Kiitoteitä ja konekorsuja - sodanaikaisten lentokenttien kartoitusta

Oman erikoisryhmänsä Metsähallituksen kulttuuriperintöinventoinnissa muodostavat lentokentät. Toisen maailmansodan aikana Suomen ilmavoimilla oli käytössään pitkälti toistasataa lentokenttää ympäri maata. Varsinaisten lentotukikohtien lisäksi lisäksi suurimpien kaupunkien lentokentät valjastettiin sotilaskäyttöön. Myös kymmeniä uusia kenttiä rakennettiin ympäri maata sekä koulutus- että rintamalentotoimintaan.

Sotien jälkeen suurin osa kentistä jäi aluksi Puolustusvoimien haltuun. Monet kentistä jatkoivat toimintaansa joko sotilas-, harraste- tai siviilikenttinä. Osa myytiin tai luovutettiin muuhun toimintaan ja purettiin esimerkiksi peltomaaksi tai hylättiin metsittymään. Osa taas päätyi Puolustusvoimien varikko- tai harjoitusalueiksi tai jäi muuten odottamaan jatkotoimenpiteitä. Tätä kautta Metsähallitukselle on päätynyt useita vanhoja sodanaikaisia lentokenttiä tai niiden lähimetsiä.

Sodanaikaiset lentokentät muodostavat kiinnostavan kulttuuriperintökohderyhmän. Nämä kohteet ovat selkeästi tunnistettavissa ja ne voidaan varmasti liittää tiettyihin aikoihin ja tapahtumiin. Rakenteet ovat muihin kohteisiin verrattuna massiivisia ja yhä selkeästi tunnistettavissa maastossa. Alueet ovat myös tasaisia ja helppokulkuisia ja yleensä niiden keskelle pääsee ajamaan suoraan autolla. Myös niiden määritteleminen kulttuuriperintökohteiksi on kohtuullisen kiistatonta ja monesti kentän perinteistä huolehtii historiayhdistys tai joku muu paikallinen harrastajataho.

Vaalan kenttä vuoden 1943 kartassa.

Vaalan kenttä vuoden 1943 ilmakuvassa.

Vaalan kenttä nykyisessä ilmakuvassa.

Suomen ensimmäiset lentokentät olivat aluksi nimensä mukaisesti kenttäalueita. Paikalla oli suuri ja tasainen, yleensä pyöreä, aukea. Varustus riippui kentän tärkeydestä, mutta usein se koostui tuulipussista, kaivosta sekä mahdollisesti muutamista katoksista, parakeista ja muista keveistä rakennuksista. Sotavuosien lähestyessä koneiden koko ja paino lisääntyivät, ja sitä kautta myös vaatimukset paremmista kiitoteistä. Kenttäalueille alettiin rakentaa varsinaisia kiitoratoja, jotka yleensä pyrittiin rakentamaan kolmion muotoon, jotta koneet saataisiin nousemaan ja laskeutumaan suunnilleen vastatuuleen.

Siikakankaan lentokentän varustukseen kuului sen valmistuttua ainoastaan tuulipussi sekä tämä kaivo.

Lestijärven kiitorata nykyään. Kyseessä oli yksi Kauhavan ilmasotakoulun koulutuskentistä.

Sodanaikaiset kentät tunnistaa (kiitoteiden lisäksi) yleensä lentokoneita varten rakennetuista suojista. Näitä kutsutaan vaihtelevasti sirpalesuojiksi, konekorsuiksi tai vastaaviksi. Suojat ovat vaihtelevan kokoisia ja muotoisia, mutta yleisin on hieman G-kirjainta muistuttava laaja ja korkea maavalli, jonka sisäosa on kaivettu maanpinnan alapuolelle, jotta kone on saatu joka suunnasta suojattua. Suojan perä on muotoiltu kulmikkaasti koneen pyrstöä varten. Usein suojissa on ollut puusta tehdyt seinät ja lattiat, joskus kattokin. Koska suojia rakennettiin erikokoisille ja -muotoisille koneille, voivat niiden mallit vaihdella kenttien mukaan neliönmallisista suojista tilaipäissuojiin, jotka muodostuvat vain matalista ja epäsäännöllisistä maavalleista.

Lentokoneen sirpalesuoja Rautavaaralla.

Yksi Vaalan kentän keveistä konesuojista.

Nähtävyyskohteeksi raivattu sirpalesuoja Vesivehmaalla.

Kartta Vesivehmaan kentästä vuonna 1943. Koneiden sirpalesuojia merkitty eniten kentän länsipuolelle, näistä keskimmäinen on ylemmässä kuvassa oleva nykyään raivattu sirpalesuoja.

