Luhovaaran Ukko

Rajavartija oli tarkastamassa rajalinjaa, kun tunsi jonkun katsovan häntä. Hän kääntyi ympäri ja siinä se oli - Luhovaaran Ukko. 

Näetkö Ukon?

Ukko on kallionseinämässä rajalinjan Venäjän puoleisessa osassa. Se on varmastikin pääosin luonnon muodostelma, mutta onko se sitä kokonaan? Voiko ukon huulten yläreuna kaarineen olla luonnon muovaama? Jos ihminen on avustanut Ukon syntymistä, milloin ja miten tämä on tehty? Onko Ukko ollut esihistoriallisten ihmisten tuntema ja mitä se on heille merkinnyt? Jos kallion edessä tehtäisiin arkeologiset kaivaukset, mitä löydettäisiin?

 Ukko sivusta.

 

Kallio rajalinjalla.

T:  Lieksan tiimi

Vaarojen naiset

Matka etenee metsäautotieltä toiselle. Maasto nousee yhä ylemmäs ja ylemmäs. Lopulta on jatkettava jalkaisin ja puskettava metsän läpi. Silmien eteen aukeaa avoin piha, jossa luonnonkukat ja pensaat kasvavat – korkeimmat ulottuen aina vyötärölle asti. Olemme saapuneet vaara-asuinpaikalle. Näitä vaaroja on itäisessä Lieksassa useita kymmeniä ja useimpien päällä on vanha asuinpaikka. 

 Talonrauniot Pienellä Hemminvaaralla.

Navetanrauniot Kirkisenvaaralla.

Rakennuksen jäänteet Koivusillan asuinpaikalla.

 Rakennuksen jäänteet Kakkarassa. 

Vaaroille ei ole halla jaksanut kivuta, mutta ei viljely siellä silti helppoa ole ollut. Vaara-asuinpaikoilla on jäljellä rakennusten raunioita, jotka pääasiassa tilojen isännät ovat paikalle rakentaneet. Vaaroilla on asunut myös vaimoja ja lapsia sekä lehmiä ja lampaita. Mitä ovat vaimot ajatelleet asuessaan korkealla vaaralla ja onko näistä naisista jäänyt mitään merkkejä asuinpaikan raunioille?

Eräs inventoimistamme vaara-asuinpaikoista sijaitsee Hemminvaaralla. Paikalla on ollut metsänvartijantila, jossa on asunut Oinosia. Kirjassa Hukan hännän mitalla. Rajaseudun historiaa Lieksasta Ritva Oinonen kertoo äitinsä ja äidinäitinsä elämästä Hemminvaarassa. Asuinpaikka sijaitsi 250 metrin korkeudessa ja viljelyspinta-alaa siellä oli kolme hehtaaria. Lapsista osa kuoli vauvaiässä ja naapurista piti hakea välillä heiniä lehmille, jotta niistä saatiin maitoa ja voita nälän karkottamiseksi. Karhu ja muut pedot tappoivat lehmiä silloin tällöin. Vettä haettiin vaaran alta tai sulatettiin lumesta. Naapuriin matkattiin useita kymmeniä kilometrejä jalan pitkin polkuja, ja kävellessään naiset aina neuloivat samalla. Talvisodan syttyessä tuli äkkilähtö evakkoon ja kun Hemminvaaran asukkaat palasivat kotiinsa vuonna 1942, vain riihi ja sauna olivat polttamatta. (Oinonen 2004: 431−438)

Hemminvaaran navetan rauniot pusikon ja hyttysten keskellä.

Hemminvaaran palotornin jalusta.

Helppoa ei siis ole ollut vaaran naisella. Kertomuksesta heijastuu kuitenkin sinnikkyys ja rakkaus metsää sekä luontoa kohtaan. Naiset ovat voineet olla onnellisia vaaralla, siinä missä muuallakin.

Naiset ovat varmasti osallistuneet varsin moninaisesti kotitilan rakentamiseen ja sen töihin. Viljelysmaat ovat olleet kivisiä ja usein peltojen raivaaminen on ollut valtava työ. Tästä kertovat peltoja reunustavat valtavat kiviröykkiöt. 

 Raivausröykkiö Koivusillan asuinpaikalla.

