Kapuloita rattaisiin

1700- ja 1800-luvuilla Vaalan ja Paltamon alueella ei ollut paljon teitä. Vesitse liikuttiin niin paljon kuin mahdollista, mutta maalla liikkuessa käytettiin polkuja. Polut pyrkivät kiertämään suuret vaarat ja suot, mutta koska soita on niin paljon ne jouduttiin usein ylittämään suoraan pitkospuita tai kapulateitä  pitkin.

Vanhat polut on merkitty karttoihin katkoviivalla. Pitkospuut on merkitty ”sikssak-viivoilla”, jossa seuraava viiva alkaa keskeltä edellistä viivaa. Esimerkki tästä alla. Kapulatie on merkitty lyhyillä poikittaisilla viivoilla.

Kartassa polkua ja suon poikki kulkevia pitkospuita. Kartta: Maanmittauslaitos, Vanhat painetut kartat: kartta 342311, vuodelta 1951

Samuli Paulaharju kertoo Kainuun mailta. Kansantietoutta Kajaanin kulmilta –kirjassa (1958), että porrastettu Papintie (porrastettu siksi, että pappi pystyi sitä mustilla kengillä kulkemaan) kulki Jaalangan Polvijärveltä Otermalle. 

”Puolivälissä taivalta oli Istumakivenkangas, jossa oli kivistä tehty ’rouvastin istuin’ ja sen vieressä suuri kuiva honka, mihin ’kaikki herrat olivat leikanneet puumerkkinsä ja vuosiluvun’” (Paulaharju 1958:22)

Istumakivenkangas löytyy nykyisistäkin peruskartoista. Oterma on kankaasta pohjoiseen ja Polvijärvi kaakkoon, joten polku on todennäköisesti kulkenut suunnilleen pohjois-eteläsuuntaisesti tai luode-kaakkosuuntaisesti. Polku alkoi kiinnostaa minua erityisesti, kun sain Kajaanin Metsähallituksen työntekijältä tiedon, että kankaan eteläpuoleisella suolla on säilynyt pätkä jonkinlaista kapulatietä tai pitkospuutietä. 

1970-luvun kartassa Istumankivenkankaalle ei ollut merkitty polkuja.  Vuoden 1942 kartassa Istumakivenkangas on hieman vaikeasti hahmotettavissa, mutta alueen poikki kulkee jonkinlainen polku.

Kartta: Talouskartta Vaalan hoitoalueesta. 6. Karttalehti.  Tehty Metsähallituksessa v. 1942. Kansallisarkisto

Maastossa puujäänteiden löytäminen vaati ahkeraa tamppaamista, jotta onnistui erottamaan kengän alla jatkuvan puurakenteen erillisistä kaatuneista puunrungoista ja oksista. Puurakenne kuitenkin löytyi. Se oli lähes täysin kadonnut aluskasvillisuuden ja humuskerroksen alle. Tunnustelemalla voisi päätellä, että kysymys on pitkospuista, joissa lyhyiden poikittaispuiden päälle on laitettu vierekkäin kaksi pitkää puunrunkoa. Kapuloita ei rakenteessa ainakaan tuntunut.

Puurakenne kulkee kuvassa oikealla, jäkälämuodostelman alla. Kuva: Riikka Mustonen/ Metsähalllitus

Vain muutamia puurakenteita oli näkyvissä. Kuva: Riikka Mustonen/ Metsähallitus

Havaittu pätkä pitkospuita nykykartalla. Kartta: © Metsähallitus 2008, © Maanmittauslaitos 1/MML/08

Löydetty tienpätkä oli suurinpiirtein pohjois-eteläsuuntainen. Onko sillä mitään tekemistä ns. Papintien kanssa?  Siitä ei ole tietoa. Tieto Papintiestä on liian epämääräinen ja vanhat kartat liian tulkinnallisia. Reittejä on voinut olla lukuisia eri suuntiin ja vaikka puu säilyykin melko hyvin hapettomissa oloissa suon sisällä, voivat löydetyt pitkokset olla paljon nuorempia. Paikalla on kuitenkin hieno historia, joka on onneksi säilynyt sen nimessä.

- Riikka 

Kiitoteitä ja konekorsuja - sodanaikaisten lentokenttien kartoitusta

Oman erikoisryhmänsä Metsähallituksen kulttuuriperintöinventoinnissa muodostavat lentokentät. Toisen maailmansodan aikana Suomen ilmavoimilla oli käytössään pitkälti toistasataa lentokenttää ympäri maata. Varsinaisten lentotukikohtien lisäksi lisäksi suurimpien kaupunkien lentokentät valjastettiin sotilaskäyttöön. Myös kymmeniä uusia kenttiä rakennettiin ympäri maata sekä koulutus- että rintamalentotoimintaan.

Sotien jälkeen suurin osa kentistä jäi aluksi Puolustusvoimien haltuun. Monet kentistä jatkoivat toimintaansa joko sotilas-, harraste- tai siviilikenttinä. Osa myytiin tai luovutettiin muuhun toimintaan ja purettiin esimerkiksi peltomaaksi tai hylättiin metsittymään. Osa taas päätyi Puolustusvoimien varikko- tai harjoitusalueiksi tai jäi muuten odottamaan jatkotoimenpiteitä. Tätä kautta Metsähallitukselle on päätynyt useita vanhoja sodanaikaisia lentokenttiä tai niiden lähimetsiä.

