekä mittausapulaisena, ja hyvin olen päässyt työhön kiinni vaikka aikaisempaa kokemusta arkeologiasta ei ollutkaan. Kiinnostusta toki löytyy, ja erityisesti esihistoriallinen aika on kiehtovaa. Viime keskiviikkona pääsimmekin ensimmäistä kertaa kivikautiselle asuinpaikalle kun yhdistimme voimamme naapurikuntien inventoinnista vastaavien Hans-Peterin ja Torstin kanssa.

Lupaava paikka sijaitsi Pihtiputaalla Muurasjärven lähettyvillä, ja etsinnän jälkeen hakkuuaukolta löytyi kuin löytyikin kvartsia sekä poltettujen luiden jäännöksiä.

Kivikautisen asuinpaikan jäännöksiä etsimässä

Inventoimme myös alueelta löytyvän rajakiven 1700-luvulta.

Pihtiputaan ja Haapajärven raja menee edelleen samoilta kohdin.

Kivikautisen asuinpaikan löytö oli tähänastisen harjoitteluni huippukohta, mutta kesähän on vasta aluillaan ja kaikenlaista voi vielä löytyä.  Tässä työssä on kyllä oppinut katsomaan metsiä eri tavalla siellä kulkiessaan, ja pikku hiljaa sitä itsekin huomaa epäilyttävän näköisiä kivikasoja metsästä joiden ohi olisi ennen tullut käveltyä.  Metsien ekologiaan keskittyneenä ei tullut aikaisemmin ajatelleeksi sitä kaikkea ihmisasutuksen historiaa mitä metsistämme löytyy. Myös metsänkäyttötapojen muutos vuosisatojen kuluessa on tullut tässä hommassa selvemmäksi.

-Mitja, Karstula