Lönnrotin(kin) jäljillä Kainuussa

Elias Lönnrot päiväsi 28.2.1835 Vanhan Kalevalan esipuheensa Kajaanissa ja Suomi sai kansalliseepoksensa. Vienan Karjalasta tuli Lönnrotin myötä suomalaisuuden alkukoti, jossa runonlaulajat pitivät vielä yllä vanhaa suullista kulttuuriperintöä. Itse Kalevalasta ei ole olemassa konkreettisia jäänteitä, mutta Lönnrotin runonkeruumatkoillaan Vienaan kulkema reitti, jota myös Lönnrotin poluksi kutsutaan, kiinnostaa ja puhututtaa. Vaikka reitti usein samaistetaan Lönnrotiin ja 1800-lukuun, on sillä ikiaikaiset juuret kauppareittinä. Tämän päivän kunniaksi lähdetään ainutlaatuiselle aikamatkalle reitin historiaan 1500-luvulta 1900-luvulle. Luvassa on paljon tietoa, sillä aikakaudessa riittäisi tutkittavaa ainakin yhden väitöskirjan verran.

Uudisasutusta, rajasotia ja kaupankäyntiä

Kainuun alue ja Suomussalmella Vuokin seutu olivat vielä 1500-luvun alkupuolella Pohjois-Pohjanmaalla asuvien eränkäyntialuetta, jossa pysyvää asutusta ei ollut. Savon alueen asutuspaine ja verohelpotukset ohjasivat asutusta 1530-50 -luvuilla Oulujärven ympäristöön, josta se Kajaanin kruununkartanon perustamisen myötä vuosisadan puolivälissä lähti leviämään myös idemmäs. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa näillä rajariitojen repimällä itäsillä alueilla ja 1500-luvun lopussa sodat tuhosivat asutuksen lähes täysin. Vasta Täyssinän rauha vuonna 1595 lopetti vuosisatoja kestäneet rajariidat ja asutus pääsi uudestaan leviämään alueelle.

Ensimmäistä kertaa Vuokin alue ja siellä sijaitseva vesireitti Venäjälle Vienan suuntaan mainitaan kirjallisissa lähteissä 1500-luvun lopulla - 1600-luvun alussa. Tässä vanhimmassa reittiselostuksessa vesitien kerrotaan haarautuvan kahteen Suomussalmen Aittokoskella. Itään päin lähtevä reitti kulki Vuokkijärveä pitkin Palojärvelle saakka ja lähti siitä kohti itäkaakkoa. Vesireitti kulki Alanteen-, Kivi- ja Murhijärvien kautta nykyisellä Suomen ja Venäjän rajalla sijaitsevalle Vuokkijärvelle (Wuokinlatvajärvi) ja siitä rajan yli.

Nykyiselle karttapohjalle hahmoteltu vesireitti Aittokoskelta Vuokkijärvelle.

Tätä 1500-luvun vesireittiä pitkin saapuivat niin ryöstö- ja sotaretkeläiset kuin kauppiaatkin. Oulun ja Vienan alueen välinen kauppa oli jo 1500-luvulla näistä sota- ja hävitysretkistä huolimatta hyvin vilkasta ja kauppiaita saapui markkinoille venekunnittain. Idästä saatiin muun muassa hyvälaatuista merisuolaa ja rautatarvikkeita, kun taas Vienan kauppiaat hakivat täältä turkiksia ja helmiä. Vuosisadan loppua kohti kauppa alueella jatkoi kasvuaan, kun englantilaiset ja hollantilaiset avasivat kauppareitin Arkangeliin.

Ensimmäiset karttatiedot ja kaupan kasvu

Vuokin alueen reiteistä on olemassa karttoja 1600-luvulta alkaen. Ensimmäinen reittejä kuvaava kartta on Claes Claessonin piirtämä Kainuun alueen yleiskartta vuodelta 1650. Kartta on melko suurpiirteinen, mutta siihen on merkitty Vuokin alueen järvet ja joet, joiden tulkitaan kuvaavan alueen reittejä. Karttojen ja reittiselostusten perusteella 1600-luvun puolivälissä Venäjän suuntaan on kuljettu kolmea reittiä, joista yksi on jo 1500-luvulla kuvailtu itäisemmän Vuokkijärven kautta kulkeva reitti. Kaksi muuta reittiä kulkevat pohjoisempaa Viiangin ja Korpijärven kautta. Tosin Korpijärven rajanylityspaikasta on ristiriitaista tietoa ja sitä on pidetty myös karttavirheenä. Järvien ja jokien lisäksi karttaan on merkitty Vuokin alueen asutustilanne: läntisemmän Vuokkijärven rannoilla oli tuohon aikaan useampiakin taloja, mutta Viiangin päässä karttaan on merkitty vain yksi talo Aittojärven pohjoisrannalle.

Ote Claes Claessonin kartasta vuodelta 1650. Karttaan on piirretty vesireittejä sekä alueen taloja. Numero 1 on jo 1500-luvulla kuvailtu reitti itäiselle Vuokkijärvelle, numero 2 Korpijärven rajanylityspaikka ja numero 3 Viianginjärven kautta kulkenut reitti. Aittojärven talo sijaitsi lähellä Korpijärven reittiä.