Muut rakenteet Metsähallituksen inventoimilla kentillä ovat hyvin harvinaisia, sillä nykyiseksi metsätalousmaaksi ovat yleensä päätyneet pienemmät kentät, joiden varustus on ollut hyvin kevyttä. Isommat ja paremmat kentät ovat jatkaneet toimintaansa nykypäivään saakka ja niiden varustus on uusittu ajanmukaiseksi. Myös maanomistus on siirtynyt pois valtiolta. Lisäksi Puolustusvoimilla viime vuosikymmeniin saakka säilyneet vanhat kenttäalueet ovat olleet usein koulutuskäytössä ja alueilla on järjestetty usein kertausharjoituksia, joiden jäljiltä kentillä on usein poteroita, juoksuhautoja ja muita harjoituksissa kaivettuja suojarakenteita.

Myöhempiä harjoituskaivantoja Vaalan lentokentältä. Mahdollisesti ilmatorjuntatykin asema. Taustalla metsittynyt kiitorata.

Lentokentille rakennettiin sodan aikana ja sen jälkeen parakkeja ja muita huoltorakennuksia. Nämä jäivät usein lyhytikäisiksi ja ne on purettu pois kauan sitten. Autokorjaamon pohja Siikakankaan kentältä.

Siikakankaan kenttää käytettiin mm. pommitusharjoituksiin. Kentän liepeiltä löytyvältä vanhalta maalialueelta löytyi kuoppa…

…jonka vierestä löytyi luultavasti pienen lentopommin kappale.

- Ville

Niityt ja niittyladot

Inventointimme kohdistuu pääasiallisesti metsätalouskäytössä oleviin metsiin, mutta myös osaan niin kutsutuista kitu- ja joutomaista. Nämä metsätaloudellisesti huonosti tuottavat maat ovat pääasiassa soita, kivirakkoja ja kallioita. Vaikka nykyään nämä maat ovat metsätalousmielessä huonosti tuottavia, olivat ne aikanaan aivan jotain muuta. 

Nykyisiä kitu- ja joutomaiksi laskettuja suomaita käytettiin aiemmin niittyinä, joista korjattiin karjalle talvirehu. Kaskiviljely oli hiipunut 1800–luvulle tultaessa ja sen loppumista edistivät etenkin isojako ja Metsähallituksen perustaminen vuonna 1859. Metsähallitus näet perustettiin hoitamaan ja suojelemaan kruunun metsiä, joiden tila oli huolestuttava osittain juuri kaskeamisen johdosta. Kaskeamisen jälkeen siirryttiin peltoviljelyyn, mutta pelloilla viljeltiin pääasiassa viljaa. Karjan talviruokinta oli järjestettävä muilla keinoin ja siihen kelpuutettiin peltoja huonommin tuottavia alueita, kuten suomaita. 

Vaikka isojako ja Metsähallituksen perustaminen selkeyttivät maiden omistussuhteita, jäivät niittymaat ja niiden nautintaoikeudet joissakin tapauksissa epäselviksi. Pääasiallisesti niityt kuuluivat talollisille, jotka jopa myivät tai vuokrasivat omistus- ja nautintaoikeuksiaan torppareille, mutta niittyjä saatettiin myös käyttää vuorovuosin ja joskus omistusta ei kyetty ollenkaan määrittämään. Tuohon aikaan niityt olivat halutumpia kuin metsämaat, mikä näkyy edelleen nykyisessä maanomistuksessa, sillä usein valtion omistaman metsämaan sisällä on kitu- ja joutomaata, joka on yksityisomistuksessa. 

Niittylato Sodankylässä

Niittyjä oli muutamia eri tyyppisiä riippuen siitä, pitikö suo muuttaa niityksi vai kerättiinkö heinä suoraan suolta. Notkoniittyjä tehtiin veden vaivaamille alueille, joiden heinän kasvua edistettiin tulvittamalla. Aukeilla neva- ja lettosoilla sekä etenkin Lapin suurilla aapasoilla olivat puolestaan suoniityt yleisiä. Niitä ei tarvinnut erityisesti perustaa eikä hoitaa, vaan niistä korjattiin heinä. Suoniityt olivat huonotuottoisia eikä niistä useinkaan voitu korjata satoa joka vuosi. Niittytalouteen kuului niittytyypistä riippumatta aina kiinteästi ladot sekä niiden lisäksi suovat, haasiot, niittypadot ja saunat.

Suova

Niityltä kasattu heinä koottiin suoviin, joiden pohjalle asetettiin puiden vesoja tai riukuja, jotta alimmaiset heinät eivät kastuisi. Suovan keskellä oli pitkä keskuspuu, jonka ympärille heinät koottiin. Keskuspuita saattoi olla useampiakin riippuen suovatyypistä. Reunoille asetettiin metrin mittaisia keppejä, jotka tukivat rakennelmaa ja estivät heinien painumisen. 

Heinäsuovan pohja Kittilässä

Haasio eli haasia

Heinät saatettiin koota myös haasioon, mikä oli yleistä varsinkin Lapin aapasoilla. Haasiossa oli pitkittäisriukuja, jotka oli kiinnitetty allekkain suohon iskettyjen pystypuiden varaan. Myöhemmin pitkittäisriu´ut korvattiin rautalangoilla.

 

Heinähaasio Inarista

Rovaniemeltä kartoitetusta haasiosta näkyy suon pinnalle vain lahonneita pystypuita.