Sodanaikaiset lentokentät muodostavat kiinnostavan kulttuuriperintökohderyhmän. Nämä kohteet ovat selkeästi tunnistettavissa ja ne voidaan varmasti liittää tiettyihin aikoihin ja tapahtumiin. Rakenteet ovat muihin kohteisiin verrattuna massiivisia ja yhä selkeästi tunnistettavissa maastossa. Alueet ovat myös tasaisia ja helppokulkuisia ja yleensä niiden keskelle pääsee ajamaan suoraan autolla. Myös niiden määritteleminen kulttuuriperintökohteiksi on kohtuullisen kiistatonta ja monesti kentän perinteistä huolehtii historiayhdistys tai joku muu paikallinen harrastajataho.

Vaalan kenttä vuoden 1943 kartassa.

Vaalan kenttä vuoden 1943 ilmakuvassa.

Vaalan kenttä nykyisessä ilmakuvassa.

Suomen ensimmäiset lentokentät olivat aluksi nimensä mukaisesti kenttäalueita. Paikalla oli suuri ja tasainen, yleensä pyöreä, aukea. Varustus riippui kentän tärkeydestä, mutta usein se koostui tuulipussista, kaivosta sekä mahdollisesti muutamista katoksista, parakeista ja muista keveistä rakennuksista. Sotavuosien lähestyessä koneiden koko ja paino lisääntyivät, ja sitä kautta myös vaatimukset paremmista kiitoteistä. Kenttäalueille alettiin rakentaa varsinaisia kiitoratoja, jotka yleensä pyrittiin rakentamaan kolmion muotoon, jotta koneet saataisiin nousemaan ja laskeutumaan suunnilleen vastatuuleen.

Siikakankaan lentokentän varustukseen kuului sen valmistuttua ainoastaan tuulipussi sekä tämä kaivo.

Lestijärven kiitorata nykyään. Kyseessä oli yksi Kauhavan ilmasotakoulun koulutuskentistä.

Sodanaikaiset kentät tunnistaa (kiitoteiden lisäksi) yleensä lentokoneita varten rakennetuista suojista. Näitä kutsutaan vaihtelevasti sirpalesuojiksi, konekorsuiksi tai vastaaviksi. Suojat ovat vaihtelevan kokoisia ja muotoisia, mutta yleisin on hieman G-kirjainta muistuttava laaja ja korkea maavalli, jonka sisäosa on kaivettu maanpinnan alapuolelle, jotta kone on saatu joka suunnasta suojattua. Suojan perä on muotoiltu kulmikkaasti koneen pyrstöä varten. Usein suojissa on ollut puusta tehdyt seinät ja lattiat, joskus kattokin. Koska suojia rakennettiin erikokoisille ja -muotoisille koneille, voivat niiden mallit vaihdella kenttien mukaan neliönmallisista suojista tilaipäissuojiin, jotka muodostuvat vain matalista ja epäsäännöllisistä maavalleista.

Lentokoneen sirpalesuoja Rautavaaralla.

Yksi Vaalan kentän keveistä konesuojista.

Nähtävyyskohteeksi raivattu sirpalesuoja Vesivehmaalla.

Kartta Vesivehmaan kentästä vuonna 1943. Koneiden sirpalesuojia merkitty eniten kentän länsipuolelle, näistä keskimmäinen on ylemmässä kuvassa oleva nykyään raivattu sirpalesuoja.

Muut rakenteet Metsähallituksen inventoimilla kentillä ovat hyvin harvinaisia, sillä nykyiseksi metsätalousmaaksi ovat yleensä päätyneet pienemmät kentät, joiden varustus on ollut hyvin kevyttä. Isommat ja paremmat kentät ovat jatkaneet toimintaansa nykypäivään saakka ja niiden varustus on uusittu ajanmukaiseksi. Myös maanomistus on siirtynyt pois valtiolta. Lisäksi Puolustusvoimilla viime vuosikymmeniin saakka säilyneet vanhat kenttäalueet ovat olleet usein koulutuskäytössä ja alueilla on järjestetty usein kertausharjoituksia, joiden jäljiltä kentillä on usein poteroita, juoksuhautoja ja muita harjoituksissa kaivettuja suojarakenteita.

Myöhempiä harjoituskaivantoja Vaalan lentokentältä. Mahdollisesti ilmatorjuntatykin asema. Taustalla metsittynyt kiitorata.

Lentokentille rakennettiin sodan aikana ja sen jälkeen parakkeja ja muita huoltorakennuksia. Nämä jäivät usein lyhytikäisiksi ja ne on purettu pois kauan sitten. Autokorjaamon pohja Siikakankaan kentältä.

Siikakankaan kenttää käytettiin mm. pommitusharjoituksiin. Kentän liepeiltä löytyvältä vanhalta maalialueelta löytyi kuoppa…

…jonka vierestä löytyi luultavasti pienen lentopommin kappale.

- Ville