Saksalaisten kenttärata - 55,4 kilometriä sodan julmuutta Suomussalmella

Tasan vuosi sitten kirjoitin saksalaisten jatkosodan aikaan rakentamasta kenttäradasta Taivalkoskella. Viime kesän inventointi vei jälleen kenttäradalle ja nyt Suomussalmen puolelle, jonka länsiosaa rata halkoi aikoinaan 55,4 kilometrin verran. Sitä ryhdyttiin Suomussalmen puolella rakentamaan syyskesällä 1942 ja kesään 1944 mennessä rata Hyrynsalmelta Kuusamoon oli valmis.

Kenttärata Suomussalmella. Radan varrelle on merkitty kesän 2014 inventoinnissa dokumentoidut kohteet sinisillä neliöillä. Numerot viittaavat blogin kohteisiin.

Suomussalmen alueella ratatöitä johti Rakentajapataljoonan esikunta 429 K, joka oli sijoitettu Taivalkosken puolelle Korvualle. Työyksikköinä Suomussalmella toimi kaksi komppaniaa: Rakentajapataljoona 429 K:n 1. ja 2. komppania, joista ensimmäinen oli sijoitettuna Vääkiön tavaraliikenneasemalle ja jälkimmäinen Syrjän asemalle. Vääkiön ja Syrjän asemien lisäksi Suomussalmella sijaitsi viisi muutakin asemaa: Laaja, Pesiökylä, Junnojärvi, Lippo ja Leino. Työnjohtajina komppanioissa toimivat saksalaiset ja toisin kuin Taivalkosken puolella, työvoima Suomussalmella koostui lähes pelkästään venäläisistä sotavangeista ja vain Sarvikankaan hakkuutyömaalla tiedetään työskennelleen lyhyen aikaa saksalaisia vankeja.

Radanrakentamisessa työskennelleiden venäläisten sotavankien lukumäärää ei tiedetä. Se tiedetään, että saksalaiset toivat kesäkuun 1942 ja elokuun 1944 välisenä aikana Suomeen noin 20 000 venäläistä sotavankia, jonka lisäksi he vangitsivat Pohjois-Suomen rintamilla vuosien 1941-44 aikana noin 9 000 venäläistä. Hyrynsalmi-Kuusamo -rataa rakensivat Suomussalmella Suomeen tuodut venäläiset sotavangit ja heidän lukumääristään löytyy arkistoista vain yksi tieto vuodelta 1944, jolloin kenttärata oli jo valmis. Tuolloin Pesiökylän asemalle oli sijoitettuna kolme saksalaista aliupseeria, kahdeksan saksalaista sotilasta ja 54 venäläistä sotavankia ja Leinon asemalla oli kahdeksan saksalaista aliupseeria ja 24 sotavankia sekä yksi siviilityöntekijä. Leinon läheisyydessä toimineella työmaaleirillä oli puolestaan kaksi saksalaista aliupseeria, 17 saksalaista sotilasta ja 81 sotavankia. Lisäksi Lipon asemalla oli yksi saksalainen upseeri, kaksi aliupseeria, 18 saksalaista sotilasta ja 90 sotavankia.

Sotavankien huonosta kohtelusta ja saksalaisten julmuuksista kerrotaan useissa lähteissä. Eräässä mainitaan saksalaisten ohjeistaneen, että on parempi käyttää asetta liian aikaisin kuin liian myöhään. Aikalaiskertomuksissa kerrotaan nääntyneiden ja uupuneiden venäläisvankien hautaamisesta radan penkkaan ja niskuroivien ja pakoa yrittävien vankien ampumisista ja hukuttamisista. Mitään arvioita siitä, kuinka moni vanki menetti henkensä kenttärataa rakentaessa, ei ole, mutta hautapaikkoja on radan varrelta inventoitu useita ja aikalaislähteissä kerrotaan lisäksi satojen sotavankien hautausmaista.

Matka Suomussalmen kenttäradalla alkaa Pesiökylästä, johon rautatien kiskotus oli valmis elokuun lopussa 1942. Pesiökylän eteläpuolella Hiidenjoen varrella sijaitsi Pesiökylän vankileiri (kartta numero 1), josta käsin rataa rakensivat Rakentajapataljoona 429 K:n 2. komppanian komennuskunta. Leirialue jakautui siten, että radan länsipuolella oli saksalaisten sotilaiden alue ja radan itäpuolella venäläisten vankileiri.

