Myyräntyötä Vienan reitillä

Arkeologin työ on parhaimmillaan melkoista myyräntyötä, jossa kaivaudutaan kerros kerrokselta yhä syvemmälle historian syövereihin. Aina sitä ei tarvitse tehdä maastossa, vaan se onnistuu myös kahvikuppi kädessä sisätiloissa. Vienan reitin kohdalla kävi juuri näin.

Vienan reitiksi kutsutaan satoja vuosia vanhaa kauppatietä tai reitistöä, joka on kulkenut Oulujärveltä Hyrynsalmen kautta Arkangeliin saakka. Reittejä on ollut useita Vienan Kemin ja Oulun välillä. Suomussalmella Vienan reittiä on inventoitu ja suojeltu 28 km verran Vängänkylästä Viiankiin. Vienalaisten kauppiaiden ja laukkukauppiaiden lisäksi poluilla ovat 1800-luvulla kulkeneet muun muassa Elias Lönnrot ja  I. K. Inha matkoillaan Vienan laulumaille. Lönnrotin Vienan alueelta keräämistä runoista syntyi myöhemmin Kalevala. Reitin käyttö hiipui 1900-luvun alussa loppuen alkuperäisessä tarkoituksessa 1920-luvulla Suomen itsenäistyttyä ja rajojen sulkeuduttua. Polkuja ja teitä käytettiin kuitenkin vielä sotatarkoituksissa toisen maailmansodan aikana.

Vienan reitti on kartoitettu Vängänkylästä Viiankiin Kainuun silloisen ympäristökeskuksen toimesta vuonna 2004. Lisäksi se on inventoitu Kainuun Museon inventoinnissa vuonna 2007. (Kuva 1) Osa reitistä kulkee metsätalousmaiden läpi ja sitä on näiltä osin inventoitu viime kesänä. Kuten kaikkien vanhojen kulkureittien kohdalla, myös Vienan reitti on vuosien ja vuosisatojen saatossa osin tuhoutunut ja sitä on paikoin vaikea seurata maastossa. Tämän takia päätin asemoida Kansallisarkistosta tilatut vanhat metsätalouskarttasarjat 1800-luvun puolivälistä 1930-luvulle saakka uusien päälle ja katsoa, paljastuisiko niistä jotakin uutta. Ja paljastuihan niistä.

Kuva 1. Vienan reitti vuoden 2004 Kainuun ympäristökeskuksen johdolla tehdyn kartoituksen perusteella

Metsätalouskarttasarjasta vanhimpaan vuosien 1860-1902 yhdistelmäkarttaan, jossa vanhin osa perustuu isojakokarttoihin, oli merkitty tie, joka kulkee Koljatin-, Kevätti- ja Kivi-Kevättijärvien eteläpuolitse aina Viiankiin saakka (kuva 2). Voisiko tämä olla Vienan reitti?

Kuva 2. Vuonna 1860-61 tehdyssä karttapohjassa näkyy reitti, joka kulkee samoilla kohdin kuin vuonna 2004 inventoitu polku.

Asemoituani kartat ja digitoituani kartalla kulkevan polun oli aika katsoa kuinka lähelle toisiaan uusi ja vanha polku menisivät. Tulos oli mahtava! Polut kulkevat lähes identtisinä suuren osan matkasta (kuva 3). Koljatinjärven ja Kevättijärven välissä 1800-luvun kartan reitti kulkee hieman etelämpänä kuin myöhemmin inventoitu. Lisäksi Viiangin päässä reitin kulku on hieman eri, mutta se voi johtua myös kartan asemoinnista. Viimeinen osuus Viiangissa rajan yli on jälleen lähes identtinen.

Kuva 3. Tummanruskealla inventoinnissa 2004 kartoitettu reitti ja vaaleansinisellä vanhasta metsätalouskartasta digitoitu reitti.

