Saariin haudatut

Yksinäinen hauta eräjärven rannalla Taivalkoskella.

  

"Lehti puuhun, 

ruoho maahan, 

minä marras maan rakohon"

(Paulaharju, S. 1922: 270)

Kuolema saattoi vierailla rospuuttoaikaan tai kesällä, jolloin syrjäseuduilta oli mahdoton kulkea pitkä matka kirkolle. Vainajia haudattiin tämän vuoksi väliaikaisiin hautoihin tai hautausmaihin, joita perustettiin usein kylien lähelle saariin. Hautausmaana voitiin saarten lisäksi käyttää myös esimerkiksi hiekkakangasta, kuten Vuolijoen (nyk. Kajaanin) Saaresmäen kylässä, jonka väliaikainen hautausmaa sijaitsi Vuolijoen kirkolle johtavan tien varressa. Puolangalta ja Utajärveltä on myös tietoja, että kesällä kuollut olisi laitettu arkussaan talaille puuhun odottamaan myöhempää siirtoa kirkkomaahan.

Venejärven Kalmasaari Kajaanissa. Paikalliset kalamiehet kertoivat kuulleensa saaren olevan vanha hautasaari ja että sinne ei lapset saaneet mennä kalman takia.

Mahdollinen väliaikainen hauta Venejärven Kalmasaarella.

Saaret olivat hyviä hautapaikkoja, sillä siellä vainajat saivat olla rauhassa petoeläimiltä ja elävät kalmalta eli kuolemalta, sillä uskottiin, että vesi esti kalman leviämisen. Kalma saattoi tarttua vaatteista ja tavaroista, jotka olivat olleet kosketuksissa vainajaan kuoleman hetkellä tai kalmistoista, kalmasaarista ja -puista. Kalmalla oli kauheutensa lisäksi myös suuri taikavoima, jota käyttivät hyväkseen näkijät ja tietäjät. Uskomusten mukaan esimerkiksi kalmalaudalla, jonka päällä vainaja kuolemansa jälkeen odotti arkkuun laittoa, voitiin päästä metsänpeitosta tai sillä voitiin parantaa hammassärky. 

Hautasaarten historia on jäänyt elämään saarten nimiin. Esimerkiksi Kalma-, Kalmo-, Ruumis-, Kuolio- ja Kallo -alkuiset saarten nimet viittaavat väliaikaisiin tai toisinaan pysyvimpiinkin hautauksiin, kun taas esimerkiksi Hautasaari ei nimestään huolimatta viittaa hautoihin, vaan tervanpolttoon. Saariin liittyy usein myös tarinoita epämääräisistä sota-ajoista ja venäläisistä vihollisista. Laajalle on levinnyt esimerkiksi toisinto venevarkaustarinasta, jossa vainolaisten vangitsema ja oppaaksi pakottama Lauri, Laurikainen tai Laurukainen varastaa yöllä vainolaisilta veneen ja jättää heidät saarelle kuolemaan.

Suomussalmen Piispajärven saaria 1860-luvun pitäjänkartassa. Kirkkosaarelle, joka nykyään on nimeltään Hoikkasaari, on merkitty hautausmaa ja lähistöllä on myös Kalmosaari, joka lienee myös ollut vanha hautasaari.

Kun vainaja päästiin lopulta viemään siunattuun maahan kirkolle, huolehti vainajan kuljetuksesta ruumiin vedättäjä ja matkalla piti olla mukana matkaviinat. Ryyppy kuului ottaa jo lähtiessä ja matkan varrella saatettiin pysähtyä ottamaan lisää ryyppyjä ja tekemään samalla karsikkopuu vainajalle. Matkan päätteeksi otettiin vielä hautausmaalla hautuuryypyt.

Saarijärven Pyhänkankaan karsikon halki kulkeva polku, joka on vienyt Saarijärven kirkolle. Perimätiedon mukaan kankaalla on vainajaa viedessä lepuutettu hevosta, otettu vainajalle ryyppy ja tehty karsikkopuu.

Yksi Saarijärven Pyhänkankaan karsikkopuista. Puuhun on kaiverrettu vuosiluku 1860 sekä kirjaimia.