Yksi haasion pystypuista nostettuna suon pinnalle. Suohapot ovat säilyttäneet alaosan täydellisesti.

Pystypuun alaosasta voi lukea puun vuosirenkaat.

Niittypadot

Rehun tarpeen kasvaessa niittyjen heinäntuotantoa pyrittiin edistämään. Järvien pintoja laskemalla saatiin uutta viljelyalaa ja tätä varten perustettiin kylien yhteisiä järvenlaskutoimikuntia, joiden toimintaa kannustettiin myös valtion taholta. Purojen varsiin tehtiin myös niittypatoja, joilla tulvitettiin rantoja tai laajojakin suoalueita.

Kaivosoja Taivalkoskella on 200 metriä pitkä Peräsuon tulvittamiseen tehty kanava, jossa on niittypato.

Peräsuon reunasta löytyi kahdesta puusta tehty lautta eli kopukka, jolla heiniä kuljetettiin ojan yli.

Paiseniitty saattoi olla koko kylän yhteinen yritys, jota tulvitettiin niittypadolla. Sana paiseniitty tulee veden paisuttamisesta puronvarsiniitylle. Niitty jaettiin osallistuneiden kesken palstoihin, jotka merkittiin suohon lyödyillä tolpilla.

Taivalkosken Peräsuon paiseniitystä nostettu rajamerkkitolppa. Soille rajoja merkittiin kolmella tolpalla, joita kutsuttiin kolmeksi veljekseksi. Keskimmäinen tolppa oli pisin.

Taivalkosken Peräsuon niittyaukealla näkyi ainakin kahdeksan palstojen rajamerkkiä.

Niittysaunat

Niityllä saatettiin työskennellä useita viikkoja kaukana asutuksesta ja silloin yövyttiin niittysaunassa.
 

Taivalkosken Peräsuon ja Saunasuon välissä on niemi, jonka nimi on Saunasaareke. Niemestä löytyi niittysaunan seinän ja tulisijan jäännökset.

Toinen niittysaunan jäännös Taivalkoskella.

Niittyladot

Heinä säilöttiin niityllä sijainneisiin latoihin. Niitä löytyy usein useampiakin samalta niityltä. Ladot on tehty taidokkaasti ja niistä löytyy monia hienoja yksityiskohtia, kuten oven saranoita ja jopa vitsapunoksia. Latojen seiniin on lisäksi usein kirjoitettu nimiä ja vuosilukuja. Muutamista ladoista on löytynyt myös ilmeisesti ihastumiseen tai rakastumiseen liittyviä kirjoituksia.

Heinälato Taivalkoskella.

Ladon seinään oli kaiverrettu nimi Heikki Väisänen.

Nimen lisäksi seinään oli kaiverrettu vuosiluku 1949.

Niittyladon oven sarana Rovaniemeltä

Taidokasta vitsapunontaa Taivalkoskella sijaitsevassa ladossa.

Niittyladon oven pieletkin oli sidottu vitsaksin.

Vitsapunos kestää aikaa.

Taivalkosken niittylato oli helppo ajoittaa, sillä ladon päätyhirsi löytyi suosta kellallaan. Päätyhirteen on veistetty vuosiluku 1911.

Mitä arkeologit duunaa?

Kevät koittaa arkeologeillekin ja valmistelut kesän kenttäkautta varten ovat täydessä vauhdissa. Viime kesää ei ole kuitenkaan ihan täysin unohdettu, sillä siitä muistuttavat vielä keskeneräinen inventointiraportti ja tänään luuanalyysista saapuneet kivikautisilta asuinpaikoilta löytyneet palaneet eläinten luut.

Hirvellä on herkuteltu. Tämä hirven kallon kappale löytyi viime kesänä Suomussalmelta.

Projektimme on hyvällä tavalla siitä harvinainen, että olemme voineet teettää sekä lajimääritykset että C14-ajoitukset inventoinnissa löytyneistä luista. Tulokset ovat olleet poikkeuksellisia ja esimerkiksi Lapin ja Pohjanmaan varhaisin asutus on projektin ansiosta "vanhentunut". Viime kesänä löytyneet luut tulevat todennäköisesti tuomaan lisää tietoa varhaisimmasta asutuksesta ja sen sijoittumisesta Pohjanmaan alueella.  

Arkeologin työpöytä. Luunäytteet lähdössä viimeiselle matkalleen.

Nyt tarvitsee enää odottaa muutama viikko ja Suomen esihistoriasta saadaan taas uutta tietoa. Ajoituksia on luvassa Pohjanmaan lisäksi Suomussalmelta ja Lieksasta. Palataan asiaan, kun tulokset ovat tulleet!