Naisten läsnäolosta kertovat kuitenkin parhaiten asuinpaikoilla kasvavat kasvit. Rakennusten rapistuessa ruusut, marjapensaat, humalat, ruskoliljat ja muut ihmisten seuralaiset kukoistavat.

 Liljan nuppu kasvuston seassa Vesalassa.

 

Liljoja Hemminvaarassa.

Ruusuja Mustavaaralla.

Humala kiipeää koivua pitkin Kakkarassa.

T: Team Lieksa 
 

Lähteenä käytettiin: 

Oinonen, Ritva 2004. Hemminvaaran Helenat -  (toim.) Asko Saarelainen, Hukan hännän mitalla. Rajaseudun historiaa Lieksasta. Jyväskylä: 431−439.

Lieksa - löydettyä ja hukattua

Useimmat muista inventointitiimeistä ovat jo kertoneet kuulumisiaan, joten lienee meidän vuoromme. Täällä Lieksassa inventoivat siis arkeologi Riikka ja metsäalan opiskelija Henri. Alueeseemme kuuluvat Etelä-Lieksan talousmetsät, jotka suurin piirtein ulottuvat Ruunaanjärven eteläpuolelta Ilomantsin rajalle. Paikallinen Metsähallituksen toimisto sijaitsee Lieksan keskustan kerrostalossa, kahdessa kerroksessa. Talon kolmannessa kerroksessa työskentelee metsätalouden henkilöstöä ja neljännessä kerroksessa luontopalvelujen väkeä. Alakerrassa on poliiseja. 

Kolmas työviikko on pyörähtänyt käyntiin koleissa merkeissä. Maastossa olemme käyneet katsomassa mm. Salpalinjaan kuuluvia puolustusrakennelmia, hylättyjä vaara-asuinpaikkoja, partisaanien hävitysretkiin liittyviä kohteita ja merkkipuita. Yksi tervahautakin on löytynyt. Kolmena kesänä Kainuussa inventoineena tuntuukin erikoiselta, että tervahautoja on täällä niin vähän. Suon viereisessä rinteessä kävellessään ajattelee, että jos nyt oltaisiin Kainuussa, niin tässäkin olisi tervahauta. Mutta nyt ollaankin Pohjois-Karjalassa, josta vesireitit eivät ole johtaneet suoraan Oulun tai Kokkolan kaltaisiin tervasatamiin. 

Kuvassa Salpalinjan puolustusketjuun kuuluvaa panssarivaunuestettä Kaatiinlammella.

Kuplavaaran vaara-asuinpaikalta avautuva maisema.

Rakennuksen pohja paikassa nimeltä Sininen.

Merkkipuu, jossa vuosiluku 1636!

Toimistossa vinovalovarjosteita ja maaperäkarttoja tuijottamalla olemme etsineet suotuisia paikkoja esihistoriallisille pyyntikuopille ja asuinpaikoille. Pyyntikuopat on ennen muinoin sijoitettu vesistöjen välisille kannaksille tai harjuille, jonne peurat on voitu ajaa. Kivikautiset ihmiset ovat taas tunnetusti asuneet mielellään hiekkaisilla rannoilla. Tällaisia alueita olemme kiertäneet ja etsineet löytöjä pienin lapionpistoin. Helpointa on kierrellä metsäkoneen muokkaamilla alueilla, joilla pintaturvetta on käännetty pikku taimien kasvun edistämiseksi ja samalla maanpinta humuskerroksen alta on paljastunut. Tällaiselta alueelta löysimme eilen kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta.

Halkaisijaltaan kolmimetrinen pyyntikuoppa (hieman huonosti erotettavissa).

Mahdollisesti kivikauteen ajoittuva löytöpaikka, joka sisälsi kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta.

Kaikenlaista on löydetty, mutta niin on hukattukin. Kaivauskoira Inez kantaa mielellään metsäreissulle vinkuvia leluja, mutta ei aina jaksa pitää niistä huolta. Aikaisemmin olemme hukanneet kumisen lehmän Kuhmon Liminsärkän Siniselle polulle. Nyt katosi porsas Lieksaan Kaatiinniemelle. Älkää siis ihmetelkö, jos ne siellä metsässä tulevat vastaan.  

T: Lieksan tiimi

Mitä arkeologit duunaa?