Pääreitti oli nyt osin paikannettu, mutta vanhat kartat tarjosivat myös jotain uutta. Vanhan kartan reitin osuus Aittojärveltä Hyryn kautta Malahvianvaaraan näytti eroavan vuonna 2004 kartoitetusta (kuva 4). Toisin kuin nykyisessä reitissä, joka lähtee Aittokankaalta itään, 1800-luvun kartassa tie kaarsi Aittokankaan jälkeen koilliseen haarautuen ainakin kahdeksi eri tieksi, joista toinen jatkui Aittojärven rantaan ja toinen etelään Hoikkaselän rantaan. Hoikkaselän rannassa polku puolestaan erkani itään ja länteen meneviksi haaroiksi, jotka molemmat johtivat silloisille kruununmetsätorpille. Tämä etelään Hoikkaselän rantaan johtava tie näkyy vielä 1974 peruskartassa, mutta ei enää nykyisessä peruskartassa.

Kuva 4. Ahvenvaarassa reitit eroavat toisistaan. Vuonna 2004 kartoitettu reitti (1.) jatkuu suoraan itään, vanhassa kartassa tie kaartaa koilliseen (2.), jossa se haarautuu Aittojärvelle ja Hoikkaselälle (3.) johtaviksi teiksi.

Edellä mainittua 1860-luvun karttaan perustuvaa pohjoisempaa reittiä ei voinut seurata Savilahden rantaa pidemmälle, sillä Malahvianvaaran ympärysmaat ovat kuuluneet Vuokin jakokunnan maihin eivätkä siksi näy kartassa. Avuksi tulivat vuosina 1926 ja 1938 tehdyt metsätalouskartat, joihin oli merkitty tiet kyseisellä alueella.

Tie jatkaa 1920- ja 1930-luvun kartoissa Savilahden rantaa itään nousten Aittojärveä myötäillen harjun päälle. Vuonna 2004 kartoitettu reitti ja tämä 1920- ja 1930-lukujen kartoissa näkyvä reitti kohtaavat taas Kapeaselän rannalla, josta ne jatkavat samaa matkaa Porraslammen itäpuolelle saakka. Siellä 1920- ja 1930-lukujen kartassa näkyvä tie kaartaa suoraan pohjoiseen Hyrylle ja yhdistyy idässä Syntisenkankaalla 1800-luvun kartassa näkyvään tiehen, kun taas 2004 kartoitettu reitti jatkaa itään Hyryn eteläpuolitse. (Kuva 5) Tämä Hyryn eteläpuolitse kulkeva polku on merkitty sekä vuoden 1974 karttaan että nykyiseen peruskarttaan, mutta vanhemmista kartoista se puuttuu. Reitit kohtaavat uudestaan myöhemmin Syntisenkankaalla. 

Kuva 5. Aittojärven ja Malahvianvaaran välissä kulkeneet tiet 1800-luvun puolivälistä 1930-luvulle saakka. Numero 1 on vuonna 2004 kartoitetu Vienan reitti. Numero 2 on 1860-luvun kartassa näkyvä reitti siltä osin kuin se eroaa vuoden 2004 inventoidusta. Numero 3 on 1926 ja 1938 talouskartoissa näkyvä tie. Numero 4 on 1800-luvun kartassa näkyvä reitti, joka kulkee 2004 kartoitetun Vienan reitin kanssa samaa linjaa.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Onko vuonna 2004 inventoitu reitinosa vanhempi kuin nämä kartat, onko reitti ollut olemassa, mutta se on jäänyt pois käytöstä ja kartanpiirtäjä on piirtänyt vain uuden reitin, onko toinen reiteistä kesä- ja toinen talvireitti vai onko reitti kenties syntynyt vasta myöhemmin? Kysymyksiä on tässä vaiheessa enemmän kuin vastauksia. Mielikuvituksen laittaa kuitenkin liikkeelle se havainto, että vuoden 1974 Maanmittauslaitoksen peruskarttaan ei ole enää merkitty Savilahden eteläpuolitse menevää polkua, mutta vuonna 2004 inventoitu etelämpää kulkeva polku löytyy osittain kartalta. Mistä se siihen nyt tuli? Tämä polku häviää vuoden 1974 ja nykyisen peruskartan teon välillä. Savilahden eteläpuolitse kulkeva polku puolestaan häviää karttojen perusteella vuosien 1938 ja 1974 välillä.