- Hanna

Lönnrotin(kin) jäljillä Kainuussa

Elias Lönnrot päiväsi 28.2.1835 Vanhan Kalevalan esipuheensa Kajaanissa ja Suomi sai kansalliseepoksensa. Vienan Karjalasta tuli Lönnrotin myötä suomalaisuuden alkukoti, jossa runonlaulajat pitivät vielä yllä vanhaa suullista kulttuuriperintöä. Itse Kalevalasta ei ole olemassa konkreettisia jäänteitä, mutta Lönnrotin runonkeruumatkoillaan Vienaan kulkema reitti, jota myös Lönnrotin poluksi kutsutaan, kiinnostaa ja puhututtaa. Vaikka reitti usein samaistetaan Lönnrotiin ja 1800-lukuun, on sillä ikiaikaiset juuret kauppareittinä. Tämän päivän kunniaksi lähdetään ainutlaatuiselle aikamatkalle reitin historiaan 1500-luvulta 1900-luvulle. Luvassa on paljon tietoa, sillä aikakaudessa riittäisi tutkittavaa ainakin yhden väitöskirjan verran.

Uudisasutusta, rajasotia ja kaupankäyntiä

Kainuun alue ja Suomussalmella Vuokin seutu olivat vielä 1500-luvun alkupuolella Pohjois-Pohjanmaalla asuvien eränkäyntialuetta, jossa pysyvää asutusta ei ollut. Savon alueen asutuspaine ja verohelpotukset ohjasivat asutusta 1530-50 -luvuilla Oulujärven ympäristöön, josta se Kajaanin kruununkartanon perustamisen myötä vuosisadan puolivälissä lähti leviämään myös idemmäs. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa näillä rajariitojen repimällä itäsillä alueilla ja 1500-luvun lopussa sodat tuhosivat asutuksen lähes täysin. Vasta Täyssinän rauha vuonna 1595 lopetti vuosisatoja kestäneet rajariidat ja asutus pääsi uudestaan leviämään alueelle.

Ensimmäistä kertaa Vuokin alue ja siellä sijaitseva vesireitti Venäjälle Vienan suuntaan mainitaan kirjallisissa lähteissä 1500-luvun lopulla - 1600-luvun alussa. Tässä vanhimmassa reittiselostuksessa vesitien kerrotaan haarautuvan kahteen Suomussalmen Aittokoskella. Itään päin lähtevä reitti kulki Vuokkijärveä pitkin Palojärvelle saakka ja lähti siitä kohti itäkaakkoa. Vesireitti kulki Alanteen-, Kivi- ja Murhijärvien kautta nykyisellä Suomen ja Venäjän rajalla sijaitsevalle Vuokkijärvelle (Wuokinlatvajärvi) ja siitä rajan yli.

Nykyiselle karttapohjalle hahmoteltu vesireitti Aittokoskelta Vuokkijärvelle.

Tätä 1500-luvun vesireittiä pitkin saapuivat niin ryöstö- ja sotaretkeläiset kuin kauppiaatkin. Oulun ja Vienan alueen välinen kauppa oli jo 1500-luvulla näistä sota- ja hävitysretkistä huolimatta hyvin vilkasta ja kauppiaita saapui markkinoille venekunnittain. Idästä saatiin muun muassa hyvälaatuista merisuolaa ja rautatarvikkeita, kun taas Vienan kauppiaat hakivat täältä turkiksia ja helmiä. Vuosisadan loppua kohti kauppa alueella jatkoi kasvuaan, kun englantilaiset ja hollantilaiset avasivat kauppareitin Arkangeliin.

Ensimmäiset karttatiedot ja kaupan kasvu

Vuokin alueen reiteistä on olemassa karttoja 1600-luvulta alkaen. Ensimmäinen reittejä kuvaava kartta on Claes Claessonin piirtämä Kainuun alueen yleiskartta vuodelta 1650. Kartta on melko suurpiirteinen, mutta siihen on merkitty Vuokin alueen järvet ja joet, joiden tulkitaan kuvaavan alueen reittejä. Karttojen ja reittiselostusten perusteella 1600-luvun puolivälissä Venäjän suuntaan on kuljettu kolmea reittiä, joista yksi on jo 1500-luvulla kuvailtu itäisemmän Vuokkijärven kautta kulkeva reitti. Kaksi muuta reittiä kulkevat pohjoisempaa Viiangin ja Korpijärven kautta. Tosin Korpijärven rajanylityspaikasta on ristiriitaista tietoa ja sitä on pidetty myös karttavirheenä. Järvien ja jokien lisäksi karttaan on merkitty Vuokin alueen asutustilanne: läntisemmän Vuokkijärven rannoilla oli tuohon aikaan useampiakin taloja, mutta Viiangin päässä karttaan on merkitty vain yksi talo Aittojärven pohjoisrannalle.

Ote Claes Claessonin kartasta vuodelta 1650. Karttaan on piirretty vesireittejä sekä alueen taloja. Numero 1 on jo 1500-luvulla kuvailtu reitti itäiselle Vuokkijärvelle, numero 2 Korpijärven rajanylityspaikka ja numero 3 Viianginjärven kautta kulkenut reitti. Aittojärven talo sijaitsi lähellä Korpijärven reittiä.

