Näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla

Otsikko on Kalevalan ensimmäisestä runosta ja lausetta on usein käytetty kuvaamaan Lapin kaukaisia, äärimmäisiä rajoja. Varhain Lapin rajoja käytiinkin vetämään. Jo vuonna 1374 puhkesi Uppsalan ja Turun välinen kiista hiippakuntien rajasta. Kiistaan yritettiin yhtä ratkaisua vuonna 1596, jolloin Mauri Yrjänänpoika antoi rajatuomion, jonka mukaan raja kulki Pohjanlahden perukasta pohjoiseen: Östgrundetista Rajajokeen ja siitä sisämaahan Mandajärvelle. Raja oli kuitenkin niin epämääräisesti ilmaistu, että tilanne aiheutti rajakiistoja ja rajankäyntejä vielä vuosisatojen ajan. 

Vakiintuessaan raja määritti paitsi hiippakuntien ja valtioiden, myös pitäjien sekä Kemin ja Tornion lappien rajat. Koska raja oli jatkuvien kiistojen aiheena, asetti kuningas Adolf Fredrik vuonna 1762 välimiesoikeuden tutkimaan Kemin ja Tornion välistä rajaa. Lopullinen rajatuomio annettiin vuonna 1777 ja sen mukaan raja kulki Rovaniemen nykyiselle rajalle Kaisavaarasta, siitä Mustivaaraan ja sen jälkeen Typpyrävaarasta Porkkavaaraan. Ennen lopullista rajatuomiota rajaa ehdittiin vetää monestakin kohtaa. Niistä seuraavassa muutama tapaus, joista on vieläkin jäljellä jälkiä maastossa.

Vuoden 1777 rajamerkki Mustivaarassa eli nykyisessä Rajakirakassa Rovaniemen ja Yli-Tornion rajalla. Rajamerkissä on kolme pystykiveä kivilatomuksen päällä ja rajan molemmissa suunnissa on viisarikivet 10 metrin etäisyydellä päämerkistä osoittamassa rajan kulkusuunnan.

Toinen vuoden 1777 rajamerkki sijaitsee Porkkavaarassa, joka on Rovaniemen, Kittilän ja Kolarin yhtymäkohdassa.

Lapin ja Lannan raja

Vuonna 1673 annettiin Lapin asutusplakaatti ja tästä muutaman vuoden päästä maanmittari Jonas Gedda määritteli Kemin pitäjän rajan lapinkyliä vastaan. Asutusplakaatissa määriteltiin, mihin saakka suomalaisasutus sai Kemin pitäjässä edetä. Rajan pohjoispuolelle jäivät vanhat lapinkylät ja siten tätä rajaa alettiin kutsua Lapin ja Lannan rajaksi.

Geddan määrittelemä raja kulkee nykyisen Rovaniemen rajan pohjoispuolella Kittilän ja Sodankylän halki itään. Samaisen rajan olivat kemiläiset määritelleet jo vuonna 1672, joskin tuolloin raja kulki hieman etelämpää. Geddan ja kemiläisten määrittelemät rajat herättivät ärtymystä lapinkylien saamelaisissa ja he esittivät Sompion käräjillä vuonna 1687 oman rajansa.

Lapinkylien saamelaisten määrittelemä Lapin ja Lannan rajamerkki Posion Puntarikerossa.

Rovaniemen Taka-Riikovaaran latomuksen sijainti on mielenkiintoinen, sillä latomuksen ja sen viisarikiven kautta vedetylle linjalle osuu useita vanhoja rajamerkkejä. Eteläisempi rajaviiva kulkee Marrasjärven keskeltä. Tästä rajalinjasta löytyy kirjallista tietoa vuonna 1763 tehdystä rajaselonteosta (torniolaisten todistuksen mukaan raja kulki keskeltä Marrasjärveä). Taka-Riikovaaran pohjoispuolella rajaviiva kulkee puolestaan Rauvastenvuoman ja Rauvastenlammen kautta, jotka mainitaan useissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi saamelaisten vuoden 1687 antamassa todistuksessa, Lapin ja Lannan rajapisteinä. Myös vuonna 1754 käyty Ylitornion ja lapinkylien välinen raja etelässä päättyi Rauvastenvuomalle.