 

Aittojärven pohjoisrannalla sijainnutta talon paikkaa on tutkittu inventoinnissamme vuonna 2011. Historiallisten lähteiden mukaan paikalla on sijainnut Aittojärvi-niminen perintötila, jonka isäntä oli nimeltään Antti Hyry. Asutus on Aittojärvellä ollut lyhytikäistä ja talo on melko pian siirretty muutaman kilometrin päähän, jolloin se on myös saanut uuden nimen Hyry.

Tutkimuksissa Aittojärven pohjoisrannalta löytyi useita uunin jäänteitä, kiviröykkiöitä, hiilimiilu sekä pilkkapuita. Alueella tulkittiin näiden jäänteiden ja perimätiedon perusteella sijainneen kaksi tilaa, jotka ajoittunevat 1600-luvulle. Sitä, onko asutus paikalla jatkunut pidempään kuin historialliset lähteet kertovat, ei ilman arkeologisia kaivaustutkimuksia saada selville.

Yksi Aittojärven pohjoisrannalla sijaitsevista uunin jäänteistä erottuu kuvassa keskellä koivujen, sammaleen ja varpujen peittämänä kasana.

Esiinkaivettua uunin jäännöstä.

Uunin kiviä.

Aittojärven rannassa asuinpaikkojen vieressä sijaitsee hiilimiilu.

Vienan kaupan saralla 1600-luku oli kasvun ja kukoistuksen aikaa. Venankarjalaiset hallitsivat suurinta osaa kaupasta Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan alueilla ja esimerkiksi Kajaanin markkinoilla oli tarjolla eksoottisia hedelmiä ja mausteita sekä englantilaisia tina- ja messinkiesineitä. Kaupankäynnin vilkkauden takia reiteillä riitti kulkijoita kaikkina vuodenaikoina. Kesäisin matkat tehtiin veneellä ja talvisin hevosten vetämällä reellä. Seuraavalla vuosisadalla tilanne muuttui ja Vienan kauppa ajautui murrokseen.

1700-luku ja Vienan kaupan murros

Vuokin alueen reiteistä löytyy 1700-luvulta sekä karttoja että reittikuvauksia. Aikalaislähteiden perusteella rajanylityspaikkoja oli sekä Viiangissa että itäisellä Vuokkijärvellä. Kartat ovat 1700-luvulla edelleen niin suurpiirteisesti tehtyjä, ettei niiden perusteella voi tarkasti hahmottaa reittiä nykykartalla. Kartoista näkee kuitenkin sen, ettei Aittojärvellä ole enää taloa, vaan lähistölle on tullut Hyry-niminen talo.

Perimätiedon mukaan Suomussalmen Hietajärven ja Kuivajärven vienalaiskylät saivat alkunsa 1700-luvun lopulla. Tällöin kaksi Venäjältä sotaväenottoja paennutta miestä, Aliipei Ahtonen ja Tament Siikow, asettuivat asumaan Suomen puolelle Hietajärven rannalle. Tament Siikow muutti nimensä Lari Huoviseksi ja toimi ilmeisesti Aliipein tilalla renkinä. Hän nai myöhemmin tilan piian Toarein ja he muuttivat uudisasukkaiksi Kuivajärvelle. Pariskunnasta on saanut alkunsa laaja Huovisten suku.

Vuoden 1868 kartassa näkyy Autiohuovinen-niminen talo (punainen pallo) peltoineen Hietajärven rannalla. Paikalla sijaitsee nykyään Hietajärven kylä. Musta nuoli osoittaa Vuokkijärven Kalmasaarta, jota käytettiin alueen hautasaarena 1920-luvulle saakka.

Hietajärven, Kuivajärven ja rajantakaisen Vuokinsalmen vienalaiskylien hautausmaa sijaitsi Kalmasaaressa itäisellä Vuokkijärvellä. Saaren poikki kulkee Suomen ja Venäjän raja. Samuli Paulaharju kirjoitti vuonna 1924 kirjan vienankarjalaisista tavoista ja uskomuksista. Hän haastatteli kirjaansa varten vuonna 1915 Vuonniselta kotoisin olevaa Anni Lehtosta, joka oli kuuluisan runonlaulaja Ontrei Malisen jälkeläisiä. Samuli Paulaharju kertoo kirjassaan hautaamistavoista muun muassa seuraavaa: "Jo aamupäivällä on ruumis saatettava kalmistoon, ennen puolta päivää. Iltapäivällä, sen jälkeen, kun päivä kääntyy luoteelle (länteen) ei vainajaa saa enää panna hautaan, sillä jälkeen puolen päivän haudatulle ei näytetä päivää tuonelassa, vaan vainaja saa olla ainaisessa pimeydessä." Kuolema ja hautaaminen olivat täynnä rituaaleja ja itkuvirsiä, joilla varmistettiin sekä elossa olevien että kuolleiden elon jatkuminen häiriöttä.