 

Aittojärven pohjoisrannalla sijainnutta talon paikkaa on tutkittu inventoinnissamme vuonna 2011. Historiallisten lähteiden mukaan paikalla on sijainnut Aittojärvi-niminen perintötila, jonka isäntä oli nimeltään Antti Hyry. Asutus on Aittojärvellä ollut lyhytikäistä ja talo on melko pian siirretty muutaman kilometrin päähän, jolloin se on myös saanut uuden nimen Hyry.

Tutkimuksissa Aittojärven pohjoisrannalta löytyi useita uunin jäänteitä, kiviröykkiöitä, hiilimiilu sekä pilkkapuita. Alueella tulkittiin näiden jäänteiden ja perimätiedon perusteella sijainneen kaksi tilaa, jotka ajoittunevat 1600-luvulle. Sitä, onko asutus paikalla jatkunut pidempään kuin historialliset lähteet kertovat, ei ilman arkeologisia kaivaustutkimuksia saada selville.

Yksi Aittojärven pohjoisrannalla sijaitsevista uunin jäänteistä erottuu kuvassa keskellä koivujen, sammaleen ja varpujen peittämänä kasana.

Esiinkaivettua uunin jäännöstä.

Uunin kiviä.

Aittojärven rannassa asuinpaikkojen vieressä sijaitsee hiilimiilu.

Vienan kaupan saralla 1600-luku oli kasvun ja kukoistuksen aikaa. Venankarjalaiset hallitsivat suurinta osaa kaupasta Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan alueilla ja esimerkiksi Kajaanin markkinoilla oli tarjolla eksoottisia hedelmiä ja mausteita sekä englantilaisia tina- ja messinkiesineitä. Kaupankäynnin vilkkauden takia reiteillä riitti kulkijoita kaikkina vuodenaikoina. Kesäisin matkat tehtiin veneellä ja talvisin hevosten vetämällä reellä. Seuraavalla vuosisadalla tilanne muuttui ja Vienan kauppa ajautui murrokseen.

1700-luku ja Vienan kaupan murros

Vuokin alueen reiteistä löytyy 1700-luvulta sekä karttoja että reittikuvauksia. Aikalaislähteiden perusteella rajanylityspaikkoja oli sekä Viiangissa että itäisellä Vuokkijärvellä. Kartat ovat 1700-luvulla edelleen niin suurpiirteisesti tehtyjä, ettei niiden perusteella voi tarkasti hahmottaa reittiä nykykartalla. Kartoista näkee kuitenkin sen, ettei Aittojärvellä ole enää taloa, vaan lähistölle on tullut Hyry-niminen talo.

Perimätiedon mukaan Suomussalmen Hietajärven ja Kuivajärven vienalaiskylät saivat alkunsa 1700-luvun lopulla. Tällöin kaksi Venäjältä sotaväenottoja paennutta miestä, Aliipei Ahtonen ja Tament Siikow, asettuivat asumaan Suomen puolelle Hietajärven rannalle. Tament Siikow muutti nimensä Lari Huoviseksi ja toimi ilmeisesti Aliipein tilalla renkinä. Hän nai myöhemmin tilan piian Toarein ja he muuttivat uudisasukkaiksi Kuivajärvelle. Pariskunnasta on saanut alkunsa laaja Huovisten suku.

Vuoden 1868 kartassa näkyy Autiohuovinen-niminen talo (punainen pallo) peltoineen Hietajärven rannalla. Paikalla sijaitsee nykyään Hietajärven kylä. Musta nuoli osoittaa Vuokkijärven Kalmasaarta, jota käytettiin alueen hautasaarena 1920-luvulle saakka.

Hietajärven, Kuivajärven ja rajantakaisen Vuokinsalmen vienalaiskylien hautausmaa sijaitsi Kalmasaaressa itäisellä Vuokkijärvellä. Saaren poikki kulkee Suomen ja Venäjän raja. Samuli Paulaharju kirjoitti vuonna 1924 kirjan vienankarjalaisista tavoista ja uskomuksista. Hän haastatteli kirjaansa varten vuonna 1915 Vuonniselta kotoisin olevaa Anni Lehtosta, joka oli kuuluisan runonlaulaja Ontrei Malisen jälkeläisiä. Samuli Paulaharju kertoo kirjassaan hautaamistavoista muun muassa seuraavaa: "Jo aamupäivällä on ruumis saatettava kalmistoon, ennen puolta päivää. Iltapäivällä, sen jälkeen, kun päivä kääntyy luoteelle (länteen) ei vainajaa saa enää panna hautaan, sillä jälkeen puolen päivän haudatulle ei näytetä päivää tuonelassa, vaan vainaja saa olla ainaisessa pimeydessä." Kuolema ja hautaaminen olivat täynnä rituaaleja ja itkuvirsiä, joilla varmistettiin sekä elossa olevien että kuolleiden elon jatkuminen häiriöttä.