Vainajat saattoivat kirkkomaahan päästyäänkin ruveta kummittelemaan tai möykkäämään, jos esimerkiksi jokin asia oli heiltä jäänyt kesken, peijaisia ei oltu juhlittu tai vainajaa ei oltu saatettu oikein hautaan. Kummitukset, kyöpelit ja keijukaiset saattoivat ahdistella myös hautapaikan ohitse kulkevaa. Tilanteesta selvittiin sanomalla: "Rauha eläville, lepo kuolleille!". Näin säilyi rauhallinen rinnakkaiselo kuolleiden ja elävien välillä.

- Hanna
 

Kulttuuriperintöinventoinnissa on dokumentoitu kymmeniä hautasaaria ja tehty yksi hautasaari-inventointi Suomussalmella. Inventointiraportin löydät täältä.
 

Hossan Värikallio - matka kolmen maailman kohtauspaikkaan

Tällä viikolla ilmoitettiin, että Suomussalmella Hossan retkeilyalueella sijaitsevan Värikallion kalliomaalausten katselutasanne on jouduttu sulkemaan sen huonon kunnon vuoksi ja maalauksia voi tällä hetkellä ihailla vain veneellä tai kanootilla järveltä käsin. Satuin kesälomalla (vihdoin ja viimein) vierailemaan Värikalliolla ja uhmaamaan hyvin vinossa ollutta katselutasanteelle johtavaa siltaa. Koska vielä ei ole tietoa, milloin maalauksille pääsee taas jalkaisin, päätin järjestää nojatuolimatkan tälle kuviomäärältään Suomen kolmanneksi laajimmalle kalliomaalaukselle. Ota siis hyvä asento ja mennään!

Kalliomaalauksille johtaa Lihapyörteen pysäköintialueelta 3,5 kilometrin pituinen polku, joka on osa kahdeksan kilometrin mittaista Värikallion polkurengasreittiä. Polku kulkee Korkeakankaan ja Mieskalliovaaran halki ja sieltä avautuu hieno näkymä pystysuoraan vedestä nousevalle Värikalliolle. 

Siellä se jo näkyy! Värikallio Somerjärven rannalla.

Mieskalliovaaralta polku laskeutuu Somerjärven rantaan, joka ylitetään sen kapeasta kohdasta entistä uittopatoa, nykyistä siltaa, pitkin. Kalliomaalaukset sijaitsevat tästä noin 300 metrin päässä Somerjärven pohjoisrannalla. Maalausten eteen rakennettu katselutasanteelle johtava silta on pahasti kallellaan ja on nyt suljettu.

Värikallion kalliomaalaukset on löydetty vuonna 1977, kun Leena Mäkelä ja Juha Rossi kevättalvisella hiihtoretkellä huomasivat paikan. Kalliosta on tunnistettu tutkijasta riippuen noin 40-60 kuviota, joiden tulkitaan liittyvän metsästykseen ja shamanismiin. Maalaukset on tehty kallion pintaan punamullalla, johon on voitu sekoittaa verta, rasvaa tai munankeltuaista. Kalliosta liuenneet mineraalit ovat ajan myötä muodostaneet maalausten päälle ohuen niitä säilyttävän piioksidikerroksen. Näin Värikallionkin maalaukset ovat säilyneet meidän päivimme 3 500 - 4 500 vuoden takaa.

Värikallio, johon on tehty maalauksia noin 10,5 x 2,5 m kokoiselle alueelle. Alimmat kuvista on maalattu vain noin 20 cm korkeudelle vedenpinnasta.

Osa maalauksista erottuu vielä hyvin, kun taas osa on kulunut tunnistamattomiksi.

Kallioon maalatuista kuvista on useampia tulkintoja, jotka perustuvat suulliseen kansanperinteeseen ja kirjallisiin tietoihin pohjoisen perinteisestä maailmankuvasta. Maalauspaikkojen tulkitaan kuvastavan ihmisten asuttaman maailman (kallio), kuolleiden maailman (vesi) ja henkien maailman (taivas) kohtaamispaikkaa. Mitä tähän kolmen maailman yhtymäkohtaan sitten maalattiin?

Värikalliosta löytyy kymmeniä ihmishahmoja, joilla osalla on sarvet ja osalla kolmionmuotoinen pää. Näiden hahmojen katsotaan olevan shamaaneja, jotka pystyivät liikkumaan kuolleiden ja elävien maailmojen välillä. Yllä olevassa kuvassa voi nähdä näitä sarvi- ja kolmiopäisiä shamaaneja, joista jälkimmäisiä ei tunneta muualta. Lisäksi kuvassa näkyy useita tikkumaisia hirviä tai peuroja, jotka ovat tyypillisiä Värikalliolle, mutta harvinaisia muualla.