Kartoista paljastui myös toinen hyvin mielenkiintoinen seikka. Aiemmassa Vienan reitin tutkimuksessa mainitaan, että reittiä kuvaavassa ensimmäisessä kartassa vuodelta 1650 rajanylityspaikka on merkitty Korpijärven tienoille eikä Viiankiin, kuten myöhemmissä kertomuksissa (kuva 6). Tämä Korpijärven länsipuolen ylityspaikka mainitaan olevan merkitty myös vuoden 1746 Cajanuksen karttaan, mutta tätä osaa reitistä ei tietääkseni ole tutkittu.

Kuva 6. Ote Claes Claessonin vuoden 1650 kartasta, johon Vienan reitti ja Korpijärven ylityspaikka on merkitty.

Yllättävää oli, että vanhoista metsätalouskartoista 1860-luvulta löytyi rajanylityspaikka Korpijärven länsipuolelta (kuva 7). Sama reitti on piirretty vielä 1920- ja 1930-luvun karttoihinkin. Se, onko alla olevassa kartassa näkyvä rajanylityspaikka sitten Claessonin ja Cajanuksen kuvaama, voi olla mahdotonta selvittää. Jollei paikalta sitten löydy Cajanuksen kuvailun mukainen typistetty mänty, joka on toimittanut rajamerkin virkaa.

Kuva 7. Korpijärven länsipuolelle karttaan merkitty rajanylityspaikka.

Tätä rajalle johtanutta polkua/tietä ei ole enää merkitty vuoden 1974 peruskarttaan Suomen puolelle, mutta silloisen Neuvostoliiton puolella se kylläkin näkyy. Eli polku häviää 1930- ja 1960-lukujen välillä.

Muinaisjäännösrekisteriin on Vienan pääreitin lisäksi merkitty Isokangas-niminen yhdystien paikka. Tie on kulkenut "pääreitiltä" etelään kohti Marjokylää. Muinaisjäännöspiste sijaitsee Iso-Valkeainen-järven pohjoispuolella. (Kuva 8) Vanhat metsätalouskartat eivät pettäneet tälläkään kertaa.

Kuva 8. Palojärveltä etelään lähtevät tiet digitoituna sinisellä viivalla vanhimman metsätalouskartan päälle. Karttaan on punaisella ympyröity Marjokylä ja punainen kolmio keskellä karttaa on polun paikkaa osoittava muinaisjäännöspiste.

Kartassa on kaksi reittiä kohti Marjokylää. Pohjoisempaa lähtevä reitti kulkee Isokankaan ja siellä sijaitsevan muinaisjäännöspisteen kautta. Marjokylästä on puolestaan kulkenut reitti itään kohti Kivijärveä ja rajaa. Tämä yhdystie on merkitty vielä 1920- ja 1930-lukujen kartoihin sekä vuoden 1974 peruskarttaankin melkein samalla linjauksella, mutta nykykartoissa sitä ei enää ole. Tämä osa reitistöstä häviää siis joskus 1974 ja nykyajan välillä.

Vanhojen reittien inventointi on haasteellista, sillä reitit elävät sekä kartalla että ihmisten mielissä. Yhtä ja ainoaa reittiä ei ole ollut, sillä maasto, vuodenajat ja kulkupeli ovat määränneet milloin mistäkin on kuljettu. Ensi kesälle tämä karttatarkastelu tuotti paljon kysymyksiä ja inventoinnin kohteita. Toivottavasti vastauksia kysymyksiin löydetään Kainuun metsistä. Ensin kuitenkin jatkuu myyräntyö arkistossa ja kaivautuminen yhä kauemmas historian kerroksiin.  

- Hanna

 

Sotamuistoja Lapin metsistä

Kulttuuriperintöinventointimme yksi merkittävimmistä kohderyhmistä on toiseen maailmansotaan liittyvät kohteet. Seuraavassa esittelen kohteita, jotka sijaitsevat Rovaniemen kunnan alueella. Näillä korkeuksilla itärintaman taistelut käytiin pääasiassa Sallan suunnalla. Rovaniemen kohteet liittyvät lähinnä saksalaisten tukikohtiin ja rakennelmiin, Lapin sotaan ja vankileireihin. Lapin sota käytiin saksalaisten ja suomalaisten joukkojen välillä 1944 – 1945. Tätä sodan vaihetta ei ole nähty niin kunniakkaana kuin itärintaman taisteluja. Sodassa entiset aseveljet kävivät toistensa kimppuun ja samalla Lapin asutuskeskukset ja infrastruktuuri tuhottiin. Saksalaisten tukikohdat ja vankileirit ovat edelleen kipeä aihe ja ne on haluttu myös aktiivisesti unohtaa. Tulisiko tällaisia kohteita sitten tutkia, kartoittaa ja dokumentoida? 