Itäisen Vuokkijärven Kalmasaarta kartoitettiin inventoinnissa viime kesänä. Suomen puolelle saarta on perimätiedon mukaan haudattu vainajia, mutta tarkastuskäynnillä saarella ei havaittu selkeitä hautapainanteita. Suomen puolella ei myöskään ole hautaristejä, vaan vain saarelle pystytetty muistomerkki. Kalmasaarta käytettiin hautasaarena aina 1920-luvulle saakka, jolloin Suomen ja Venäjän raja meni kiinni. Uusi hautausmaa perustettiin tämän jälkeen Kuivajärven Kalmisaareen.

Itäisen Vuokkijärven Kalmasaari. Taustalla näkyy saarelle vuonna 2008 pystytetty vienalainen risti.

Kalmasaaren muistoristi.

Vienan kauppaan oli jo 1600-luvun lopulla alkanut vaikuttaa vahvasti tervakaupan nousu. Kaupankäynti muuttui radikaalimmin Oulun saatua tapulioikeudet 1765 ja tervan ja pien lisäksi kotimaiseksi kauppatavaraksi muotoutui puutavara ja siihen liittyvä laivanrakennus. Myös idästä tulevia kauppiaita ryhdyttiin valvomaan tarkemmin ja rajalle perustettiin tulliasemia. Tämän seurauksena Vienan kauppa alkoi hakea uusia pohjoisempia reittejä ja uudenlaisia kauppatavaroita. Kun aiemmin kauppaa oli käyty välttämättömyystarvikkeilla, ryhtyivät kauppiaat niiden kysynnän vähenemisen takia myymään mukavuus- ja ylellisyystarvikkeita, kuten tupakkaa, kahvia, teetä, sokeria sekä kankaita ja kutomotuotteita. Näitä tuotteita pystyi kuljettamaan repussakin ja kauppa alkoi muuttua yhä enemmän laukkukaupaksi.

Ajoittamaton tervahauta ja sen vieressä oleva konttipuu itäisen Vuokkijärven rannalla. Kukahan on aikoinaan konttinsa puuhun ripustanut?

Runonkerääjät ja laukkukauppiaat

Kainuun karttatilanne ottaa ison hypyn eteenpäin 1800-luvulla. Tältä ajalta löytyvät sekä isojako- että pitäjänkartat, joihin merkittiin talot, pellot ja muut tilukset sekä myös tiet. Suomussalmen alueella näitä karttoja tehtiin melko myöhään vasta 1860-luvun lopulla. Vienan reitin aiemmassa tutkimuksessa isojakokarttoja on käyty läpi, mutta pitäjänkarttoja en ole nähnyt tutkitun aiemmin. Itse olen keskittynyt niiden tutkimiseen ja kartanpiirron kehittymisen takia näitä vuonna 1868 piirrettyjä karttoja on voinut asemoida nykykarttojen päälle. 

Suomussalmelta ja erityisesti Vuokin alueelta on 1800-luvulta karttojen lisäksi useita reittikuvauksia. Niitä ovat laatineet niin piirilääkärit, runonkerääjät, kirkkoherrat kuin virkamiehetkin. Myös 1830-luvulla ehdotettu maantien rakentaminen Oulusta Vienan Kemiin lisäsi alueen reittien tutkijoita. Maantietä saatiin kuitenkin alueelle odottaa vielä yli 100 vuotta. (Katso tästä I. K. Inhan vuonna 1894 ottama kuva yhdestä Vienan Karjalan alueen tiestä.)

Kulkijoista ehdottomasti kuuluisin oli Elias Lönnrot, joka teki useita matkoja Vienan Karjalaan 1830-luvulla. Alla olevaan vuoden 1868 pitäjänkarttaan on hahmoteltu hänen syksyllä 1833 kulkemaansa reittiä rajan yli. Tätä neljättä matkaa pidetään Kalevalan synnyn kannalta merkittävimpänä. Matkakertomuksessaan, jonka hän lähetti J. L. Runebergille, Lönnrot kertoo lähteneensä veneellä Vuokista Kinnulanniemeen ja jatkaneensa sieltä matkaa vesitse Hyrylle saakka, jossa hän hoiti ihottumasta kärsiviä ihmisiä. Matka jatkui Hyrystä Viiankiin, jonne vuoden 1868 kartan mukaan pääsi joko vesitse tai maitse. Lönnrot ei kertomuksessaan mainitse kulkutapaa Hyryn ja Viiangin välillä, mutta Viiangista hän jatkoi jalan rajan yli kohti Kivijärveä. Matka jatkui rajan toisella puolella Vuokkiniemen ja Vuonnisen kyliin saakka.

Pitäjänkartat vuodelta 1868 asemoituna nykykartan päälle. Karttaan on hahmoteltu Lönnrotin Kainuussa vuonna 1833 kulkema reitti. Hyryn ja Viiangin talojen välin on 1860-luvulla voinut kulkea joko maitse (1.) tai vesitse (2.). Lönnrot ei kertomuksessaan mainitse kulkutapaa Hyryn ja Viiangin välillä.