Kuvassa keskellä olevan sarvipäisen shamaanin tulkitaan tanssivan, kun taas kolmiopäisistä hahmoista vasemmanpuoleisen uskotaan esittävän kuollutta shamaania, sillä hahmolta puuttuu silmä ja toinen käsi. Hahmon jalkojen väliin on lisäksi maalattu viiva, joka voidaan tulkita joko fallossymboliksi tai kuvaukseksi synnytyksestä.

Järveltä katsottuna kallioseinämän vasemmassa laidassa on tikkumallisten otusten ketju, jossa alimpana on kolmiopäisen henkiolennon kasvot. Olennolle tulkitaan piirretyn kasvoihin vain nenä. Kasvojen vieressä on hirvi ja yläpuolella lintu. "Otusketjussa" on ainakin hirviä, ihminen ja karhu, joka esiintyy maalauksissa harvoin. Maalauksen arvellaan kuvaavan shamaanin matkaa tuonpuoleiseen apuhenkiensä kanssa.

Hirvet muodostavat Värikalliolla ihmishahmojen jälkeen maalausten toiseksi suurimman ryhmän. Kuvassa oleva viisijalkainen hirvi sijaitsee kallion oikeassa laidassa. Pohjoisella pallonpuoliskolla tunnetaan laajasti taivaallisen hirven metsästyksestä kertova myytti ja hirven on uskottu olevan auringon perässä kulkeva kantaisä. Osan Värikallion hirvistä on myös tulkittu esittävän peuroja.

Vasenta ja oikeaa on pidetty sukupuolisena vastakkainasetteluna ja ihmishahmojen on tulkittu Värikallion maalauksessa olevan miehiä tai naisia riippuen siitä, kumpaa kättä hahmo pitää ylhäällä. Vasen tarkoittaa naista ja oikea miestä. Kuvassa keskellä olevan hahmon on siten tulkittu esittävän miestä. Kuvassa alhaalla näkyy mahdollisesti saukko (toisten tulkintojen mukaan sisilisko), joita kallioon on maalattu kaksi. Saukkoa on pidetty monien Siperian kansojen keskuudessa sekä voimakkaana henkenä että veden ja manalan isäntänä. Saukkoon on yhdistetty myös oveluus ja taitavuus, joita ihmisissä on arvostettu. Ylimpänä kuvassa on maalauksen ainoa otus, jolla katsotaan olevan sarvet ja sen arvellaan esittävän hirven sijasta peuraa (ystäväni näki kuvassa ostoskärryn :-D).

Suomessa kalliomaalauksilla on viime vuosina suoritettu arkeoakustisia tutkimuksia, joilla on pyritty selvittämään minkälainen merkitys äänellä on voinut kalliomaalauksissa ja niiden paikan valinnassa olla. Värikallion akustisia ominaisuuksia on tutkittu vuonna 2013. Samassa tutkimuksessa kalliosta kartoitettiin mahdollinen rummuttava shamaani/hahmo. Jos tulkinta on oikea, on rummuttava shamaani/hahmo Suomen ensimmäinen. Vastaanvanlaisia kuvia tunnetaan Pohjois-Norjan kalliopiirroksista ja niiden katsotaan kertovan äänen merkityksestä piirroksissa ja niihin liittyvissä rituaaleissa. 

On aika lähteä paluumatkalle, joka kulkee noin neljän kilometrin verran hienoissa maisemissa. Ensin voi ihailla maalauksille johtavaa entistä uittopatoa, nykyistä siltaa, järven toiselta laidalta. Tämän jälkeen kavutaan vaaranrinnettä ylös jyrkän rinteen päälle.

Loppumatkasta polku mutkittelee naavaisten puiden keskellä ja ilmassa kuuluu Somerkosken pauhu. Lihapyörteelle saavutaan aivan Somerjoen rantaa pitkin.

Puiston portista ulos ajaessa hymy nousee huulille: "Van käöhän uuvestaan". Ihan varmasti, vai mitä?