Itäisen Vuokkijärven Kalmasaarta kartoitettiin inventoinnissa viime kesänä. Suomen puolelle saarta on perimätiedon mukaan haudattu vainajia, mutta tarkastuskäynnillä saarella ei havaittu selkeitä hautapainanteita. Suomen puolella ei myöskään ole hautaristejä, vaan vain saarelle pystytetty muistomerkki. Kalmasaarta käytettiin hautasaarena aina 1920-luvulle saakka, jolloin Suomen ja Venäjän raja meni kiinni. Uusi hautausmaa perustettiin tämän jälkeen Kuivajärven Kalmisaareen.

Itäisen Vuokkijärven Kalmasaari. Taustalla näkyy saarelle vuonna 2008 pystytetty vienalainen risti.

Kalmasaaren muistoristi.

Vienan kauppaan oli jo 1600-luvun lopulla alkanut vaikuttaa vahvasti tervakaupan nousu. Kaupankäynti muuttui radikaalimmin Oulun saatua tapulioikeudet 1765 ja tervan ja pien lisäksi kotimaiseksi kauppatavaraksi muotoutui puutavara ja siihen liittyvä laivanrakennus. Myös idästä tulevia kauppiaita ryhdyttiin valvomaan tarkemmin ja rajalle perustettiin tulliasemia. Tämän seurauksena Vienan kauppa alkoi hakea uusia pohjoisempia reittejä ja uudenlaisia kauppatavaroita. Kun aiemmin kauppaa oli käyty välttämättömyystarvikkeilla, ryhtyivät kauppiaat niiden kysynnän vähenemisen takia myymään mukavuus- ja ylellisyystarvikkeita, kuten tupakkaa, kahvia, teetä, sokeria sekä kankaita ja kutomotuotteita. Näitä tuotteita pystyi kuljettamaan repussakin ja kauppa alkoi muuttua yhä enemmän laukkukaupaksi.

Ajoittamaton tervahauta ja sen vieressä oleva konttipuu itäisen Vuokkijärven rannalla. Kukahan on aikoinaan konttinsa puuhun ripustanut?

Runonkerääjät ja laukkukauppiaat

Kainuun karttatilanne ottaa ison hypyn eteenpäin 1800-luvulla. Tältä ajalta löytyvät sekä isojako- että pitäjänkartat, joihin merkittiin talot, pellot ja muut tilukset sekä myös tiet. Suomussalmen alueella näitä karttoja tehtiin melko myöhään vasta 1860-luvun lopulla. Vienan reitin aiemmassa tutkimuksessa isojakokarttoja on käyty läpi, mutta pitäjänkarttoja en ole nähnyt tutkitun aiemmin. Itse olen keskittynyt niiden tutkimiseen ja kartanpiirron kehittymisen takia näitä vuonna 1868 piirrettyjä karttoja on voinut asemoida nykykarttojen päälle. 

Suomussalmelta ja erityisesti Vuokin alueelta on 1800-luvulta karttojen lisäksi useita reittikuvauksia. Niitä ovat laatineet niin piirilääkärit, runonkerääjät, kirkkoherrat kuin virkamiehetkin. Myös 1830-luvulla ehdotettu maantien rakentaminen Oulusta Vienan Kemiin lisäsi alueen reittien tutkijoita. Maantietä saatiin kuitenkin alueelle odottaa vielä yli 100 vuotta. (Katso tästä I. K. Inhan vuonna 1894 ottama kuva yhdestä Vienan Karjalan alueen tiestä.)

Kulkijoista ehdottomasti kuuluisin oli Elias Lönnrot, joka teki useita matkoja Vienan Karjalaan 1830-luvulla. Alla olevaan vuoden 1868 pitäjänkarttaan on hahmoteltu hänen syksyllä 1833 kulkemaansa reittiä rajan yli. Tätä neljättä matkaa pidetään Kalevalan synnyn kannalta merkittävimpänä. Matkakertomuksessaan, jonka hän lähetti J. L. Runebergille, Lönnrot kertoo lähteneensä veneellä Vuokista Kinnulanniemeen ja jatkaneensa sieltä matkaa vesitse Hyrylle saakka, jossa hän hoiti ihottumasta kärsiviä ihmisiä. Matka jatkui Hyrystä Viiankiin, jonne vuoden 1868 kartan mukaan pääsi joko vesitse tai maitse. Lönnrot ei kertomuksessaan mainitse kulkutapaa Hyryn ja Viiangin välillä, mutta Viiangista hän jatkoi jalan rajan yli kohti Kivijärveä. Matka jatkui rajan toisella puolella Vuokkiniemen ja Vuonnisen kyliin saakka.

Pitäjänkartat vuodelta 1868 asemoituna nykykartan päälle. Karttaan on hahmoteltu Lönnrotin Kainuussa vuonna 1833 kulkema reitti. Hyryn ja Viiangin talojen välin on 1860-luvulla voinut kulkea joko maitse (1.) tai vesitse (2.). Lönnrot ei kertomuksessaan mainitse kulkutapaa Hyryn ja Viiangin välillä.

