Paulaharju peuranpyytäjien matkassa

Samuli Paulaharju oli tarkkanäköinen ja teräväkynäinen kansatieteilijä, folkloristi ja tutkija. Hänen elävät kuvaukset entisaikain elämästä ja erityisesti peuran pyynnistä ja peuran pyytäjistä ovat tämän kertaisen tarinan lähteenä. Teoksessa Lapin muisteluksia Paulaharju kertoo matkoistaan Lappiin vuosina 1920–1922 ja Sompio - Luiron korpien vanhaa elämää sisältää tarinoita vuosien 1914, 1937 ja 1938 matkoilta. Tähän kootut tekstit ovat suoria lainauksia, kun taas kuvat ovat peräisin Lapin inventoinneista. Latvajärvenmaan, Pyhävasan, Kapsajoen ja Taatsin kuvat ovat Kittilän pohjoisosasta, josta Paulaharju mainitsee: "Sellainen oli aikoinaan ollut Seurujärvi ja sen lähellä oleva Jakovaara. Kitisen ja Kapsajoen väliselle kairalle kerrotaan vanhojen korvenkävijäin kokoontuneen pyyntiin ja saaliinjakoon." Inventointityön sykähdyttävimpiä hetkiä onkin ollut löytää kohteita, joista vanha mestari on kertonut jo sata vuotta aikaisemmin.

"Villit peuratokat olivat kohta koko Korpilapin elämä ja ylläpito. Ne olivat erämaan elävää viljaa. Kun villi tokka liikkui aavalla, lainehti Sompion viljapelto, ja kiveliönmies kohahti— oli liikkeellä metsän väkevä veri ja paksu pinta. Oli komea näky, kun villi peuratokka liikehti erämaissa. Sataiset sarvet keikkuivat, koparat naksuivat, kun peurat pitkin säärin juosta notkuttelivat ja sitten pelästyessään laukkasivat tuulena karkuun.

Vanhat lappalaiset pyysivät villipeuroja salahaudoilla, syvillä, petollisesti peitetyillä, piikkipohjaisilla kuopilla, joita toisinaan melkein vieri viereen kaivettiin jäkäläkankaille järvien taikka jänkien välisille kannaksille. Tällaisien hautojen sijoja nähdään vieläkin paljon kaikkialla Lapin erämaissa, aina itäisiä ääriä myöten, Kuollan niemimaalla asti. Niitä tavataan Kittilän, Kolarin ja Muonion kiveliöissä, ja Enontekiön erämaissa on niitä varsin monissa paikoissa.

Kittilän Pyhävasan kuopat ovat vieri vieressä, kuten Paulaharjukin toteaa.

Pyyntikuoppia Kittilän Latvajärvenmaan alueella.

 

Toisinaan tehtiin lihoja varten saiho. Kaivettiin kankaaseen kuoppa - kuinka lihojakin oli - , pantiin pohjalaudat, pantiin sivuseinät haljispuolikkaista, samoin päät sivuseinäin väliin, pääpuoliin. Kivikkovaaroihin mullostethiin ja ladottiin saihon seinät ja pohja kivistä. Kuoppa täytettiin lihoilla. Sitten lyötiin lihojen peitoksi tuohia taikka särkylautoja, vielä laudoille raskaita pölkkyjä sekä kiviä.

Lihasaihon jäänteet Inarissa.

Kotoisen korpihongan lämpöisissä, siinä kohta kiikkui kymmenen pikkuista kattilaa keitistangoissa, joka ukolla oma kattilansa, joka kattilassa villipeuran selkää, kylkeä ja sisuskaluja, munuaiskuuta vielä rasvana. »Metsä ruokki miehensä ylpeästi».  Suolapussin vain pistit laukkuun takkahärän pakatuksiin.

Mutta nuotion loimossa aterioiva pyytökunta oli kohta kuin samaa sukukuntaa, korven kummajaisia, metsänväkeä, joka vietti öisiä juhlapitojansa tohisevan honkatulen ääressä, särpäen pahkakupeilla pikku patasista elävää kuuta. Naama punoitti oudonnäköisenä, pitkä hakojenharjaama tukka roikkui hartioilla, ja leukaperissä rehoittivat ruskeat luonnontakut. Sompiolainen istui ja hartaana vieraana nautti mustaa ehtoollista, jonka suuri metsä oli hänelle valmistanut — nautti, ja metsä otti miehekseen.

Kittilän Kapsajoen pyyntikuoppaketjun läheisyydessä on liesikiveys.