Työni ohella huomasin, että asenteet ovat ainakin muuttumassa. Sota-ajan kohteet herättävät kiinnostusta, koska ne ovat häviämässä ja niistä kertovat aikalaisten kuvaukset ovat harvenemassa. Saksalaiset veivät omat arkistonsa paetessaan Norjaan, jossa ne ilmeisesti tuhottiin. Inventoinnissa kohteet kuvataan, kartoitetaan ja havaittavat rakenteet dokumentoidaan. Tämä tiedonkeruu voi auttaa osaltaan historian tutkimusta. Esimerkiksi Lautavaaran saksalaistukikohdista mitattujen rakennuksien yhteispinta-ala on 10 500 neliömetriä, mikä kertoo tukikohdan merkityksestä itärintaman huollossa. Vankileirien ja niissä sijainneiden rakennusten määrästä voi päätellä vankien lukumäärää ja leirien luonnetta. Leirit sijoitettiin aluksi asutuksen ja kulkureittien läheisyyteen, koska vankeja käytettiin infrastruktuurin rakentamisessa. Myöhemmin leirit siirrettiin kauaksi erämaihin, koska vangeilla teetettiin metsätöitä ja koska Lapin siviiliväestö valitti vankien huonosta kohtelusta. Inventoinnissa tavatut vankileirit sijaitsivat kaikki kaukana erämaissa ja niihin on johtanut vain hevostie.

Seuraavassa on muutamia kuvia näistä Rovaniemen kunnan alueella sijaitsevista sota-ajan kohteista. On huomattavaa, että kohteiden siivoamisen takia niistä on viety kaikki mahdollinen käyttökelpoinen tavara ja viime vuosina niitä on lisäksi kaiveltu luvattomasti metallinilmaisimien kanssa. 

Sotilastukikohdat ja sotarakenteet

Lautavaaran saksalaistukikohdan rakennuksen pohja. Alueella on suuria parakin pohjia, asuinrakennuksien sokkeleita sekä saunojen, autovarikkojen ym. huoltorakennusten sijoja.

Lautavaaran tukikohdan leipomon irtaimistoa. Tukikohdan rakensivat suomalaiset ja rakentamisen rahoitti Saksan valtio. Tukikohdasta huollettiin Sallan rintamaa, mutta myös paikalliset asukkaat saivat ostaa leipomon tuotteita. Tukikohdassa työskenteli lähinnä Itävallan alueelta peräisin olevia sotilaita.

Aselippaassa on saksalainen teksti.

Lautavaaran tukikohdan massiivinen kivirakennus, jonka käyttöyhteyttä ei kukaan enää tiedä.

Tukikohdan ampumarata. Maalialue on tiilirakennelmien keskellä.

Räjähtäneen ammusvaraston ammuslaatikoita. Saksalaiset räjäyttivät varaston Lapin sodan loppuvaiheessa ennen pakenemistaan Norjaan. Ammuksien ei haluttu päätyvän venäläisten käsiin.

Airis-Raanselän saksalainen asumuksen sokkeli osoittaa, että alueelle rakennettiin pysyväksi tarkoitettuja omakotitalorakennuksia upseerien perheille.

Kulusniemen junaradan rakensivat saksalaiset Olkkajärven Kulusniemen vesitasolentokoneiden tukikohdan ja Rovaniemi-Kemijärvi junaradan yhteysradaksi. Lentokoneet tankattiin Kulusniemessä.

Könkäänvaaran sotilasleiristä on jäänyt jäljelle muutama esine, joista kuvassa vuoden 1945 Jerry-polttoainekanisteri. Vuosiluvun perusteella paikalla leiriytyivät suomalaiset.