Radan länsipuoli, jossa saksalaisten leirialue erottuu tasoitettuna alueena. Nykyinen rata on useamman metrin korkeammalla kuin kenttärata.

Vankileirin alue radalta kuvattuna. Vankien leiri oli piikkilangalla ympäröity ja paikallisen informantin tietojen mukaan leirillä oli yksi parakki, jonka jäänteitä on kuvassa keskellä. Kenttäradan ja vankileirien kuvaaminen oli kielletty, mutta informantilla oli kuva, joka oli otettu leirin piikkilanka-aidan edessä.

Vankien majoituskorsun jäänteet leirialueen pohjoislaidalla. Arkistolähteiden mukaan majoitustila oli ennen sotaa suomalaisten ratatyömiesten käytössä ollut kämppä.

Majoituskorsun oviaukon lautarakenteita. Paikallinen informantti oli käynyt pienenä lapsena leirillä isänsä kanssa ja muisteli kuinka vangit olivat tulleet "kuopasta" ja olleet iloisia voidessaan puhua omaa kieltään informantin isän kanssa.

Vankileirin alue oli tasattu ja pengerretty kivillä sen pohjois- ja etelälaidoilta. Tämän etelälaidan pengerryksen alla kulki juoksuhauta.

Peruskarttaan piirretty kumpare osoittautui lähemmin tutkittuna konekivääripesäkkeeksi.

Pesiökylästä ja vankileiristä löytyy arkistosta useita aikalaiskertomuksia. Paikalliset ihmiset ovat antaneet vangeille leipää ja saaneet vastalahjaksi muun muassa puisia lintuja ja korurasioita. Tarinoissa kerrotaan myös saksalaisten sotilaiden julmuuksista ja pahoinpidellyistä vangeista. Eräs paikallinen näki omin silmin kahden vangin ampumisen:

"Asemamieskersantti oli tehnyt jonkin rikkomuksen ja hänet määrättiin ampumaan kaksi sotavankia. Vangit kävelivät Hiidenjoen sillan käytävällä ja kersantti oli piilossa käsissään kaksi pistoolia. Vankien tullessa kohdalle kersantti ampui molemmat vangit, jotka haudattiin kämpän läheisyyteen."

Silminnäkijät kertovat vankeja haudatun vankileirin viereiselle suolle, josta ruumiit on myöhemmin kaivettu ylös ja haudattu suon etelälaidalla olevalle kankaalle.

Paikallinen informantti kertoi myös saksalaisesta sotilaasta "Aleksista", joka hänen mukaansa vastasi Pesiökylän leirin vankien hygieniasta. Hän oli saksalaisten vetäytyessä hypännyt junasta ja pakoillut Suomessa, kunnes oli ollut turvallista tulla esiin. Informantin mukaan "Aleksi" eli loppuelämänsä Suomessa.

Pesiökylän vankileiristä noin 6,5 kilometrin päässä pohjoiseen Kukkarovaaran (kartta numero 2) kohdalla sijaitsi yksi kenttäradan monista työmaa/vankileireistä. Piikkilangalla aidatun vankileirin alue sijaitsee nykyisen radan itäpuolella yksityismaalla. Inventoinnissa tarkastettiin radan länsipuoli, josta löydettiin aikalaiskertomuksissa mainittu "jonkun herran" majoituskorsu sekä teltan pohjia. Saksalaiset itse nimittivät paikkaa Rapuvaaraksi.

"Jonkun herran" majoituskorsun jäännös Kukkarovaarassa erottuu maastossa harjuun kaivettuna kaivantona.

Yksi mahdollisista teltan pohjista, jotka mainitaan aikalaiskertomuksissa.

Arkistolähteistä löytyy useampi kertomus myös Kukkarovaarasta. Yhden mukaan vangit olivat perunalastia purkaessaan varastaneet perunoita ja saksalaisten huomatessa asian, oli vangit pistetty riviin ja ne, jotka olivat varastaneet, saivat raipaniskuja ja ne, jotka eivät varastaneet, saivat puolikkaan leipälimpun. Kukkarovaarasta kerrotaan myös, että leirillä tapettiin tottelemattomuuden vuoksi vankeja, jotka haudattiin ensin läheiselle suolle ja siirrettiin myöhemmin kankaalle ja lopulta Taivalkoskelle. Vaikka saksalaiset olivat julmia vankeja kohtaan, suomalaisia he kohtelivat ystävällisesti. Kukkarovaarassa asunut henkilö kertoo saksalaisten kuljettaneen heitä junalla joulu- ja uudenvuoden juhliin saksalaisten luo Syrjään.