Kevät koittaa arkeologeillekin ja valmistelut kesän kenttäkautta varten ovat täydessä vauhdissa. Viime kesää ei ole kuitenkaan ihan täysin unohdettu, sillä siitä muistuttavat vielä keskeneräinen inventointiraportti ja tänään luuanalyysista saapuneet kivikautisilta asuinpaikoilta löytyneet palaneet eläinten luut.

Hirvellä on herkuteltu. Tämä hirven kallon kappale löytyi viime kesänä Suomussalmelta.

Projektimme on hyvällä tavalla siitä harvinainen, että olemme voineet teettää sekä lajimääritykset että C14-ajoitukset inventoinnissa löytyneistä luista. Tulokset ovat olleet poikkeuksellisia ja esimerkiksi Lapin ja Pohjanmaan varhaisin asutus on projektin ansiosta "vanhentunut". Viime kesänä löytyneet luut tulevat todennäköisesti tuomaan lisää tietoa varhaisimmasta asutuksesta ja sen sijoittumisesta Pohjanmaan alueella.  

Arkeologin työpöytä. Luunäytteet lähdössä viimeiselle matkalleen.

Nyt tarvitsee enää odottaa muutama viikko ja Suomen esihistoriasta saadaan taas uutta tietoa. Ajoituksia on luvassa Pohjanmaan lisäksi Suomussalmelta ja Lieksasta. Palataan asiaan, kun tulokset ovat tulleet!

- Hanna

Vuosi 2013 - Behind the Scenes

Tämäkin vuosi loppuu vääjäämättä ja tässä kohtaa alkaa menneiden muistelu. Uuden vuoden kunniaksi paljastamme mitä inventointien kulisseissa tapahtui. Seuraavassa Kodak-hetkiä, Indiana Jones -hetkiä, epätoivon hetkiä ja onnenhetkiä. Näitä kaikkia mahtui vuodelle 2013.

Tästä se kaikki alkoi: lähtö. Neljän kuukauden kenttätyö odotti. Kotimatka taittui viikonloppuisin lentäen.

Keski-Suomen inventointitiimin puolikas pellolla. Inventointipäivänä käveltyjä kilometrejä ei lasketa.

Metsään pystytetty raja inventointiryhmien välillä. Haapajärven tiimi pysyi juuri ja juuri omalla puolellaan.

Arkeologi työssään jossakin päin Keski-Suomea.

Ehkä noin sadannen tervahaudan dokumentointia. Alkoi sujua rutiinilla.

Tässä jossakin sen pitäisi olla... Löytyi! Kivikautisella asuinpaikalla. Paikalle johdatti hieno yhdistelmä korkeuskäyriä ja laserkeilausaineistoa. Ajoitustuloksia saadaan keväämmällä.

Ei pelkkää työtä. Yöttömän yön aurinko juhannuksena Saimaalla.

Ei ole totta! Itkisikö sitä vai nauraisi? Liiankin tuttu tilanne.

Kaikki kielletty kiehtoo.

Perusmeininkiä. Aina on autot saatu irti.

Kulttuuriperintöä löytyy myös saarista ja tänä vuonna niille ei tarvinnut uida.

Ei lämpö luita riko, mutta klo 9 liika on liikaa.

Arkeologin survival kit. Kahvi, aurinkorasva ja mustunut banaani sulassa sovussa.

Välillä töissä oli mukana myös saattaja - heille suuri kiitos! Taustalla näkyvien kahden kiven välistä kulkee Suomen ja Venäjän raja. Raja on kulkenut tällä paikalla jo vuonna 1617 solmitusta Stolbovan rauhasta lähtien, mutta nykyiset kivet on laitettu paikalle 1830-luvulla.

Joskus työ vaati myös järeämpää kalustoa. 

Vapaapäivänä Suomussalmen kesäteatterissa.

Arkeologin harrastuspäivä Lustossa.

Aina ei suju kuin Strömsössä...

Matalikko

Metsän taikaa

Kohti auringonlaskua - ja kotia.

Hyvää uutta vuotta 2014!

Metsästäjien jäljillä

Metsästys on perinteisesti ollut tärkeä osa metsien hyötykäyttöä. Tässä muutamia jälkiä, joita se on jättänyt valtion metsiin.