Vesitie ei tietenkään ole ollut ainoa reitti Venäjän puolelle, vaan matkaa tehtiin vuodenajoista ja kulkupelistä riippuen myös maitse. Pitäjänkartoissa maalla kulkeva reitti Vuokista tai Isokylästä, kuten Lönnrot sitä nimitti, Viiankiin kulkee Koljatin-, Kevätti- ja Kivi-Kevättijärvien eteläpuolitse ja Palojärven rantaa myötäillen Hyryyn ja siitä Viiangin/Kemppaalan kautta rajan yli. Maitse kuljettavia rajaylityspaikkoja karttoihin on merkitty kaksi, toinen Viiankiin ja toinen Korpijärven länsipuolelle. Näiden lisäksi vesiteitse rajan pystyi ylittämään useasta muustakin kohtaa.

Vuokin reitit ja talot vuonna 1868 digitoituna nykykartan päälle. Karttaan on violetilla merkitty vuoden 1868 pitäjänkartoissa näkyneet tiet (etelään ja pohjoiseen vain osin) ja punaisella neliöllä talot. Musta katkoviiva on vuonna 2004 inventoitu Vienan reitti.

Kainuun museon ja silloisen Kainuun ympäristökeskuksen yhdessä inventoima Vienan reitti kulkee osin samalla paikalla kuin vuoden 1868 karttaan merkitty polku. Inventoidun polun varrella on metsätalousmaalla joitakin pilkkapuita ja useita tervahautoja, jotka todennäköisesti ajoittuvat 1800-luvulle.

1860-luvun karttaan piirretyn rajalle johtavan reitin varressa on tämä merkkipuu, johon on kaiverrettu vuosiluku 18(?)3. Vuosiluvun numeroita on kuvaan vahvistettu.

Tervahauta 1860-luvun reitin varrella Koljatinjärven eteläpuolella.

Suomi joutui vuonna 1809 Venäjän vallan alaisuuteen, mutta sillä ei ollut suurta vaikutusta Vienan kauppaan, joka tällä vuosisadalla sekä nousi kukoistukseensa että lähes loppui. Kauppiaat saapuivat Suomeen laukkujensa ja reppujensa kera ja kauppa-alue laajeni Oulusta ja Kajaanista koko maahan. Laukkukaupan ja tavaroiden pienen koon myötä kauppa alkoi myös erikoistua ja organisoitua. Vuosittaiseksi kauppiaiden määräksi on tutkimuksissa arvioitu 3000-4000 ja tutkijat pitävät Vuokin alueen reittejä kaupankäynnin pääreitteinä. Kaupanteko oli vaivatonta, kun talonpojat saivat myytyä tai vaihdettua ylijäämätuotteensa suoraan kotiin tulevan kauppiaan kanssa. Maakauppa saavutti lopulta niin suuren mittakaavan, että valtiovallan piti ryhtyä sitä hillitsemään. Ensin vuonna 1859 maakauppa Suomen alueella vapautettiin ja hieman myöhemmin laukkukauppa kiellettiin. Näiden toimien seurauksena kaupankäynti tyrehtyi vuosisadan loppuun mennessä.

Vienan laukkukauppiaiden reitin varrella Iso-Luhtajärven rannalla Suomussalmen ja Kuhmon rajalla on kolme konttipuuta, joissa on useita kontinpaikkoja. Paikka on luultavasti toiminut jonkinlaisen kauppiaiden kokoontumis- tai levähdyspaikkana. Puiden vierestä kulkee edelleenkin polku.

Konttipuu Iso-Luhtajärven rannalla.

Suomen itsenäistyminen, rajan sulkeutuminen ja toinen maailmansota

 

Vuokin alueen tiestön merkitys oli jo 1800-luvun lopulla hiipumassa kaupankäynnin tyrehtyessä ja 1900-luvun alussa painopiste siirtyikin näiltä reiteiltä hieman pohjoisemmaksi Raatteen tienoille, jonne tie Suomen ja Vienan välillä lopulta rakennettiin. Kauppareitin siirryttyä pohjoisemmaksi, Vuokin alueen reittien luonne muuttui sotaretkien ja sodan näyttämöksi. Ensin 1910-luvun lopussa ja 1920-luvun alussa reittejä pitkin kulkivat suomalaiset vapaaehtoisjoukot sotaretkille Vienan Karjalaan ja seuraavaksi muutaman vuosikymmenen päästä toisen maailmansodan aikaan sotilaat sekä venäläiset partisaanit, jotka hyökkäsivät rajaseudun taloihin ja kyliin. 

Poltetun Viiangin talon rauniot 7.7.1943 Suomussalmella. Venäläisten partisaanien iskussa kuoli yhteensä 19 ihmistä. Uhrit olivat pääosin naisia, lapsia ja vanhuksia. Kuva: SA-Kuva

Suomen ja Vienan väliset yhteydet säilyivät vuoteen 1922 asti, jolloin raja suljettiin. Tähän saakka vienalaisten ja suomalaisten kanssakäynti ja rajanylitys oli ollut hyvin tavanomaista, mistä kertoo sekin, että rajan sulkeutuessa vienalaisperheistä osa saattoi jäädä vahingossa Suomen puolelle ja joissakin tapauksissa perheenjäsenet eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. Vienankarjalaisille ja heidän kulttuurilleen tämä tapahtuma, toinen maailmansota ja sitä seuraavat vuosikymmenet Neuvostoliiton osana olivat tuhoisia.  