Kukkarovaarasta vajaan kahden kilometrin päässä pohjoiseen sijaitsi Sarvikankaalla (kartta numero 3) kenttäradan saha ja hakkuutyömaa. Saha, jonka ympäristöä ei saanut hakata, jottei se paljastuisi venäläisille, sijaitsi radan länsipuolella ja hakkuutyömaa radan itäpuolella. Tämä työmaa on ilmeisesti Suomussalmella ainoa, jossa hakkuutöissä käytettiin jonkin aikaa saksalaisia vankeja.

Sarvikankaan sahan alue kuvattuna radan itäpuolelta. Nykyinen rata kulkee saha-alueen halki ja alue on tältä osin tuhoutunut.

Tämän kuopan kohdalla on ilmeisesti ollut sahan sirkkelin paikka. Sirkkeli on yhä olemassa ja nököttää nykyään erään pellon laidassa.

Radan pohjaa nykyisen radan itäpuolella.

Rinkulana maastossa erottuva teltan paikka radan itäpuolella.

Sahan ja hakkuutyömaan eteläpuolella on Jakolammen länsipäässä suo, jonka halki kenttärata kulki. Saksalaiset halusivat kuivattaa suota rataa varten ja vangit kaivoivat Jakolammen ja Lapinlammen väliin kanavan (kartta numero 4), jonka avulla vesi virtasi Lapinlampeen. Kanava on merkitty nykykartalle, mutta ilman paikallista informanttia sen historia olisi jäänyt unohduksiin.

Sotavankien kaivaman kanavan pää Jakolammessa. Kenttärata kulki kuvan vasemmassa laidassa olevan metsikön kohdalla.

Kenttäradan rakennus oli työlästä ja kuten edeltä käy jo ilmi, oli maasto ratalinjalla usein soista. Suomussalmen rataosuudelle tehtiin 13 siltaa, joista yksi oli 80,6 metrin pituinen Vääkiön suosilta (kartta numero 5). Sillan rakensivat Rakentajapataljoona 429 K:n 1. komppania.

Vääkiön suosillasta on nykyään jäljellä vain sillan alimpia rakenteita Lipontien ja nykyisen rautatien välissä. Yksi sillan pylväsrakennelma koostuu kymmenestä paksusta pystyssä olevasta tukista. Rakennelmia on tien varressa yhteensä yhdeksän kappaletta noin 7-8 m päässä toisistaan.

Saksalaisilla sotilailla oli kenttäradan rakentamisen aikaan Suomussalmen pohjoisosassa sijaitsevan Saarinen-järven rannalla majoitusalue (numero 6), josta löytyi melkoisen etsimisen jälkeen yhden parakin kiviperustuksen jäänteet.

Saksalaisten majoitusparakin kiviperustusta Saarinen-järven tuntumassa. Parakki on ilmeisesti purettu, ei poltettu.

Parakin ohi kulkee polku rautatiekiskoilta järven rantaan. Parakki kuvassa oikealla kuusikon kohdalla.

Yksi Suomussalmella sijainneista kenttäradan asemista oli Leinon asema (kartta numero 7) Taivalkosken rajalla. Arkistolähteiden mukaan radan kiskotus oli valmis Hyrynsalmelta Taivalkosken Isokumpuun kesäkuun loppuun 1943 mennessä, mutta rata oli tuolloin liikennöitävässä kunnossa vasta Hyrynsalmi-Vääkiö välillä. Leinon asema on ollut käytössä ainakin marraskuuhun 1943 mennessä, sillä tuolloin Leinossa on ollut kaksi asemamiestä.

Leinon asema, josta on jäljellä enää noin 45 x 10 metrin kokoinen tasoitettu alue, jonka toisella laidalla on kivipengerrys ja toista laitaa reunustaa kivistä ja maasta tehty metrin korkuinen penger.