- Hanna

Epäjumalia ja uskomuksia

Mikael Agricola oli paitsi kirjakielemme isä myös varhaisimpia kansanperinteen tallentajia ja hänen psalmien suomennoksen esipuheesta vuodelta 1551 löytyy lista suomalaisista epäjumalista. Luettelo sisältää sekä länsi- että itäsuomalaisia jumalolentoja, joiden joukossa on meillekin tuttuja nimiä, kuten Tapio, Achti, Äinemöine, Turisas, Ilmarinen, Tontu, Piru ja Menningeine. Uskomuksiin liittyviä kohteita löytyy metsistä yhä, lähes 500 vuotta Agricolan listan ilmestymisen jälkeen.

  Kuppi- eli uhrikivi Hattulan Lehijärven rannassa. Eero Kakkuri tutkii kiveen koverrettua kuppia, joka on saattanut liittyä esimerkiksi hedelmällisyyskulttiin tai erilaisten vaivojen ja sairauksien parantamiseen. Tiedämme, että suomalaiset vielä vähän aikaa sitten toivat uhrikivien kuppeihin muun muassa juuri poikineen lehmän maitoa tai uutisviljaa, jotta talon sato-onni pysyisi hyvänä. Toisaalta joissakin kivissä tai kallioissa oli parantavia voimia ja niiden kuppeihin tai koloihin kertyneellä vedellä voitiin parantaa muun muassa silmä- tai suusairauksia.

 Mennyttä ja muinaista. Nokialainen uhrikiven kupin mittakaavana. Connecting ancient people.

 Uhrikiven vieressä oli sammalpeitteinen kenkä. Menningeisenkö?

 Suomalaisten kuolemaan liittyvistä uskomuksista kertovat karsikkopuut. Puita tehtiin esimerkiksi kuljetettaessa vainajaa kirkolle tai kalmistoon ja niiden uskottiin estävän kuollutta tulemasta takaisin. Kuvassa on vanhan kirkkopolun varressa makaava kelopuu, johon on perimätiedon mukaan kaiverrettu ristejä ja vuosilukuja, kun vainajia on kuljetettu Ruunaan takamailta Lieksan kirkolle. Kaiverrukset ovat kasvaneet osittain puun sisään eikä kirjain tai numerokokonaisuuksista enää saa selvää. Tämän puun lähistöllä oli toinenkin kaatunut kelo, jossa oli kaiverrruksia.

 Karsikkopuu Lieksassa. Puuhun on kaiverrettu vuosiluku 1805 ja nimikirjaimet SL. Siihen on lisäksi lyöty muutama puutappi samoin kuin erääseen toiseen lähellä olevaan puuhun. Tapit liittynevät uskomuksiin, joiden mukaan vainaja voitiin "naulata" kiinni tai hänen kontilleen voitiin tehdä paikka, jotta hän ei enää palaisi kummittelemaan. 

 Ruunaanjärven rannalla on vanha mänty, johon on kaiverrettu järven puolelle vuosiluku 1772 ja sen alle kirjaimet IOEL. Mitähän varten kaiverrus on tehty, onko tähän hukkunut Joel vuonna 1772?

 Rajoihin on liittynyt vahvoja uskomuksia. Niillä tiedetään liikkuneen muun muassa rajahaltijoita ja kummituksia, jotka valvoivat rajan rauhaa. Uskottiin myös, että rajoille haudatut eivät pääse kummittelemaan. Vanhimmat tunnetut rajamerkit ovat helposti erotettavia luonnonmerkkejä, kuten järviä, jokien suita, saaria, siltapaikkoja tai isoja maakiviä.  Kuvassa on vähintään 1300-luvulta peräisin oleva Sopenvaha-niminen rajakivi Hämeenlinnassa. Eero Kakkuri on kiven päällä ja hänen alapuolellaan on kiven syrjään kaiverrettu risti.

 Risti on vanha voiman symboli ja ristikuvio oli keskiajalla tavallinen tapa vahvistaa rajakiven voimaa. Toinen vanha tapa oli kaivertaa rajakiveen ympyrä.

Metsissä, tuntureilla ja soilla voi edelleen kohdata jotain, joka varovasti tai voimallisesti nostattaa esiin mielen sopukoihin tallentuneen palasen suomalaista muinaisuskoa tai herättää ajatuksia - metsä on yhä pyhä.