Vienankarjalaisia evakkoja ja suomalainen sotilas Vienan Karjalassa toisen maailmansodan aikaan. Kuva: SA-Kuva

Vuonnisen kylä Vienan Karjalassa 12.11.1941. Kuva: SA-Kuva.

Mitä Vuokin alueen reiteille sitten kaupankäynnin päättymisen, rajan sulkeutumisen ja sotien melskeen myötä tapahtui? Alueen reittejä kuvaavaa kartta-aineistoa on 1900-luvulta runsaasti saatavilla.   Tutkimuksessani olen käyttänyt apuna vanhoja metsätalouskarttoja 1900-luvun alusta 1930-luvulle sekä vanhoja peruskarttoja 1970- ja 1990-luvuilta. Näiden kartta-aineistojen perusteella vuoden 1868 karttaan merkitty maalla kulkeva pääreitti kulkee läntiseltä osaltaan, Vängänkylästä Aittokankaalle saakka muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta, samalla paikalla vielä vuoden 1992 peruskartassa.  Itäisellä osuudella tapahtuukin sitten enemmän muutoksia. Aittokankaalta Palojärven etelärantaa ja siitä harjua pitkin Hyrylle kulkeva reitin osuus katoaa kartalta joskus vuoden 1938 jälkeen ja vuoden 1973 peruskarttaan sitä ei ole enää merkitty. 

Reitin katoamisen lisäksi karttoihin ilmestyy myös uusia polkuja, kuten 1900-luvun alussa polku Syntisenkankaalle. Tämä reitti näkyy mahdollisesti osittain vielä vuoden 1992 peruskartassa. Rajanylityspaikkoja tulee 1900-luvun alussa yksi uusi kaakon suunnalle Salmivaaraan. Härkö- ja Salmivaaran ylityspaikat katoavat kartalta myös vuosien 1938-73 välillä, mutta Viiangin ylityspaikka on piirretty osittain vielä vuoden 1992 peruskarttaan. Reittien muutokset ovat historian tapahtumien lisäksi sidoksissa alueen asutuksen muutoksiin ja kruununtorppien ja talojen perustamisen ja autioitumisen myötä eli myös reitistö. Kunnollinen maantie Vuokin alueelle tehtiin vasta toisen maailmansodan jälkeen.  

Reitistö Viiangin päässä. Violetilla on piirretty vuoden 1868 karttaan merkityt polut, punaisella 1900-luvun alun ja vihreällä 1930-luvun muutokset ja lisäykset. Numero 1 on Viiangin rajanylityspaikka, numero 2 Salmivaaran ja numero 3 Härkövaaran ylityspaikka. Punaiset neliöt ovat kruununtorppia vuodelta 1868 ja sininen ympyrä 1900-luvun alun karttaan merkitty Autiovaaran kruununmetsätorppa.

Maastossa 1900-luku näkyy reitillä useina sotahistoriallisina kohteina. Reitin varrella on esimerkiksi Syntisenkankaalla pengerryksiä, jotka ovat perimätiedon mukaan Vienan Karjalaan vuonna 1918 lähteneen vapaaehtoissotajoukon tekemiä. Inventoinnissamme on lisäksi kartoitettu useita toisen maailmansodan aikaisia jäänteitä Koljatin- ja Kivi-Kevättijärvien eteläpuolelta. Kohteiden joukossa on muun muassa pesäkkeitä, hautoja, poteroita ja erilaisia kaivantoja. 

Ristinmuotoinen toisen maailmansodan aikainen kaivanto suomalaisten puolustuslinjan ja Vienan reitin tuntumassa.

Toisen maailmansodan aikaisen pesäkkeen jäännös Vienan reitin varrelta.

Venäläisen sotilaan haudalle on pystytetty puupaalu. Reitin varressa on useampiakin hautapaikkoja.

Vienan reittiä Syntisenkankaalla. Tämä osuus reitistä esiintyy ensi kerran kartoissa 1900-luvun alkupuolella. Kuva: A. Holappa/Metsähallitus

Työ Vienan reit(e)illä jatkuu taas ensi kesänä. Tarkastettavana on reitin osia, jotka on merkitty 1800-luvun karttoihin. Tämän hetkisten karttatarkastelujen perusteella nykyisestä suojellusta reitistä voi jo erottaa eriaikaisia osia, joista vanhimmat ajoittuvat vähintään 1800-luvulle ja nuorimmat luultavasti vasta pitkälle 1900-luvulle. Reittien etsintä ja niiden suojelu on erittäin haasteellista, sillä kartoitettavana on usein monisataavuotinen jatkumo historiaa, jota kerrostuu joka päivä lisää.

- Hanna 

Myyräntyötä Vienan reitillä

Arkeologin työ on parhaimmillaan melkoista myyräntyötä, jossa kaivaudutaan kerros kerrokselta yhä syvemmälle historian syövereihin. Aina sitä ei tarvitse tehdä maastossa, vaan se onnistuu myös kahvikuppi kädessä sisätiloissa. Vienan reitin kohdalla kävi juuri näin.