Erittäin mielenkiintoista on myös se, että jos Taka-Riikovaaran osoittamaa rajalinjaa vedetään noin 100 kilometriä pohjoiseen, kulkee se Äkäsjärven poikki. Joidenkin tulkintojen mukaan Äkäsjärvi olisi alkuperäisen vuoden 1596 rajan Mandajärvi.

Taka-Riikovaaran latomus Rovaniemellä.

Taka-Riikovaaran latomuksen viisarikivi.

Lapinkylät edustavat Lapin vanhinta hallintomuotoa ja niiden juuret ovat esihistoriallisessa ajassa saakka. Myös lapinkylien väliset rajat merkittiin ja joidenkin lähteiden mukaan ne merkittiin kivilatomuksilla, joiden päällä oli pystykivi. Kuvien latomukset ovat Rovaniemeltä ja Posiolta, niiden merkityksestä ei kuitenkaan ole saatu varmuutta. Ainakaan ne eivät sijaitse millään tunnetulla historiallisella rajalla. Näille pystykivellisille latomuksille on ominaista, että ne sijaitsevat korkeilla vaaroilla, mutta eivät kuitenkaan niiden laella vaan noin kaksi kolmannesta korkeudesta vaaran juuresta mitattuna.

Koonilliset kivirauniot

Liekko-ojan ja Pikku-Saarijärven latomukset Kemijärvellä ja Selkäinojan latomus Rovaniemellä edustavat koonillisia kiviraunioita, jotka rakennettiin usein suuren maakiven yhteyteen. Koonilliset kivirauniot ovat Maanmittaushallituksen ylijohtaja J. Sjölinin 1895 kiertokirjeessä rakennettavaksi määräämiä kivilatomuksia, joita maanmittarit tekivät maantieteellisen kartoituksen sidemittauksia varten. Länsi-Lapissa näitä raunioita rakennettiin 1900–luvun ensimmäisinä vuosina.

Liekko-ojan latomus Kemijärvi.

Selkäinojan koonillinen kiviraunio Rovaniemeltä.

Myöhemmät rajamerkit

Myöhemmissä rajamerkeissä on usein pieni kivilatomus ja sen keskellä pystykivi. Maapalstojen välisissä rajapyykeissä on kiveen hakattuja palstojen numeroita.

Sodankylän ja Rovaniemen välisen nykyisen rajan merkki ja sen keskikivessä on teksti ”N 1849”. N ilmeisesti tarkoittaa Tsaari Nikolaita ja sen alla on merkin pystyttämisvuosi.

Tähän maapalstojen väliseen rajamerkkiin on kaiverrettu "N15".

Myöhemmin rakennetuissa rajamerkeissä on usein yksi kivikerta, jonka keskellä on pystylaaka.

Tämä rajamerkki on hienosti ladottu.

Muut kivikasat

Ihminen on kautta aikojen kaivanut kuoppia ja koonnut kivikasoja ja niiden tulkinta on usein vaikeaa. Jos kivilatomuksiin ei liity arkeologista tai historiallista taustatietoa, jäävät ne ilman selitystä kummittelemaan sekä tutkijoiden, että maallikoiden mieliin.

Jouttivaaran latomus Rovaniemen pohjoisosissa sijaitsee vaaran rinteessä. Latomus on kasattu ympäröivän maaston kivistä, joiden alkuperäisillä sijoilla näkyy vielä kuopat. Latomus on tehty suuren silmäkiven kylkeen ja kivien sekaan on laitettu myös maata.

Ranuan Petäjälammella sijaitsevassa kivirakassa on suuri pystykivi, jonka tarkoitus jää arvoitukseksi.

Ranuan Karipaljakan latomus sijaitsee tunnettujen Lapin ja Lannan rajapisteiden Kultisalmen ja Puntarikeron välimaastossa. Onko kyseessä rajamerkki ja rajan kulkusuuntaa osoittava viisarikivi?