Vesitie ei tietenkään ole ollut ainoa reitti Venäjän puolelle, vaan matkaa tehtiin vuodenajoista ja kulkupelistä riippuen myös maitse. Pitäjänkartoissa maalla kulkeva reitti Vuokista tai Isokylästä, kuten Lönnrot sitä nimitti, Viiankiin kulkee Koljatin-, Kevätti- ja Kivi-Kevättijärvien eteläpuolitse ja Palojärven rantaa myötäillen Hyryyn ja siitä Viiangin/Kemppaalan kautta rajan yli. Maitse kuljettavia rajaylityspaikkoja karttoihin on merkitty kaksi, toinen Viiankiin ja toinen Korpijärven länsipuolelle. Näiden lisäksi vesiteitse rajan pystyi ylittämään useasta muustakin kohtaa.

Vuokin reitit ja talot vuonna 1868 digitoituna nykykartan päälle. Karttaan on violetilla merkitty vuoden 1868 pitäjänkartoissa näkyneet tiet (etelään ja pohjoiseen vain osin) ja punaisella neliöllä talot. Musta katkoviiva on vuonna 2004 inventoitu Vienan reitti.

Kainuun museon ja silloisen Kainuun ympäristökeskuksen yhdessä inventoima Vienan reitti kulkee osin samalla paikalla kuin vuoden 1868 karttaan merkitty polku. Inventoidun polun varrella on metsätalousmaalla joitakin pilkkapuita ja useita tervahautoja, jotka todennäköisesti ajoittuvat 1800-luvulle.

1860-luvun karttaan piirretyn rajalle johtavan reitin varressa on tämä merkkipuu, johon on kaiverrettu vuosiluku 18(?)3. Vuosiluvun numeroita on kuvaan vahvistettu.

Tervahauta 1860-luvun reitin varrella Koljatinjärven eteläpuolella.

Suomi joutui vuonna 1809 Venäjän vallan alaisuuteen, mutta sillä ei ollut suurta vaikutusta Vienan kauppaan, joka tällä vuosisadalla sekä nousi kukoistukseensa että lähes loppui. Kauppiaat saapuivat Suomeen laukkujensa ja reppujensa kera ja kauppa-alue laajeni Oulusta ja Kajaanista koko maahan. Laukkukaupan ja tavaroiden pienen koon myötä kauppa alkoi myös erikoistua ja organisoitua. Vuosittaiseksi kauppiaiden määräksi on tutkimuksissa arvioitu 3000-4000 ja tutkijat pitävät Vuokin alueen reittejä kaupankäynnin pääreitteinä. Kaupanteko oli vaivatonta, kun talonpojat saivat myytyä tai vaihdettua ylijäämätuotteensa suoraan kotiin tulevan kauppiaan kanssa. Maakauppa saavutti lopulta niin suuren mittakaavan, että valtiovallan piti ryhtyä sitä hillitsemään. Ensin vuonna 1859 maakauppa Suomen alueella vapautettiin ja hieman myöhemmin laukkukauppa kiellettiin. Näiden toimien seurauksena kaupankäynti tyrehtyi vuosisadan loppuun mennessä.

Vienan laukkukauppiaiden reitin varrella Iso-Luhtajärven rannalla Suomussalmen ja Kuhmon rajalla on kolme konttipuuta, joissa on useita kontinpaikkoja. Paikka on luultavasti toiminut jonkinlaisen kauppiaiden kokoontumis- tai levähdyspaikkana. Puiden vierestä kulkee edelleenkin polku.

Konttipuu Iso-Luhtajärven rannalla.

Suomen itsenäistyminen, rajan sulkeutuminen ja toinen maailmansota

 

Vuokin alueen tiestön merkitys oli jo 1800-luvun lopulla hiipumassa kaupankäynnin tyrehtyessä ja 1900-luvun alussa painopiste siirtyikin näiltä reiteiltä hieman pohjoisemmaksi Raatteen tienoille, jonne tie Suomen ja Vienan välillä lopulta rakennettiin. Kauppareitin siirryttyä pohjoisemmaksi, Vuokin alueen reittien luonne muuttui sotaretkien ja sodan näyttämöksi. Ensin 1910-luvun lopussa ja 1920-luvun alussa reittejä pitkin kulkivat suomalaiset vapaaehtoisjoukot sotaretkille Vienan Karjalaan ja seuraavaksi muutaman vuosikymmenen päästä toisen maailmansodan aikaan sotilaat sekä venäläiset partisaanit, jotka hyökkäsivät rajaseudun taloihin ja kyliin. 

Poltetun Viiangin talon rauniot 7.7.1943 Suomussalmella. Venäläisten partisaanien iskussa kuoli yhteensä 19 ihmistä. Uhrit olivat pääosin naisia, lapsia ja vanhuksia. Kuva: SA-Kuva

Suomen ja Vienan väliset yhteydet säilyivät vuoteen 1922 asti, jolloin raja suljettiin. Tähän saakka vienalaisten ja suomalaisten kanssakäynti ja rajanylitys oli ollut hyvin tavanomaista, mistä kertoo sekin, että rajan sulkeutuessa vienalaisperheistä osa saattoi jäädä vahingossa Suomen puolelle ja joissakin tapauksissa perheenjäsenet eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. Vienankarjalaisille ja heidän kulttuurilleen tämä tapahtuma, toinen maailmansota ja sitä seuraavat vuosikymmenet Neuvostoliiton osana olivat tuhoisia.  