Vienan reitiksi kutsutaan satoja vuosia vanhaa kauppatietä tai reitistöä, joka on kulkenut Oulujärveltä Hyrynsalmen kautta Arkangeliin saakka. Reittejä on ollut useita Vienan Kemin ja Oulun välillä. Suomussalmella Vienan reittiä on inventoitu ja suojeltu 28 km verran Vängänkylästä Viiankiin. Vienalaisten kauppiaiden ja laukkukauppiaiden lisäksi poluilla ovat 1800-luvulla kulkeneet muun muassa Elias Lönnrot ja  I. K. Inha matkoillaan Vienan laulumaille. Lönnrotin Vienan alueelta keräämistä runoista syntyi myöhemmin Kalevala. Reitin käyttö hiipui 1900-luvun alussa loppuen alkuperäisessä tarkoituksessa 1920-luvulla Suomen itsenäistyttyä ja rajojen sulkeuduttua. Polkuja ja teitä käytettiin kuitenkin vielä sotatarkoituksissa toisen maailmansodan aikana.

Vienan reitti on kartoitettu Vängänkylästä Viiankiin Kainuun silloisen ympäristökeskuksen toimesta vuonna 2004. Lisäksi se on inventoitu Kainuun Museon inventoinnissa vuonna 2007. (Kuva 1) Osa reitistä kulkee metsätalousmaiden läpi ja sitä on näiltä osin inventoitu viime kesänä. Kuten kaikkien vanhojen kulkureittien kohdalla, myös Vienan reitti on vuosien ja vuosisatojen saatossa osin tuhoutunut ja sitä on paikoin vaikea seurata maastossa. Tämän takia päätin asemoida Kansallisarkistosta tilatut vanhat metsätalouskarttasarjat 1800-luvun puolivälistä 1930-luvulle saakka uusien päälle ja katsoa, paljastuisiko niistä jotakin uutta. Ja paljastuihan niistä.

Kuva 1. Vienan reitti vuoden 2004 Kainuun ympäristökeskuksen johdolla tehdyn kartoituksen perusteella

Metsätalouskarttasarjasta vanhimpaan vuosien 1860-1902 yhdistelmäkarttaan, jossa vanhin osa perustuu isojakokarttoihin, oli merkitty tie, joka kulkee Koljatin-, Kevätti- ja Kivi-Kevättijärvien eteläpuolitse aina Viiankiin saakka (kuva 2). Voisiko tämä olla Vienan reitti?

Kuva 2. Vuonna 1860-61 tehdyssä karttapohjassa näkyy reitti, joka kulkee samoilla kohdin kuin vuonna 2004 inventoitu polku.

Asemoituani kartat ja digitoituani kartalla kulkevan polun oli aika katsoa kuinka lähelle toisiaan uusi ja vanha polku menisivät. Tulos oli mahtava! Polut kulkevat lähes identtisinä suuren osan matkasta (kuva 3). Koljatinjärven ja Kevättijärven välissä 1800-luvun kartan reitti kulkee hieman etelämpänä kuin myöhemmin inventoitu. Lisäksi Viiangin päässä reitin kulku on hieman eri, mutta se voi johtua myös kartan asemoinnista. Viimeinen osuus Viiangissa rajan yli on jälleen lähes identtinen.

Kuva 3. Tummanruskealla inventoinnissa 2004 kartoitettu reitti ja vaaleansinisellä vanhasta metsätalouskartasta digitoitu reitti.

Pääreitti oli nyt osin paikannettu, mutta vanhat kartat tarjosivat myös jotain uutta. Vanhan kartan reitin osuus Aittojärveltä Hyryn kautta Malahvianvaaraan näytti eroavan vuonna 2004 kartoitetusta (kuva 4). Toisin kuin nykyisessä reitissä, joka lähtee Aittokankaalta itään, 1800-luvun kartassa tie kaarsi Aittokankaan jälkeen koilliseen haarautuen ainakin kahdeksi eri tieksi, joista toinen jatkui Aittojärven rantaan ja toinen etelään Hoikkaselän rantaan. Hoikkaselän rannassa polku puolestaan erkani itään ja länteen meneviksi haaroiksi, jotka molemmat johtivat silloisille kruununmetsätorpille. Tämä etelään Hoikkaselän rantaan johtava tie näkyy vielä 1974 peruskartassa, mutta ei enää nykyisessä peruskartassa.

Kuva 4. Ahvenvaarassa reitit eroavat toisistaan. Vuonna 2004 kartoitettu reitti (1.) jatkuu suoraan itään, vanhassa kartassa tie kaartaa koilliseen (2.), jossa se haarautuu Aittojärvelle ja Hoikkaselälle (3.) johtaviksi teiksi.

Edellä mainittua 1860-luvun karttaan perustuvaa pohjoisempaa reittiä ei voinut seurata Savilahden rantaa pidemmälle, sillä Malahvianvaaran ympärysmaat ovat kuuluneet Vuokin jakokunnan maihin eivätkä siksi näy kartassa. Avuksi tulivat vuosina 1926 ja 1938 tehdyt metsätalouskartat, joihin oli merkitty tiet kyseisellä alueella.