Saksalaisten hävitysosasto alkoi tuhota kenttärataa Hyrynsalmella aamulla 14.9.1944. Syyskuun loppuun mennessä hävitysosasto oli edennyt Junnojärven asemalle saakka. Junnojärvestä pohjoiseen sijainneiden Lipon ja Leinon asemien tarkasta tuhoamisajankohdasta ei ole tietoa. Rataa tuhotessaan saksalaiset polttivat kaikki rakentamansa liikenne- ja asemarakennukset sekä myös joitakin suomalaisten rakentamia rakennuksia. Neuvostoliitto katsoi koko Hyrynsalmi-Kuusamo -radan ja kaluston olevan sotasaalista ja vaati sen lähettämistä Neuvostoliittoon kaluston osalta 22.1. ja päällysrakenteen osalta 5.2.1945 mennessä. Aikataulut olivat liian tiukat, sillä radan kiskotuksen purkaminen oli työlästä ja hidasta. Lopulta Suomi neuvotteli sopimuksen, jonka perusteella kiskotusta lähetettiin Neuvostoliittoon radan verran jostakin muualta.

Metsäautotieksi muuttunutta kenttärataa.

Kenttärata päätyi syyskuussa 1945 valtion rautateiden omaisuudeksi ja kiskotus purettiin. Lopullisesti kenttäradan tarina päättyy 1950-luvulla, jolloin uudelle oiotulle ratalinjalle ryhdyttiin rakentamaan normaalilevyistä rautatietä. Tuolloin osa radan pohjasta jäi uuden radan alle, osa tuhoutui rakennustöissä ja osa muuttui metsäautoteiksi.

- Hanna

Lähteet:

• Huttunen, Pertti 2010: Saksalainen kenttärata 1942-1944. Sotahistoriallisten kohteiden inventointiraportti. Suomussalmen kirjasto, kotiseutuarkisto.

• Westerlund, Lars (toim.) 2008: Sotavangit ja internoidut. Kansallisarkiston artikkelikirja.

Kenttäradan työmaaleiri Sarvikankaalla Suomussalmella

Suomussalmen historiassa sota on vahvasti läsnä. Sotakohteita on satoja, joista suurin yksittäinen kohde on kunnan länsiosaa halkova Hyrynsalmen-Kuusamon kenttärata. Kohde on sen verran laaja, ettei sitä ole vielä tänä kesänä ehditty inventoida Suomussalmen alueella kokonaan, mutta muutamia paikkoja on jo dokumentoitu. Yksi niistä on Sarvikankaan työmaaleiri, jossa toimi kenttäradan saha. Aikalaislähteiden mukaan Sarvikankaan tuntumassa oli myös hakkuutyömaa. Kenttäradan inventoinnissa erittäin suureksi avuksi on ollut Pertti Huttusen vuonna 2010 kirjoittama sotakohteiden inventointiraportti. Tästä raportista ovat peräisin tiedot Sarvikankaan työmaaleiristä.

Kenttärataa ryhdyttiin rakentamaan kesällä 1942 ja sitä rakensivat Suomussalmella sekä venäläiset sotavangit että lyhyen aikaa saksalaiset rangaistusvangit. Sarvikankaan alueella käytettiin Huttusen mukaan työvoimana venäläisiä sotavankeja ja saksalaisia rangaistusvankeja, jotka työskentelivät läheisellä hakkuutyömaalla. Saksalaiset ja venäläiset vangit pidettiin toisistaan erillään eikä siitä, missä he asuivat, ole tietoa. Sahalla työskennelleet venäläiset sotavangit ovat voineet joko asua paikalla teltoissa tai sitten heidät on voitu marssittaa tai kuljettaa paikalle Pesiökylän vankileiristä.

Sotavankeja marssimassa töihin Laatokan tuntumassa Rajakonnussa vuonna 1941. Kuva: SA-Kuva.

Huttusen raportista löytyy paikalla sahurina toimineen Antti Partasen kertomus työskentelystä sahalla. Partanen solmi saksalaisten kanssa sirkkelisahatoiminnasta urakkasopimuksen ja ilman tapaturmavakuutusta hän sai ainoastaan teroittaa sirkkelin terän. Moottorimiehenä hänellä oli nuori venäläinen sotavanki. Vartijoina saha-alueella toimivat saksalaiset sotilaat. Partasen mukaan saha-alue toimi kenttäradan länsipuolella ja sinne johti pistoraide puutavaran kuljetusta varten. Saksalaiset halusivat pitää sahan visusti piilossa eikä sitä ympäröivää metsää saanut kaataa, ettei paikka paljastuisi venäläisille. Pienenä mielenkiintoisena tarinana Partanen kertoo, että paikalla oli sahakoppi, jonne tuli iltaisin naisia tapaamaan miehiä. Hän ei ollut pitänyt tästä ja oli sen takia kääntänyt moottorin pakoputken kopin sisälle ja saanut näin naiset lähtemään.