Lentokoneen putoamispaikat

Venäläisen lentokoneen putoamispaikka Naarman kairassa. Paikalle putosi kesällä 1941 Tupolev SB-2 -merkkinen lentokone. Tarinat kertovat, että läheisen järven rannasta on löytynyt laskostettu laskuvarjo, joten ainakin yksi lentäjä selviytyi hengissä. Paikalta tiedetään löytyneen myös nuoren venäläisnaisen henkilöpaperit. Koneen alumiiniosista paikallinen erakko on tehnyt uistimia.

Lentokonejänkä on saanut nimensä paikalle pudonneen suomalaiskoneen mukaan. Koneen ampuivat alas saksalaiset Lapin sodan loppuvaiheessa 15.10.1944 heti sen noustua Rovaniemen kentältä. Paikallinen metsästäjä kertoi, että valvontakomissio vei sodan jälkeen koneen osia Neuvostoliittoon. Sitä ennen paikalliset tyhjensivät koneen polttoainetankit ja käyttivät kerosiinillä puimakonetta usean syksyn ajan.

Vankileirit

Pajakkalammin vankileirin aitaa, jossa on vielä piikkilankaa jäljellä.

Pajakkalammin vankikoppi. Yhdestä vankikopista on tehty myöhemmin porojen räkkäsuoja.

Viitakönkään vankileirin irtaimistossa on patoja, kattiloita, pesuvateja ja öljylamppuja. Esineet ovat osittain sulaneet, mistä päätellen ainakin osa leirin rakennuksista poltettiin.

Viitakönkään leirin kaminoita on tehty tyhjistä öljytynnyreistä. 

Viitakönkään leirissä oli myös suomalainen Kastor-merkkinen kamina. 

Ryssänlammin vankileirin vankikoppi, joka on tehty ohuista pyöröpuista salvamalla. Kopin yhdessä nurkassa on pieni luonnonkivistä tehty tulisija. 

- Taisto

Vanhoja valtateitä ja muinaisia polkuja

Metsien kätköissä on monenlaisia unholaan painuneita kulkureittejä. Osa hyvin vanhoistakin teistä tai poluista voi olla vielä nykyisinkin käytössä, mutta osa on kadonnut kokonaan tai osittain. Joissain tapauksissa aikoinaan hyvin merkittäväkin valtaväylä on jäänyt sivuun, kun tilalle on tullut uusi ja ehkä enemmän asutusta myötäilevä kulkuväylä. Toiset reitit ovat jääneet pois, koska asutus alueelta on hävinnyt tai kulkuneuvot ovat muuttuneet toisenlaisiksi. Muutoksia on tapahtunut kautta aikain, mutta viimeiset suuret muutokset ovat tapahtuneet vasta 1900-luvulla, jolloin esim. talvitiet jäivät pitkälti pois käytöstä. Hevospelit vaihtuivat autoihin, suksia alettiin käyttää vain urheilemiseen tai polkupyörillä ei enää liikuttu halki erämaiden kulkevia pyöräteitä metsätyökämpältä toiselle. 

Valtion metsien kulttuuriperintöinventoinneissa on tullut vastaan monenlaisia kulkureittejä ja niiden jäännöksiä. Tässä pari esimerkkiä laajasta valikoimasta.

Kyrönkankaan tie

Kauhanevan kansallispuiston halki kulkeva Kyrönkankaan tie on yksi vanhimmista valtateistämme. Se on mainittu Jaakko Teitin vuonna 1556 laatimassa selvityksessä. Tie kulki Pohjanmaalta Korsholman linnakkeesta Hämeenlinnaan Kauhanevan ja sitä ympäröivän erämaan halki. Se oli aluksi vain kangasmaalle syntynyt polku, jota vasta 1600-luvulla alettiin kunnostamaan ratsutieksi. Tie oli käytössä vain kesäaikaan. Talvella reitti kulki Parkanon kautta. Tien vanhin syntyhistoria on hämärän peitossa, mutta se lienee syntynyt helppokulkuiseen kangasmaastoon viimeistään keskiajalla. Tien varhaisimmat käyttäjät lienevät olleet eränkävijöitä, joiden myötä alueen vakituinen asutuskin hiljalleen syntyi. Tie oli 1770-luvulle saakka vilkkaimmin liikennöity tie Pohjanmaalta Etelä-Suomeen. Sen käyttö hiipui, kun Kurikan ja Jalasjärven välinen vanha talvitie kunnostettiin kesäkäyttöön ja tämä ns. Hämeenmetsän kautta kulkeva reitti jäi pitempänä matkustajaliikenteeltä syrjään. Nykyisin se on museotienä ja sitä pitkin kulkee polkupyöräreitti.