Käpälälauta

Käpälälauta on ketun ja suden pyyntiin käytetty, litteäksi ja yläosastaan kolmihaaraiseksi veistetty ansa. Käpälälaudan keskimmäiseen piikkiin asetettiin lihanpala, jota tavoitellessaan eläin hyppäsi lautaa vasten, jolloin sen tassut ohjautuivat laudan sivuille veistettyihin kapeneviin uriin, jolloin eläin jäi etukäpälistään lautaan roikkumaan. Käpälälautojen käyttö kiellettiin niiden julmuuden vuoksi 1900-luvun alussa.

Ranua, Vaaranalussuon käpälälauta ketunpyyntiin. Kuva: I. Nieminen.

Lieksa, Saari-Valama. Tämä käpälälauta on uudelleenkäytetty rajavartiokoiran hautamuistomerkiksi. Kuva: I. Nieminen.

Karhuansa

Karhun ansapyyntiä harrastettiin vielä muutaman vuosikymmenen sitten. Alla kuvassa on tunnetun karhuansan jäännökset Kuusamon Iivaaralta. Kuvassa näkyvät puut oli varsinaisen rautahäkin - joka oli jo viety pois - verhoiluna.

Karhuansa Kuusamossa. Kuva: H.-P. Schulz.

Rita

Kuvassa alla oleva rita on kolmiseinäinen loukkupyydys, jota on käytetty ahman pyyntiin. Se on tehty kahden pitkän kannon viereen, päällä näkyvä riuku on osa laukaisulaitetta, joka on ollut kiinni syötissä.

Inari Ruijanjoki, ahmanloukku. Kuva: J.-P. Joona.

Nauruanojan ansa

Iijoen eteläpuolelta löytyi pienpetoansa, joka oli rakennettu ikivanhan mallin mukaisesti. Vain rautanaulat ja -langat kertoivat sitä, että se onkin uudempaa tekoa.

Nauruanojan ansa. Kuva: H.-P. Schulz.

Pyyntikuoppa

Pyyntikuopat ovat peuranmetsästyksessä käytettyjä kuoppia, jotka yleensä muodostavat usean kuopan järjestelmiä. Eläimiä on voitu ohjata kuoppiin aitojen avulla ja ajamalla. Kuopat on sijoitettu eläinten luonnolliselle kulkureitille. Kuoppapyyntiä on harjoitettu kivikaudelta aina 1800-luvulle saakka.

Pyyntikuoppa Sodankylä Ala-Hanhilammella. Kuva: S. Tolonen.

Uuttupuu

Vesilintujen munia on kerätty tekemällä uuttupuita. Puuhun on koverrettu linnulle pesä, josta munat on ollut helppo kerätä.

 Uuttupuu Taivalkoskella. Kattona iso kivi. Kuva: H. Kelola-Mäkeläinen

Saiho

Saiho on riistan tai kalan väliaikaista säilytystä varten tehty pienehkö rakennelma. Se voi olla joko maanpinnalla tai kaivettuna maanpinnan alle. Saihot on yleensä tehty pyöröhirsistä salvomalla, ja hirsien välit on tiivistetty kuntalla. Päällä on ollut tasainen puukansi.

Lihasaiho Savukosken Marjavaarassa. Kuva: N. Latvakoski. 

Kiven päälle rakennettu saiho Sodankylän Luolikkoselässä. Kuva: L. Märsy.

Purnu

Purnu on yleensä kivirakkaan tehty lihansäilytyskuoppa, kuvassa olevaa purnua varten on kuitenkin jouduttu keräämään kiviä ympäristöstä.

Inari Karhuvaara purnu. Kuva: H. Aikio.

Karhunkaatopuu

Vielä 1800-luvulla karhunmetsästykseen liittyivät monet vanhat säännöt. Metsästys tapahtui keihäällä, tapahtuma ikuistettiin usein vanhaan honkaan, ja karhunpeijaisilla olivat tietyt rituaalit. Erääseen pohjoisessa Suomenselässä olevaan karhunkaatopuuhun on veistetty vuosiluku 1851 ja sen yläpuolella pieni kaiverrus, jossa keihäs lävistää eläinhahmon.

Karhunkaatopuu Lestijärvellä. Kuva: H.-P. Schulz.