Ja kun onnistuttiin panemaan toimeen oikein suuret joukkosurmat, tuhoamaan koko parttio, veistettiin sen muistoksi metsään »keripää»: katkaistiin petäjä parin kyynärän korkuiselta, ja veistettiin sen kanto nelikulmaiseksi sekä kannon nenä ihmispäätä muistuttavaksi muhkuraksi. Keripään kylkeen vielä leikattiin vuosiluku, joskus saarnamiesten puumerkkejäkin. Monesti hakkasivat kaatomiehet jokainen oman keripäänsä. Tällaisia erämiesten metsätonttuja töröttää vielä Kittilän Kinisjarven takamailla useassa paikassa, Liivajoella ja Vuollin Pöytämaassa; Mustanlompolon "Keripää" Kittilän Mustanlompolon rannalta. Seuduilla on niitä koko joukko samalla tieväliä.

Keripää Rovaniemen Naarman kairasta.

Keripää Rovaniemen Naarman kairasta.

Peuran pyytäjätkin kävivät Taatsin jumalaiselta anomassa apua. He rukoilivat: — Jos peuroja saamme niin suurimukset naamasarvet me sinulle kannamme. Niin lauloi Karhulan Sammukin kerran Taatsilla kalalla ollessaan jumalaiselle. Ja vuorenvanhus kuuli heti hänen rukouksensa: vähän ajan päästä laukkasi rantatörmälle neljä suurta villipeuraa. Lähdettiin niitä lennättämään ja saatiin yksi kaadetuksi. Heti aamulla saatteli Sammu komeat sarvet jumalaisen olkapäille. Taatsin vuorelaista palvoivat myöskin Koutokeinon lappalaiset, jotka 50— 60 vuotta takaperin monena kevättalvena porolaumoineen salakatta asustelivat Taatsijarven jäkälämailla. Pari-, kolmekymmentä perhettä: Pierran  Aslakkaa, Viernan Pietaa ja lisakkaa sekä Jussan Jussaa — oli heitä Taatsin laitumilla; kotasijat seisoivat Taatsinpalolla, ja ahkerasti kävivät tunturien täkäläiset viemässä anteja jumalaiselle suurien tokkiensa menestykseksi.

Taatsijärvi ja Taatsin seita

Vielä vanhojen äijien muistannan aikana oli peurojen metsästys erämiehen tuottavimpia pyyntejä. Mutta sitten taas aikaa myöten porokarjakin pääsi kasvamaan, lantalaisetkin rupesivat porojen kanssa värkkäämään, ja Sodankylän takamaille tulivat 1880-luvulla Hetasta Ponku-Matit, Juhani Hetat ja Purnumukan lappalaiset suurine porolaumoineen. Ja niin lemahti taas ihmisenhaju erämaihin; peurat pelästyivät ja rupesivat pakenemaan pois. Tuntureille, missä ei kristitynhajua tuntunut, ne menivät takaisin taikka rupesivat pakenemaan itää kohden. Luttojoen ja Nuortin välistä suurta kairaa myöten villipeurat painuivat niin kuin virta itäisiin korpiin. Niin loppui peuran sukukin Suomesta. Viimeisen villipeurojen parttion Kittilässä tuhosi Pokan Pekka 1880-luvulla. Lähti ukko karhunajoon, mutta yllättikin 18-päisen peuraparttion Savuaavalla, Pokan eteläpuolella. Sitä olivat Sodankylän miehet jo turhaan ajelleet, väsyttäneet vain. Pekka rupesi painamaan peurain perässä pitkin Savuaapaa, hiihti ja paukutti suustaladattavalla peuraväljällään, kaatoi sarvipään toisensa perästä ja pysytteli kintereillä, kunnes viimeinenkin oli maassa. Tämä oli viimeinen villipeurojen suurkaato Kittilässä. Sen jälkeen ei enää ole Kittilän erämaissa villipeuroja tavattu."

- Taisto

Saamelaiskohteita inventoimassa

Tänään saamelaisten kansallispäivänä esittelemme saamelaisuuteen liiittyvää kulttuuriperintöä. Metsähallituksella on tärkeä lakisääteinen velvollisuus toimia saamelaisalueilla siten, että saamelaisten perustuslain mukainen oikeus ylläpitää ja kehittää kulttuuriaan sekä harjoittaa luontaiselinkeinoja toteutuu. Metsähallitus muun muassa neuvottelee saamelaiskäräjien kanssa merkittävistä toimenpiteistä ja metsien hoitoon ja käyttöön liittyvät asiakirjat käännetään myös saameksi. Inventointihankkeessamme Lapin aluetta ja saamelaiskulttuurin jäänteitä on kartoitettu ja suojeltu laajoilla alueilla. 