Vienankarjalaisia evakkoja ja suomalainen sotilas Vienan Karjalassa toisen maailmansodan aikaan. Kuva: SA-Kuva

Vuonnisen kylä Vienan Karjalassa 12.11.1941. Kuva: SA-Kuva.

Mitä Vuokin alueen reiteille sitten kaupankäynnin päättymisen, rajan sulkeutumisen ja sotien melskeen myötä tapahtui? Alueen reittejä kuvaavaa kartta-aineistoa on 1900-luvulta runsaasti saatavilla.   Tutkimuksessani olen käyttänyt apuna vanhoja metsätalouskarttoja 1900-luvun alusta 1930-luvulle sekä vanhoja peruskarttoja 1970- ja 1990-luvuilta. Näiden kartta-aineistojen perusteella vuoden 1868 karttaan merkitty maalla kulkeva pääreitti kulkee läntiseltä osaltaan, Vängänkylästä Aittokankaalle saakka muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta, samalla paikalla vielä vuoden 1992 peruskartassa.  Itäisellä osuudella tapahtuukin sitten enemmän muutoksia. Aittokankaalta Palojärven etelärantaa ja siitä harjua pitkin Hyrylle kulkeva reitin osuus katoaa kartalta joskus vuoden 1938 jälkeen ja vuoden 1973 peruskarttaan sitä ei ole enää merkitty. 

Reitin katoamisen lisäksi karttoihin ilmestyy myös uusia polkuja, kuten 1900-luvun alussa polku Syntisenkankaalle. Tämä reitti näkyy mahdollisesti osittain vielä vuoden 1992 peruskartassa. Rajanylityspaikkoja tulee 1900-luvun alussa yksi uusi kaakon suunnalle Salmivaaraan. Härkö- ja Salmivaaran ylityspaikat katoavat kartalta myös vuosien 1938-73 välillä, mutta Viiangin ylityspaikka on piirretty osittain vielä vuoden 1992 peruskarttaan. Reittien muutokset ovat historian tapahtumien lisäksi sidoksissa alueen asutuksen muutoksiin ja kruununtorppien ja talojen perustamisen ja autioitumisen myötä eli myös reitistö. Kunnollinen maantie Vuokin alueelle tehtiin vasta toisen maailmansodan jälkeen.  

Reitistö Viiangin päässä. Violetilla on piirretty vuoden 1868 karttaan merkityt polut, punaisella 1900-luvun alun ja vihreällä 1930-luvun muutokset ja lisäykset. Numero 1 on Viiangin rajanylityspaikka, numero 2 Salmivaaran ja numero 3 Härkövaaran ylityspaikka. Punaiset neliöt ovat kruununtorppia vuodelta 1868 ja sininen ympyrä 1900-luvun alun karttaan merkitty Autiovaaran kruununmetsätorppa.

Maastossa 1900-luku näkyy reitillä useina sotahistoriallisina kohteina. Reitin varrella on esimerkiksi Syntisenkankaalla pengerryksiä, jotka ovat perimätiedon mukaan Vienan Karjalaan vuonna 1918 lähteneen vapaaehtoissotajoukon tekemiä. Inventoinnissamme on lisäksi kartoitettu useita toisen maailmansodan aikaisia jäänteitä Koljatin- ja Kivi-Kevättijärvien eteläpuolelta. Kohteiden joukossa on muun muassa pesäkkeitä, hautoja, poteroita ja erilaisia kaivantoja. 

Ristinmuotoinen toisen maailmansodan aikainen kaivanto suomalaisten puolustuslinjan ja Vienan reitin tuntumassa.

Toisen maailmansodan aikaisen pesäkkeen jäännös Vienan reitin varrelta.

Venäläisen sotilaan haudalle on pystytetty puupaalu. Reitin varressa on useampiakin hautapaikkoja.

Vienan reittiä Syntisenkankaalla. Tämä osuus reitistä esiintyy ensi kerran kartoissa 1900-luvun alkupuolella. Kuva: A. Holappa/Metsähallitus

Työ Vienan reit(e)illä jatkuu taas ensi kesänä. Tarkastettavana on reitin osia, jotka on merkitty 1800-luvun karttoihin. Tämän hetkisten karttatarkastelujen perusteella nykyisestä suojellusta reitistä voi jo erottaa eriaikaisia osia, joista vanhimmat ajoittuvat vähintään 1800-luvulle ja nuorimmat luultavasti vasta pitkälle 1900-luvulle. Reittien etsintä ja niiden suojelu on erittäin haasteellista, sillä kartoitettavana on usein monisataavuotinen jatkumo historiaa, jota kerrostuu joka päivä lisää.

- Hanna