Pohjankankaalla tie kulkee harjumaisessa maastossa. Kuva on Karvian puolelta.



Karttaote vuoden 1750 kartasta. Piirtänyt T. Rönholm. 7:2 Vaasan maakunta-arkisto. 

Kartassa näkyy tien kulku Kauhanevan kohdalla sekä vasemmalla Kauhalampi. Etelässä (kartan alaosassa) näkyvät tekstit Trumba ja Bro. Ne merkitsevät siltarumpua ja siltaa, jotka on pitänyt rakentaa Kauhalammesta purkautuvan ojan yli. Nykyisin Kauhalammesta laskeva puro laskee nevalle melko suoraan itään samasta kohdasta, josta se tässä kartassa on valuttanut vetensä koko lailla etelään.

Tien kulkua Kauhanevan pohjoispäässä. Suon kohdalla tie kapenee nykyisestä noin 4-5 metristä 2,5 metriin. Kuten kuvasta näkyy, on hiekkainen osuus vielä kapeampi. Suon sisässä on vanhoja puurakenteita, joista esim. pitkospuun tai kapulatien runkoja näkyy siellä täällä työntyneenä polun nykyisen hiekkapinnan läpi. Koska puu säilyy suossa tuhansiakin vuosia, olisi mahdollista tutkia kuinka vanhoja tämän tien vanhimmat rakenteet ovat. Pitäisi vain kaivaa esiin alimmaisia säilyneitä rakenteita ja tehdä niistä esim. dendrokronologinen ajoitus.

Unohtunut kulkureitti Oudonjärveltä pohjoiseen

Taivalkosken Oudonjärveltä löytyi vuodelta 1862 peräisin olevan metsätalouskartan perusteella jo unohtunut ja lähes tyystin hävinnyt kulkureitti. Se pystyttiin paikantamaan siltä osin kuin se tuossa vanhassa kartassa näkyi.

Vuoden 1862 karttaan (J.W. Poppius) on merkitty Kaakkurilammen luoteispuolelle silta, joka kulkee suon yli kovan maan kärjestä koilliseen kohti metsäsaareketta. Tätä karttaa ja nykyistä peruskarttaa vertaamalla sillan sijaintipaikka pystyttiin löytämään. Paikantamisessa auttoi kartassa näkyvä Kaakkurilampi, joka on vielä nykyisinkin saman niminen.

Tällaisena sillanjäännös näyttäytyi, kun arkeologi saapui paikalle. Rakenne erottuu suossa leveänä kohoumana, joka johtaa niemekkeen kärjestä kohti suosaareketta. Kohouman sivulinjoilla on erotettavissa lyhyitä pystypuun pätkiä. jotka lienevät olleet sillan reunamerkkejä korkeamman veden aikana.

Kairalla tunnustelemalla selvisi, että suossa kohoumana näkyvän rakenteen leveys on noin metrin. Pienen lapiointituokion jälkeen paljastui, että noin 15 senttiä paksun suoturpeen alla on siltarakenne, joka muodostuu 5-6 rinnakkain asetetusta puusta. Puut lienevät olleet alunperin pyöreitä eli niitä ei ole veistetty tasaiseksi, mutta jonkun verran ne olivat tasaiseksi kuluneet. Leikkaukseen nousi vesi melko nopeasti, joten tämän tarkempia havaintoja ei rakenteesta saatu. Pituutta sillalla on noin 140 metriä kovasta maasta kovaan maahan.

Reitti näytti vanhan kartan perusteella jatkuvan suosaarekkeessa pohjois-luoteeseen. Metsiköstä löytyikin muutama vanha pilkkapuu, jotka johdattivat seuraavan suon reunaan, jossa reitti jatkui suohon painuneina pitkospuina.