Saamelaisuuteen liittyvien kohteiden määrittäminen voi joskus olla hankalaa, sillä useista kohteista ei ole kirjallista tietoa. Tilanne Pohjois-Lapissa on Etelä-Lappia parempi, sillä siellä kohteiden saamelaisperäisyydestä löytyy historiallista tietoa. Etelä-Lapin heikompaan tilanteeseeen vaikuttaa suuresti se, että koska alueen suomalaistuminen tapahtui 1500–1700 –lukujen vaiheilla, on sekä kirjallinen että perimätieto näistä historian vaiheista vähäistä.  Etelä-saamen kieli ehti hävitä eikä siitä ole jäänyt kuin muutamia kirjallisia katkelmia. Lisäksi kohteesta on usein vaikea sanoa, onko se saamelainen, koska maan pinnalle havaittavat merkit ovat usein maatuneita asumuksen raunioita, jotka voivat olla myös suomalaista alkuperää. 

Saamelaisten historiaa on tallentunut 1600-luvulta lähtien käräjäasiakirjoihin. Lapin alueen virallinen asuttaminen alkoi vuonna 1673, jolloin annettiin Ruotsin vallan toimesta Lapin asutusplakaatti ja maanmittari Jonas Gedda määritteli Kemin pitäjän rajan lapinkyliä vastaan. Kitkan ja Maaselän saamelaiset eivät olleet tyytyväisiä rajaan, koska Gedda määritteli rajan lähinnä Kemin porvareiden toiveiden mukaan, eikä saamelaisten mielipiteitä asiassa kuunneltu. Niinpä lapinkylien edustajat määrittelivät itse rajan ja merkitsivät sen kulun rajamerkein. Lapin ja lannan raja oli merkityksellinen etenkin taloudellisesti, koska siinä määriteltiin mihin saakka suomalainen uudisasutus sai ulottua ja mitä elinkeinoja harjoittaa. 

Posion Pikku-Palovaarassa eli Puntarikerossa sijaitsee saamelaisten pystyttämä Lapin ja lannan rajamerkki.

Riipaiseva esimerkki taistelusta maaoikeuksista on Niilan tapaus. Niila Antinpoika Aikasarria oli näkyvimpiä saamelaisia, joka nousi 1600-luvun jälkipuolella puolustamaan saamelaisten oikeuksia uudisasukkaita vastaan ja perinteistä kulttuuriaan kristillistä käännytystyötä vastaan. 

Niila Antinpoika Aikasarria asui nykyisen Kuusamon alueella olleessa Maanselän talvikylässä. Hän toimi myös lappalaisten edusmiehenä riidoissa Pohjois-Pohjanmaan rannikon talonpoikien kanssa kalastusvesistä. Erityisen lujaan vastarintaan Niila Antinpoika asettui 1680-luvulla Kuusamon alueelle Kainuusta, Sotkamon ja Paltamon pitäjistä tulleita uudisasukkaita vastaan. Kysymys oli siitä, että kaskenpoltto karkotti saamelaisten tärkeimmän riistavaran, peuralaumat. Kaskenpoltto turmeli myös jäkälämaita, joten porojenkin laiduntaminen vaikeutui. Sompion käräjien pöytäkirjassa 1687 kerrotaan, miten saamelaiset, Niila Antinpoika heidän joukossaan, valittivat katkerasti itkien, kuinka heidän elämänsä oli muodostumassa sietämättömäksi ja kylänsä tuhoutuivat, kun heidän mailleen oli asettunut 60 kaskenpolttajaperhettä.

Olof Treskin kuvauksessa Kemin Lapin rajasta vuodelta 1642 Posion Ruokamovaara sijaitsee rajan itäpuolella. Etualalla Ruokamojärvi, joka sai suomalaisasutuksen vuonna 1680.

Lapinkylien rajat olivat joidenkin lähteiden mukaan tarkkaan määriteltyjä ja niiden kulmiin tehtiin kivilatomukset, joiden huipulla oli pystykivi. Kuvan latomus on Ranualta.

Hallinnollisesti Lappi oli jakautunut lapinkyliin, jotka edustivat Lapin vanhinta hallintoa ja joiden juuret olivat esihistoriallisessa ajassa. Metsäsaamelaisten asuttamaan Kemin Lappiin kuuluivat Inarin, Peltojärven, Kittilän, Sodankylän, Sompion, Kemikylän, Kuolajärven, Kitkan ja Maaselän lapinkylät. Osa lapinkylien sijainnista tiedetään ja niissä, kuten useissa muissakin talvikylien paikoissa, on suorakaiteen muotoisten hirsirakennusten jäännöksiä. Usein rakennuksista näkyy vain uunin raunio.