Hienoja kivikummeleita kivirakassa. Tarkempi tarkastelu osoitti latomukset puhelinpylväiden tukiröykkiöiksi.

Kiviukko? Seita? Risti? Nyt jäitä hattuun tutkijoillekin!

- Taisto

Rajakiviä ja metsästysonnea

Karhunmetsästyksen alkaessa 20.8. Sodankylän tiimi oli Pohjois-Sallassa Naruskan-Tuntsan seutuvilla metsästämässä kahta kivilatomusta, joiden arveltiin olevan rajakiviä. Toisen latomuksista oli edellisenä syksynä löytänyt paikallinen suunnittelija ja myös toisesta latomuksesta tieto oli tullut paikalliselta taholta. Samalla löydettiin muutakin päivän teemaan sopivaa.

Kivilatomukset olivat säästyneet hakkuilta tarkkaavaisten metsätyömiesten ansiosta. Ne ovat voineet merkitä lapinkylien rajaa, vaikkakaan näiden kahden tarkoituksesta ei vielä ole tarkkaa tietoa. Sammaleesta päätellen ne eivät ainakaan kovin nuoria ole. 

Sorsatunturin lähellä oleva kivilatomus. Valkoinen kvartsikivi latomuksen päällä on myöhempi lisä.

Ahmatunturin lähellä oleva latomus oli merkitty punaisella nauhalla.

Toista rajakiveä etsiessä törmäsimme omituiseen puurakennelmaan, joka paljastui tarkemman tarkastelun myötä vanhaksi karhunloukuksi. Loukku oli osittain sortunut ja siitä oli pystyssä kaksi lyhyttä pystyriu’uista tehtyä seinämää. Kaatuneita hirsiä ja riukuja makasi epäjärjestyksessä seinien vieressä. Vastaavanlaisia karhunloukkuja on löydetty Pohjois-Sallasta myös Värriön luonnonpuiston alueelta läheltä rajaa.

Karhunloukku

Toinen metsästysaiheinen kohde löytyi noin 600 metriä karhunloukusta alarinteeseen. Kyseessä on saiho, matala hirsinen rakennelma, joka on tehty lihan väliaikaista säilytystä varten. Saihon läheisyys karhunloukkuun viittaisi metsästysonnen olleen myötä ainakin tämän kerran.

Saiho

- Aki ja Siiri, Sodankylä

Rajakiviä

Tämän kesän maastokausi on edennyt nopeasti puoliväliin. Säät ovat olleet niin hyvät ettei toimistopäiviä ole vietetty pakollisia enempää vaan maastossa on oltu lähes joka päivä.

Edellisviikolla olimme kartoittamassa erästä historiallisen ajan asuinpaikkaa Pihtiputaan itäosassa kun saimme puhelun Perälältä, eräältä paikalliselta tietolähteeltä. Hänelle oli joku laittanut tekstiviestin jossa kerrottiin projektistamme ja että Perälän kannattaisi olla meihin yhteydessä. Sovimme puhelimella tapaamisen torstaiksi, ja kun ajoimme pihaan tajusimme että kyseessä on sama henkilö joka oli auttanut Metsähallituksen arkeologeja jo muutama vuosi aikaisemmin Sydänmaan suojelualueen inventoinnin kanssa. Päätimme pian lähteä porukalla maastoon tarkastamaan tiedossa olevia kohteita, tässä tapauksessa erikoisia rajakiviä. Yleensä rajakiviä löytyy runsaasti lähinnä nykyisten rajojen taitepisteistä. Nämä kivet oli kuitenkin pystytetty etäälle nykyisistä rajoista ja lisäksi niitä oli merkillisen paljon pienellä alueella.

Suurin rajakivi ihmettelijöineen.

Tavallisesti rajan kulku merkataan kivillä taitetpisteestä taitepisteeseen. Tässä tapauksessa kuitenkin kiviä oli parin sadan metrin matkalla yhdeksän ja ne muodostivat kaaren tai epäsäännöllisen ympyrän. Kohteet sisälsivät kivipaaden jossa oli kolminumeroinen kaiverrus, sekä yleensä neljä noin 1,5 x 1,5m nelikulmion muotoon aseteltua nurkkakiveä. Kivien tarkempi funktio ja ajoitus jäi epäselväksi mutta tärkeintä on että ne ovat nyt dokumentoitu ja merkitty Metsätalouden tietojärjestelmiin jotta ne eivät vahingossa vaurioidu esimerkiksi metsänhoitotöissä.