Sarvikankaan työmaaleirin aluetta. Aluetta halkoo normaali leveäraiteinen rautatie, joka rakennettiin sodan jälkeen.

Sarvikankaan työmaaleirin läntinen puoli on uuden, sodan jälkeen rakennetun radan vuoksi suurelta osin tuhoutunut ja jäljellä on vain pieni metsikkö nykyisen radan länsipuolella. Metsikössä on nähtävissä hieman epämääräisen muotoinen noin 15 x 5 metrin kokoinen ja noin 30-50 cm maanpintaa alemmaksi kaivettu tasoitettu alue sekä pieni pisaranmuotoinen kuoppa ja kivikasa. Lisäksi hieman kauempana on potero, jonka vieressä kasvavassa männyssä on kaksi kirveellä tehtyä pilkkaa. Huttunen arvioi tällä alueella olleen sahan paikan. Tätä on mahdotonta varmistaa,  sillä mitään sahaustoimintaan liittyvää ei paikalta löytynyt. Rakenteet viittaavat kuitenkin paikalla olleen sodanaikaista toimintaa. Aikalaislähteet mainitsevat Sarvikankaalla sijainneen myös hevostallin, jossa olivat tukinkuljetuksissa käytetyt ardennienhevoset.

Oletetulla sahan paikalla on maastossa nähtävissä epämääräisen muotoinen n. 15 x 5 m kokoinen hieman maanpintaa syvemmälle kaivettu tasainen alue.

Pisaranmallinen pieni kaivanto, mahdollisesti potero tai sahaustoimintaan liittynyt jäänne. Taka-alalla näkyy tasoitettu alue.

Kenttärata ja työmaaleiriin kuuluvia rakennuksia sijaitsee nykyisen rautatien itäpuolisella kankaalla. Metsä paikalla on tiheää taimikkoa, jossa havaintojen teko on erittäin vaikeaa. Huttunen oli inventoinnissaan kartoittanut alueelta rakennuksen ja teltan pohjan sekä hiilimiilun. Kaikki nämä kohteet paikannettiin ja niiden lisäksi löydettiin kaksi poteroa hiilimiilun tuntumasta harjun reunasta sekä ilmeisesti joko rataa varten tehtyjä tai sitä purettaessa jääneitä pölkkyjä. Nämä pätkät sopivat ainakin Antti Partasen kuvaukseen siitä, että sahalla tehtiin 6-10 metrin pituisia palkkeja siltoihin, ratapölkkyjä sekä lautoja rakennuksiin ja kenttäradan rakenteisiin. Itse kenttäradasta on jäljellä vain noin 4 metriä leveä hiekkakankaan läpi kaivettu linja. Muutoin radan linjaus on hävinnyt.

Kooltaan noin 8 x 4 metrin kokoisen rakennuksen, luultavasti korsun, jäänteet.  Huttusen tekemän inventoinnin aikaan vuonna 2000 rakennuksessa oli vielä ollut nähtävissä puujäänteitä, mutta nyt niitä ei enää havaittu.

Rakennuksen edustalta muurahaispesästä löytynyt metalliesine. Luultavasti kansi.

Pyöreä teltan paikka/pohja. Halkaisija noin 6 metriä.

Teltan paikan vieressä hiekkakankaan laidalla on hiilimiilun jäänteet. Miilu ei liity itse kenttärataan, sillä aikalaislähteen mukaan hiilimiilu sytytettiin talvisodan alkamisen aikoihin vuonna 1939 ja se oli jäänyt palamaan itsekseen.

Poteron jäänteet hiilimiilun tuntumassa.

Kenttäradan pohjaa.

Radan vierestä löytyneitä osin sammaloituneita pölkkyjä.

Saksalaiset aloittivat kenttäradan tuhoamisen 14.9.1944 Hyrynsalmelta. Pertti Huttunen ei ole tutkimuksessaan löytänyt mitään tietoa koskien radan ja rakennusten kohtaloa Sarvikankaalla saksalaisten vetäytyessä. Se tiedetään, että suomalaiset purkivat jäljellä olevan kenttäradan kiskotuksen kesällä 1945.

Jos joku vielä muistaa kenttäradan tai siihen liittyviä tapahtumia, tiedot otettaisiin ilolla vastaan. Jäljellä on vielä monta kohdetta ja pitkä pätkä rataa, jonka viimeiset dokumentointihetket ovat käsillä.