Uunin raunio Posion Väätimönkentällä.

Väätimönkenttä löytyi inventoinnissa ja sen asutuksen merkkinä on useita uunin raunioita. Kenttä paikannimenä viittaa usein vanhaan asuinkenttään tai kauppapaikkaan. Sanana kenttä viittaa tantereeksi polkeutuneeseen alueeseen ja myös Kemi on saman sanan alkuperää.

Rovaniemen Saittajärvellä tiedetään olleen saamelaisasutusta. Kuvassa suorakaiteen muotoisen asumuksen pohja, jonka seinät erottuvat turvevalleina ja nurkassa on lieden raunio.

Saittajärven asuinkentän pyöreä kivikehän on nuotiokiveys.

Kittilän Latvajärveltä löytyi suorakaiteen muotoinen kivilatomus, joka on kodan keskusliesi.

Usein asutuksesta jää jäljelle vain nuotioiden kivikehät. Suorakaiteen muotoiset kivilatomukset ovat kodan keskusliesiä ja ne on arkeologisesti ajoitettu 600 – 1600 jKr. väliselle jaksolle. Suorakaiteen muotoisten kivilatomusten katsotaan olevan saamelaista alkuperää. 

Karjalaisten suvun muistomerkki Ruokamojärven rannalla.

Useat kivilatomukset jäävät vaille selitystä. Ne voivat olla seitoja, rajamerkkejä tai jotain muuta. Kuvassa Ranualla sijaitseva kivipaasi, joka on pystytetty kivirakkaan.

Lihansäilytystä varten kaivettiin kivirakkaan kuoppia eli purnuja, joihin liha varastoitiin. Tämä purnu sijaitsee Ranualla.

Samassa kivirakassa oli kehän muodossa kivilatomuksia, joiden merkitys jäi arvoitukseksi.

Taatsin seita. Seita oli alkujaan pyhitetty peuroille ja kaloille sekä myöhemmin myös poroille.

Saamelaiseen kulttuuriin kuuluvat kiinteästi myös seidat. Seidalla tarkoitetaan yleensä saamelaisten palvontapaikkaa, joka on ollut huomattava kivi tai luonnon muodostelma. Myös puusta on tehty kalaseitoja. Kittilässä sijaitseva kivinen Taatsin seita on ollut erityisen väkevä ja Samuli Paulaharjun kuvauksen mukaan sitä palvoi koko Lappi.

Puinen kalaseita Rovaniemen Naarman kairassa.

Rovaniemen Naarman kairasta tunnetaan puolestaan useita puisia kalaseitoja, joita kutsutaan myös klupu-, kero-, keri- tai lakkapäiksi. Alueen puuseidat ovat kuitenkin ilmeisesti pystyttäneet kemiläiset, joiden kalastusaluetta Naarma oli. Aikalaisen tiedetään kertoneen, että: "Eivät ne jumalia olleet ennen kuin tutkija sanoi niin". Ilmeisesti tässä tapauksessa suomalaiset ovat omaksuneet saamelaisen tavan pystyttää hyville apajille seita.

Helmenkalastusseita.

Helmenkalastusseidan luota löytyneitä simpukankuoria.

Posiolta tunnetaan lisäksi muutama helmenkalastusseita. Näitä pystyttivät vienankarjalaiset, jotka tekivät helmenpyyntiretkiään Suomenkin puolelle. Vienankarjalaisten tiedetään myös joikanneen.

Muinaisjäännöksestä kertova kyltti on jäänyt yksikseen seisomaan. Alueella sijainnut puuseita on tyystin hävinnyt.

Hautakuoppia Rovaniemen Naarman kairan Pyhäjärven rannassa.

Hautakuoppia on löydetty Rovaniemen Naarman kairan Pyhäjärven rannalta sekä myös Posion Ruokamojärven rannasta. Luultavasti nämä ovat vanhoja saamelaisasutuksen hautapaikkoja, mutta lopullinen asian laita selviäisi vasta kaivaustutkimuksin. 

Kalapadon jäännös.

Poroaidan jäännös.

Puurakenteet ovat pääsääntöisesti hävinneet, mutta vanhoista elinkeinoista kertovat kalapadot ja poroaidan jäänteet, joita on paikoin vielä havaittavissa.

Kuukkelit odottavat inventoijien tarjoamia eväsherkkuja.

Eväsleipien täytteet katosivat nopeasti parempiin nokkiin.

Kuukkelin tiedetään olevan kesy lintu, koska se oli saamelaisten pyhä lintu eikä sitä koskaan vahingoitettu. Inventoijien eväsleipien lisukkeet hävisivät nopeasti parempiin suihin. 

- Taisto