Eräs rajakivistä. Keskellä paasi jossa numerokaiverrus, ympärillä neljä nurkkakiveä.

Kivet mitattiin, kuvattiin ja niiden sijainti merkittiin ylös. Tämän jälkeen kohteet jätettiin rauhaan odottamaan seuraavia tutkijoita ja lähdettiin kulkemaan kohti seuraavia kartoitettavia alueita.

-Ville ja Mitja, Karstula

Patikointia ja mystisiä kivirakennelmia Oratunturilla

Tällä kertaa Sodankylän alueella oli vuorossa Oratunturi, jossa tiedettiin olevan maanmittauksessa käytetty kolmiomittaustorni sekä mahdollinen rajakivi, jonka päälle on myöhemmin rakennettu kolmiomittausrakennelma.  Autolla pääsi linnuntietä mitattuna noin kolmen kilometrin päähän kohteesta. Jotta saavuttaisi tunturin laen, oli kierrettävä idyllinen Tunturilampi, kavuttava itäisen Pikkulaen päälle ja jatkettava matkaa huippuja pitkin. Vaellettavaa matkaa kertyi noin 20 kilometriä edestakaisin.

Rauhallinen Tunturilampi, jonka takana Oratunturin huippuja.

Kapuaminen Pikkulaelle vaati voimia. Rinne muodostui enimmäkseen kivirakasta, joskin välissä oli myös tiheämpää metsää. Kuitenkin tunnin kiipeämisen ja kivillä tasapainoilun jälkeen paljastui näkymä tunturin laelta. Huippuja pitkin oli suhteellisen helppo liikkua. Jatkuva auringonpaiste vaati helteellä oman osansa. Kolmen laen välissä oli metsäiset notkelmat, joissa sai nauttia heikon varjon lisäksi sääskistä, paarmoista sekä mäkäräisistä. Myös alueella pesivät linnut huutelivat närkästyneenä perään.

Huipulle päästyä löytyi sekä kolmiomittaustorni että kivilatomus. Torni on aikojen saatossa luhistunut, mutta latomus on vielä hyvässä kunnossa. Latomuksen keskellä oli riu'un tynkä, joka voi olla kolmiomittaukseen tarkoitetun tähystysmerkin jäännös.  Alueella oli useampia kiviröykkiöitä, joita ohikulkeneet matkalaiset ovat kasanneet muistoksi käynneistään.  Erikoisemmilta vaikuttivat pystyyn tuetut 1–1,5 m korkeat pitkulaiset kivet, joita löytyi useampia. Nämäkin voivat merkata jotain unohdettua rajaa. Vai liittyvätkö nekin kolmiomittaukseen?

Korkeimman huipun laella seissyt torni oli tehnyt kaikkensa.

Kivilatomus.

Tuntemattomia pystykiviä.

Matkaa päätettiin jatkaa vielä läntisimmän huipun laelle, josta löytyi hieman huterammin kasattu kiviröykkiö. Kasvillisuus tunturin laella oli erittäin niukkaa, joten kivirakennelmien ikää on hankala arvioida. Ehkä toinen rajamerkki, ehkä turistien kasaama kivikasa?

Näiden huippujen osalta tunturi oli nyt kartoitettu. Enää jäljellä oli vain kotimatka.

Myöhemmin asiaan perehdyttyä löytyi tieto Suomen polaariretkikuntaan kuuluneen geofyysikko Selim Lemströmin tutkimuksista 1880-luvulla. Lemström teki tutkimuksia Sodankylän alueella, ja hän oli rakentanut revontulikokeita varten kuparijohdinsilmukan Oratunturin laelle. Olisiko osa kummallisista kivirakennelmista jäännöksiä Lemströmin tutkimuksista?

- Aki, Sodankylä