- Hanna

"Siellä, missä meille ainoastaan revontulet loistivat" - Kenttärata eli Kuoleman rata Taivalkoskella

Tänään tulee kuluneeksi tasan 69 vuotta siitä, kun neuvostoarmeija vapautti Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin. Sen kunniaksi vietetään Vainojen uhrien muistopäivää. Toisen maailmansodan kauhut ja vainot eivät rajoittuneet vain Saksan valloittamille alueille, vaan niitä koettiin myös Suomessa. Saksalaiset rakensivat Todt-organisaation johdolla vuosina 1942-44 Suomeen 178 kilometriä pitkän kapearaiteisen rautatien, joka rakennettiin pakkotyövoimalla. Tätä Kenttärataa olivat rakentamassa venäläiset sotavangit, puolalaiset pakko-otetut työvelvolliset ja saksalaiset rangaistusvangit. Tarkkaa radalla työskennelleiden lukumäärää ei tiedetä, mutta on arveltu, että heitä on ollut yli 3 000. Olot ratatyömaalla olivat kurjat ja saksalaiset julmia, jonka takia rata sai kansa keskuudessa nimen Kuoleman rata. Radan piti kulkea Hyrynsalmelta Kiestinkiin, mutta se ei koskaan täysin valmistunut sodan käännyttyä Lapin sodaksi. Vetäytyessään saksalaiset tuhosivat osan radasta.

Tämä tavallisen näköinen hiekkatie kätkee alleen synkän menneisyyden.

Kuoleman rataa on hankkeessamme inventoitu useampana vuonna Taivalkoskella. Ratalinjaus on edelleen käytössä autotienä ja sen varrella on useita asemia, sahoja, pilketehdas, vankileirejä ja hautoja. Inventoimistani kohteista tämä kokonaisuus on ollut koskettavimpia. 

Seuraavassa matkataan kenttäradan osuus Metsäkylästä Taivalkosken ja Kuusamon rajalle saakka. Kaikki kohteet sijaitsevat metsätalousmailla eikä niiden joukossa ole radan varressa olleita suuria asemia, kuten Korvua tai Isokumpu. Äänen radan rakentamisen aikaisille tapahtumille antaa puolalainen Josef Molka, joka joutui 18-vuotiaana pakkotyöhön Kenttäradalle Taivalkoskelle. Kokemuksistaan hän kirjoitti muistelmateoksen "Sota minun muistoissani", joka käännettiin suomeksi vuonna 2007. Lisäksi kohteista ovat kertoneet paikalliset asukkaat, joita inventointeja tehdessä on haastateltu.

Taivalkoskella inventoitu Kenttärata Metsäkylästä Taivalkosken ja Kuusamon rajalle.

Metsäkylä

Matka alkaa Metsäkylästä, jonka kohdalla Kenttäradasta erkani sivuraide Palokumpuun. Palokumpu sijaitsee lähellä radan varressa ollutta Korvuan asemaa, jonka ympäristöä rakentajajoukot käyttivät yhtenä tukikohtanaan. Tästä toiminnasta on metsätalousmaille jäänyt jälkiä pilketehtaasta, varastorakennuksista ja täisaunasta.

Pilketehtaan jäännös Palokummussa. Paikalla on kaksi hyvin säilynyttä betoniperustusta. Pilketehdas on toiminut vankileirin yhteydessä.

Jäänteitä radan yhteydessä toimineesta varastoalueesta- ja rakennuksista. Alue on tasoitettu ja kaivettu osin hiekkaharjuun. Koilliskulmalla on vielä jäljellä pieni pätkä n. 1,5 m korkean muurin jäännöstä.

Täisaunan piipun jäännös, johon on kiinnitetty tuohesta tehtyjä muistokirjoituksia. Paikalla on ollut n. 15 m pitkä rakennus, joka on purettu. Saunan lähellä on lisäksi kaivon jäännös.

Metsäkylä - Isokumpu

Metsäkylästä Kenttärata kulki pohjoiskoilliseen kohti Isokumpua ja siellä sijainnutta asemaa, josta on jäljellä muun muassa veturitallien ja -pajan sekä vankileirin jäänteitä. Paikalla on myös Kenttäradan uhrien muistomerkki. Metsätalousmailla on tällä radan osuudella jäänteitä asemasta ja vankileiristä. Lisäksi radan varressa on hautapaikkoja.