Tie jatkaa 1920- ja 1930-luvun kartoissa Savilahden rantaa itään nousten Aittojärveä myötäillen harjun päälle. Vuonna 2004 kartoitettu reitti ja tämä 1920- ja 1930-lukujen kartoissa näkyvä reitti kohtaavat taas Kapeaselän rannalla, josta ne jatkavat samaa matkaa Porraslammen itäpuolelle saakka. Siellä 1920- ja 1930-lukujen kartassa näkyvä tie kaartaa suoraan pohjoiseen Hyrylle ja yhdistyy idässä Syntisenkankaalla 1800-luvun kartassa näkyvään tiehen, kun taas 2004 kartoitettu reitti jatkaa itään Hyryn eteläpuolitse. (Kuva 5) Tämä Hyryn eteläpuolitse kulkeva polku on merkitty sekä vuoden 1974 karttaan että nykyiseen peruskarttaan, mutta vanhemmista kartoista se puuttuu. Reitit kohtaavat uudestaan myöhemmin Syntisenkankaalla. 

Kuva 5. Aittojärven ja Malahvianvaaran välissä kulkeneet tiet 1800-luvun puolivälistä 1930-luvulle saakka. Numero 1 on vuonna 2004 kartoitetu Vienan reitti. Numero 2 on 1860-luvun kartassa näkyvä reitti siltä osin kuin se eroaa vuoden 2004 inventoidusta. Numero 3 on 1926 ja 1938 talouskartoissa näkyvä tie. Numero 4 on 1800-luvun kartassa näkyvä reitti, joka kulkee 2004 kartoitetun Vienan reitin kanssa samaa linjaa.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Onko vuonna 2004 inventoitu reitinosa vanhempi kuin nämä kartat, onko reitti ollut olemassa, mutta se on jäänyt pois käytöstä ja kartanpiirtäjä on piirtänyt vain uuden reitin, onko toinen reiteistä kesä- ja toinen talvireitti vai onko reitti kenties syntynyt vasta myöhemmin? Kysymyksiä on tässä vaiheessa enemmän kuin vastauksia. Mielikuvituksen laittaa kuitenkin liikkeelle se havainto, että vuoden 1974 Maanmittauslaitoksen peruskarttaan ei ole enää merkitty Savilahden eteläpuolitse menevää polkua, mutta vuonna 2004 inventoitu etelämpää kulkeva polku löytyy osittain kartalta. Mistä se siihen nyt tuli? Tämä polku häviää vuoden 1974 ja nykyisen peruskartan teon välillä. Savilahden eteläpuolitse kulkeva polku puolestaan häviää karttojen perusteella vuosien 1938 ja 1974 välillä.

Kartoista paljastui myös toinen hyvin mielenkiintoinen seikka. Aiemmassa Vienan reitin tutkimuksessa mainitaan, että reittiä kuvaavassa ensimmäisessä kartassa vuodelta 1650 rajanylityspaikka on merkitty Korpijärven tienoille eikä Viiankiin, kuten myöhemmissä kertomuksissa (kuva 6). Tämä Korpijärven länsipuolen ylityspaikka mainitaan olevan merkitty myös vuoden 1746 Cajanuksen karttaan, mutta tätä osaa reitistä ei tietääkseni ole tutkittu.

Kuva 6. Ote Claes Claessonin vuoden 1650 kartasta, johon Vienan reitti ja Korpijärven ylityspaikka on merkitty.

Yllättävää oli, että vanhoista metsätalouskartoista 1860-luvulta löytyi rajanylityspaikka Korpijärven länsipuolelta (kuva 7). Sama reitti on piirretty vielä 1920- ja 1930-luvun karttoihinkin. Se, onko alla olevassa kartassa näkyvä rajanylityspaikka sitten Claessonin ja Cajanuksen kuvaama, voi olla mahdotonta selvittää. Jollei paikalta sitten löydy Cajanuksen kuvailun mukainen typistetty mänty, joka on toimittanut rajamerkin virkaa.

Kuva 7. Korpijärven länsipuolelle karttaan merkitty rajanylityspaikka.

Tätä rajalle johtanutta polkua/tietä ei ole enää merkitty vuoden 1974 peruskarttaan Suomen puolelle, mutta silloisen Neuvostoliiton puolella se kylläkin näkyy. Eli polku häviää 1930- ja 1960-lukujen välillä.

Muinaisjäännösrekisteriin on Vienan pääreitin lisäksi merkitty Isokangas-niminen yhdystien paikka. Tie on kulkenut "pääreitiltä" etelään kohti Marjokylää. Muinaisjäännöspiste sijaitsee Iso-Valkeainen-järven pohjoispuolella. (Kuva 8) Vanhat metsätalouskartat eivät pettäneet tälläkään kertaa.

Kuva 8. Palojärveltä etelään lähtevät tiet digitoituna sinisellä viivalla vanhimman metsätalouskartan päälle. Karttaan on punaisella ympyröity Marjokylä ja punainen kolmio keskellä karttaa on polun paikkaa osoittava muinaisjäännöspiste.