Vanhat pilkkapuut osoittivat jo hävinneen polun ammoista kulkureittiä maastossa. (Pilkkapuu = puu, jonka kylkeen veistettiin kirveellä polun kulkua osoittava merkki.)

Vanhaa kulku-uraa pystyi seuraamaan kaikkiaan kolmen suosaarekkeen yli. Aina löytyi jostain vanha pilkkapuu ja seuraavan suon reunasta pitkospuun jäännökset. Pohjoisessa maaperä alkoi kuitenkin muuttua kuivemmaksi ja kovemmaksi ja lopulta vanha reitti katosi kokonaan. Aivan viimeisimmässä kolkassa kuljin suota ristiin rastiin ja pitkin poikin ja koitin kairalla tunnustelemalla löytää turpeen alta pitkospuun jäännöksiä. Näin löytyikin se viimeinen pätkä.

Myyrälehdon tienoilla pitkospuiden pää oli jo kokonaan kadonnut sammaleiden ja turpeen alle.



Kukahan näitä lienee viimeksi tallustellut.

Oli mieleenpainuvaa päästä jäljittämään ja kulkemaan tätä vanhaa reittiä, jonka lähtöruutu lienee sijainnut jossain Oudonjärven rannoilla. Mihin se sieltä aikanaan on johtanut jäi arvoitukseksi, mutta se näyttäisi kuitenkin suuntautuneen kohti Tyrä- ja Jokijärviä, joiden rannoilla on ollut vahvaa asutusta jo varhain. Yksi Kalle Päätalokin asui aikoinaan siellä. Liekö hänkin kulkenut näillä puilla.

- Jouni

Vuosi 2013 - Behind the Scenes

Tämäkin vuosi loppuu vääjäämättä ja tässä kohtaa alkaa menneiden muistelu. Uuden vuoden kunniaksi paljastamme mitä inventointien kulisseissa tapahtui. Seuraavassa Kodak-hetkiä, Indiana Jones -hetkiä, epätoivon hetkiä ja onnenhetkiä. Näitä kaikkia mahtui vuodelle 2013.

Tästä se kaikki alkoi: lähtö. Neljän kuukauden kenttätyö odotti. Kotimatka taittui viikonloppuisin lentäen.

Keski-Suomen inventointitiimin puolikas pellolla. Inventointipäivänä käveltyjä kilometrejä ei lasketa.

Metsään pystytetty raja inventointiryhmien välillä. Haapajärven tiimi pysyi juuri ja juuri omalla puolellaan.

Arkeologi työssään jossakin päin Keski-Suomea.

Ehkä noin sadannen tervahaudan dokumentointia. Alkoi sujua rutiinilla.

Tässä jossakin sen pitäisi olla... Löytyi! Kivikautisella asuinpaikalla. Paikalle johdatti hieno yhdistelmä korkeuskäyriä ja laserkeilausaineistoa. Ajoitustuloksia saadaan keväämmällä.

Ei pelkkää työtä. Yöttömän yön aurinko juhannuksena Saimaalla.

Ei ole totta! Itkisikö sitä vai nauraisi? Liiankin tuttu tilanne.

Kaikki kielletty kiehtoo.

Perusmeininkiä. Aina on autot saatu irti.

Kulttuuriperintöä löytyy myös saarista ja tänä vuonna niille ei tarvinnut uida.

Ei lämpö luita riko, mutta klo 9 liika on liikaa.

Arkeologin survival kit. Kahvi, aurinkorasva ja mustunut banaani sulassa sovussa.

Välillä töissä oli mukana myös saattaja - heille suuri kiitos! Taustalla näkyvien kahden kiven välistä kulkee Suomen ja Venäjän raja. Raja on kulkenut tällä paikalla jo vuonna 1617 solmitusta Stolbovan rauhasta lähtien, mutta nykyiset kivet on laitettu paikalle 1830-luvulla.

Joskus työ vaati myös järeämpää kalustoa. 

Vapaapäivänä Suomussalmen kesäteatterissa.

Arkeologin harrastuspäivä Lustossa.

Aina ei suju kuin Strömsössä...

Matalikko

Metsän taikaa

Kohti auringonlaskua - ja kotia.

Hyvää uutta vuotta 2014!