Tällä paikalla on perimätiedon mukaan sijainnut venäläisten sotavankien vankileiri. Leiristä on jäljellä vain n. 20 x 20 m kokoinen muuta maanpintaa hieman syvemmällä oleva tasoitettu alue sekä kuoppia, joista yksi on ilmeisesti kaivon jäännös. Vasemmalla näkyvä tie on vanha Kenttäradan pohja, joka on nykyään käytössä metsäautotienä.

"Alussa (venäläiset) vangit työskentelivät sorakuopalla ja myöhemmin he toimivat metsureina. Raskaiden tukkien kanto ja jatkuva lumeen vajoaminen niiden painon alla oli heille aivan ylivoimaista, vaikka he kantoivat tukit kävellen tiukasti toistensa jalanjäljissä. Myöhemmin saksalaiset joutuivat työllistämään vankeja muissa töissä, sillä useinkaan edes hakkaaminen ei saanut tukkien painosta kaatuneita vankeja nousemaan ylös." (Molka 2007: 111)

"Todellinen gehenna alkoi venäläisille sotavangeille Saksan armeijan vetäytymisen aikaan ensin Pohjois-Suomeen ja sitten Norjaan. Alussa he tekivät töitä kuten mekin korjaten teitä, mutta myöhemmin heitä ajettiin kuin karjaa, he joutuivat kulkemaan jalan satoja kilometrejä. Tämän marssin aikana heitä kuoli joukoittain." (Molka 2007: 114)

Autioharjun kohdalla on perimätiedon mukaan sijainnut jatkosodan aikaan asema, josta on jäljellä joitakin puurakenteita. Tämä kivikasa samalla paikalla on luultavasti Kenttärataa varten tehdyn kivivaraston jäännös.

Hepokankankaalla sijaitsee puolalaisen vangin hauta.

Tähän Taljajärven pohjoispuolella sijaitsevaan suokuoppaan on paikallisten silminnäkijöiden mukaan haudattu kenttäradalla työskennelleitä vankeja.

Isokumpu - Taivalkosken ja Kuusamon raja

Isokummusta rata jatkui koilliseen kohti Taivalkosken ja Kuusamon rajaa. Radan varrella on metsätalousmailla useita kohteita (muun muassa saha ja siihen liittyviä rakennusten jäänteitä, leiri ja hautapaikkoja). Lisäksi kauempana radasta sijaitsi leirejä, joilla tuotettiin puuta Kenttäradan rakentamista varten.

Mustanlinnunlammen rannalla sijainneen sahan betonisia uunien jäänteitä. Lähistöllä on myös kaivon jäännös sekä neliskanttinen kaivanto, jonka tarkempaa käyttötarkoitusta ei tiedetä.

"Saksalaiset kiirehtivät rakentamisen kanssa ja toivat Valtakunnasta lähes kaiken tarvittavan. Ainoastaan puupölkyt tehtiin varta vasten rakennetulla sahalla, joka sijaitsi Isokummussa." (Molka 2007: 62)

"Talvella piti kaataa niin paljon puita, että niitä riitti myös kevään rospuuton ajan työrintamille. Joten kaadoimme puita, katkoimme oksia ja kannoimme niitä sitten kainalossa, usein jopa satoja metrejä. Meidän vanhat ja hauraat takkimme alkoivat hajota riekaleiksi ja jouduimme iltaisin ompelemaan ja parsimaan niitä, jotta seuraavana päivänä meillä olisi ollut jotakin lämmintä harteille pantavaksi." (Molka 2007: 62)

Rakennuksen jäännös Salmisenkankaalla. Paikalla on kaikkiaan kolme rakennuksen jäännöstä.

Salmisenkankaan rakennusten jäänteitä: yhden rakennuksen ovenkarmiin oli kaiverrettu kirjaimia, joista erottuivat kirjaimet VMIA A.

Salmisenkankaan rakennusten jäänteitä: seinän vieressä on ollut penkki.

Salmisenkankaan rakennusten jäänteitä: uunin jäännös. Yhdessä rakennuksista oli myös luonnonkivistä tehdyn tulisijan jäännös.