Kartassa on kaksi reittiä kohti Marjokylää. Pohjoisempaa lähtevä reitti kulkee Isokankaan ja siellä sijaitsevan muinaisjäännöspisteen kautta. Marjokylästä on puolestaan kulkenut reitti itään kohti Kivijärveä ja rajaa. Tämä yhdystie on merkitty vielä 1920- ja 1930-lukujen kartoihin sekä vuoden 1974 peruskarttaankin melkein samalla linjauksella, mutta nykykartoissa sitä ei enää ole. Tämä osa reitistöstä häviää siis joskus 1974 ja nykyajan välillä.

Vanhojen reittien inventointi on haasteellista, sillä reitit elävät sekä kartalla että ihmisten mielissä. Yhtä ja ainoaa reittiä ei ole ollut, sillä maasto, vuodenajat ja kulkupeli ovat määränneet milloin mistäkin on kuljettu. Ensi kesälle tämä karttatarkastelu tuotti paljon kysymyksiä ja inventoinnin kohteita. Toivottavasti vastauksia kysymyksiin löydetään Kainuun metsistä. Ensin kuitenkin jatkuu myyräntyö arkistossa ja kaivautuminen yhä kauemmas historian kerroksiin.  

- Hanna

 

Vuokkia vaeltamassa

Vuokki sijaitsee Suomussalmen itäosassa. Sen poikki, Vuokkijärven vesistöä pitkin, on kulkenut tärkeä vesireitti Venäjälle. Vienan reitin maalla kulkevaa osaa Vuokissa (ns. Lönnrotin polkua) on viime vuosina pyritty entisöimään. Vuokki on pääosin erämaata, jonka pienet järvet ja kosket ovat kalastajien suosiossa. Vuokissa on vanhaa metsää ja luontoarvoiltaan merkittäviä alueita, joita suojelemaan on perustettu Murhisalon ja Malahvian Natura-alueet ja niitä yhdistävä Yli-Vuokin virkistysmetsä. Vuokkijärven rannalla on Ala-Vuokin kylä ja kylän sydän on tietysti kyläkauppa.

 Perinteikäs kyläkauppa on perustettu vuonna 1931.

Luonnon ihmeitä Vuokista.


Vuonna 1909 Vuokissa kulki kaksi matkamiestä tekemässä kotiseutututkimusta. Toinen heistä oli korpikirjailija Ilmari Kianto. Hän kirjoitti matkastaan tutkielman: "Vuokkia vaeltamassa". Aina niin hienotunteiseen tyyliinsä Kianto kirjoittaa: "Vuokki on jonkunlainen loiselukka Suomussalmen romuluisessa ruumiissa." Tätä Kianto selittää kirjoittamalla, että Vuokki on muusta pitäjästä erillinen alue, jonka väestön luonne ja ulkonäkö poikkeavat muusta väestöstä. "Vuokkilaiset ovat ... pitäjän ylpeintä kansaa" "Oikea vuokkilainen on mustaverinen ja kiiluvanruskeasilmäinen..." Kianto jopa epäilee, että vuokkilaiset olisivat eri sukujuurta kuin muu Suomussalmi yleensä.

Kiannon pohdinnat lienee syytä jättää omaan arvoonsa. Tutkielmasta saa kuitenkin eloisan kuvan vuokkilaisten elämästä reilut sata vuotta sitten. Kianto kiertää vanhoja polkuja pitkin talosta taloon. Talojen väki on köyhää, mutta vieraanvaraista. Tervahautoja palaa joka suunnalla. Kianto pääsee matkustamaan tervaveneessä pitkin Vuokkijärven vesistöä. Kianto panee myös merkille vuokkilaiset naiset ja heidän ahkeruutensa. Reeta osallistuu tervankuljetukseen ja Vängässä nainen kyntää peltoa karjahdellen, niin että pelto vain pölisee. Kianto käy Tornionrannassa, jossa on syksyisin mahtavat venemarkkinat. Tällöin Vienan Karjalan väki saapuu "satamiehisin laumoin" veneitä ostamaan.

Kulttuuriperintöinventoijalle Vuokki on aarrearkku. Jo pari vuotta takaperin Vuokista löytyi mahdollisesti jopa 1600-luvulle ajoittuvan Isoaution asuinpaikan jäänteet. Tänäkin vuonna on löydetty vanhoja autioituneiden asuinpaikkojen jäänteitä, mutta muitakin kohteita on löytynyt laidasta laitaan. Vuokki-raporttini päätteeksi muutamia kohdekuvia:

Sotahistoriallisia rakenteita Kotakankaalla. Puujäänteitäkin on säilynyt.

Inventoijan unelma: infotaulu

Vasemmalla Viiangin vartion kellarin jäänteet ja oikealla katkennut lipputanko.

Juurikan autioituneelta tilalta oli SutiGis:iin merkitty yksi rakennuksen pohja. Niitä löytyi kolme lisää. Tässä "komea" rantasauna.

Riikka
Suomussalmi