"Parakkimme seisoi yksinkertaisesti puupölkyillä, eikä siinä ollut minkään näköisiä perustuksia, lattian alla oli vain tyhjä tila. Parakissa oli neljä ikkunaa, yksi ulko-ovi sisäeteiseen, ja eteisestä meni toinen ovi yhteiseen tupaan. Kalusteina oli kaksi aaltopellistä tehtyä kamiinaa, kaksi pitkää lankkupöytää ja neljä penkkiä. Meidän makuupaikkamme olivat parakin päädyssä. Makuupaikat koostuivat lankuista kyhätyistä levyistä, ja niiden leveys oli kaksi ja puoli metriä ja pituus sama kuin koko parakin leveys. Kolme sellaista hyllyä muodosti ikään kuin kolme hyllyä, joiden tukena olivat puiset parrut." (Molka 2007: 50)

Yksittäinen betonisen uunin jäännös Peuralammen rannalla. Paikalla on sijainnut Harjajoen leiri.

Alkuperäistä Kenttäradan pohjaa on suojeltu tekemällä uusi tie (oikealla) alkuperäisen radan pohjan viereen.

"Työolosuhteet olivat erittäin raskaat. Teemme kaivutyötä ja kiskojen asettamista, nostamme kiskot, kannamme räjäytettyjä lohkareita ja viemme kottikärryllä maa-aineksen pois. Pahin painajainen on porata reikiä graniittiin." (Molka 2007: 52)

"Rangaistus seurasi, jos ei ollut riittävän ahkera työssä, puhdisti lapion väärin työn loputtua, oli nälkäinen, huulien asento oli väärä vääränä hetkenä, juoksi kutsuttuna liian hitaasti, katse ei ollut riittävän ystävällinen, ja monista muistakin rikkeistä, joita kovin moni ei pystynyt edes kuvittelemaan. Oli hyvin tavallinen sanonta, että jota kuta hakattiin pelkästään olemassa olon vuoksi. Eniten pahoinpideltyjä olivat heikoimmat ja murretut, hitaasti liikkuvat, mutta myös ne, jotka olivat kehittäneet huippuunsa taidon säästää itseään työssä." (Molka 2007: 107)

Satasaaren kohdalla noin 2 kilometrin päässä Kenttäradasta sijaitsi vankileiri. Paikalla on kolme rakennuksen jäännöstä, joista yksi oli tunnistettavissa saunaksi.

Satasaaren vankileirin rakennuksista noin 350 m päässä sijaitsee tämä hauta, johon on paikallisen informantin mukaan haudattu puolalainen vanginvartija.

Kenttäradasta noin 4 kilometrin päässä Kostonjoen rannassa Kaupinmutkan kohdalla sijaitsi paikallisen informantin mukaan myös vankileiri, josta tuotettiin puuta Kenttäradalle. Leiristä on jäljellä uunin lisäksi tasoitettu alue, jossa on muutamia kaivantoja. Paikallinen informantti kertoi, että hän oli vieraillut leirillä pikkupoikana ja hauskuuttanut leirin kokkeja aurinkolaseilla, jotka oli saanut rintamalta.

Kauimpana Kenttäradasta sijainnut vankileiri sijaitsi Kostonjärven pohjoispuolella noin 16 kilometrin päässä radasta. Leiristä oli jäljellä heikosti maastosta erottuva rakennuksen jäännös sekä tämä kuvassa oleva uunin pohja. Tältäkin paikalta tuotettiin puuta Kenttäradan tarpeisiin.

Josef Molka lähti muiden pakkotyöläisten kanssa kohti Kuusamoa 21.7.1944 ja päätyi sieltä eri vaiheiden kautta saksalaisten mukana Norjaan. Toukokuun 14. päivänä 1945 Norjan Punaisen ristin edustaja saapui puolalaisten silloiseen leiriin ja vapautti sen. "Meidän vapauttamisemme ei aiheuttanut niitä valtavia, täynnä tunnetta olevia reaktioita, kun vapautusarmeija saapuu, ja se toivotetaan tervetulleeksi kukin, halauksin ja hurraa- huudoin. Meillä ei ollut ketään, jonka olisimme voineet toivottaa tervetulleeksi. Meidän tunteemme epävarmuudesta todelliseen iloon kasvoivat asteittain sitä mukaan, kun meille selvisi, että kauhu on takanapäin ja emme enää ole halveksittavia orjia." (Molka 2007: 143)

Kotiin Josef Molka pääsi palaamaan 23.11.1945 melkein tasan kolme vuotta sen jälkeen, kun hänet oli sieltä haettu: "Vain kaksi tuntia marssia rautatieasemalta kotiin... En enää palaa sinne, missä meille ainoastaan revontulet loistivat." (Molka 2007: 153)

- Hanna