Verevää valtionhallintoa

Vuoden 1785 tiekarttaan on piirretty vaatimattoman näköinen neliö Oulu-Kajaani -maantien varteen Muhokselle linnuntietä noin 2,5 kilometrin päähän lähimmästä talosta. Neliön yläpuolelle on kirjoitettu kaunokirjaimin "Afrättnings Platts". Paikka oli varattu Pohjanmaan rikollisista pahimmille - niille, jotka saivat sovittaa tekonsa omalla hengellään.

 

Digisalapoliisityötä. Vuoden 1773 Haxellin piirtämä Muhoksen kartta, johon on vahvistettu punaisella Oulu-Kajaani -maantie. Vihreä neliö tien varressa on Wallenborgin vuoden 1785 kartasta tähän karttaan digitoitu mestausalueen paikka.

Ruotsi-Suomessa laki oli ankara ja 1700-luvun alkupuoliskolla kuolemantuomion saattoi saada 68 eri teosta. Sellaisia olivat muun muassa tappo, murha, lapsenmurha, varkaus, eläimeen sekaantuminen, huoruus ja jumalanpilkka. Tuomion toimeenpani pyöveli eli peeveli, joka edusti lääninhallinnon alinta virkamiestasoa. Pyöveleitä oli yksi jokaista lääniä kohti ja toimialue oli laaja. Muhoksen mestauspaikalla piilukirvestä ehti käyttää kolme eri pyöveliä: Pohjanmaan läänin pyöveli Niilo Eskonpoika Rönblad sekä Oulun läänin pyövelit Carl Fredrik Strandberg ja Heikki Luohuanmäki.

Alun perin mestaustuomiot pantiin täytäntöön kaupunkien toreilla tai pitäjien kirkkojen ympäristössä. Näin tehtiin myös Muhoksella, jossa joulun alla vuonna 1758 mestattiin ja poltettiin roviolla Rovastinsaaressa lapsenmurhasta tuomittu Anna Kaisa Ruut. Tarina kertoo, että Anna oli palvelustyttönä talossa ja lapsen isä oli talollisia.

Muhos Teerikangas. Paikalla kerrotaan nähdyn "tyhjää väkeä". Hetkinen... Näetkö sinäkin kuvassa vaalean naishahmon?

Kun mestauspaikkoja ryhdyttiin pian tämän jälkeen perustamaan pelotukseksi ja varoitukseksi yleisten teiden varsille, siirtyi Muhoksenkin mestauspaikka Rovastinsaaresta Oulu-Kajaani -tien varteen nykyiselle Teerikankaalle. Alue raivattiin puista ja paikalle pystytettiin mestauspaalut. Mestauksen jälkeen ruumis jätettiin sään ja lintujen armoille siihen asti, kunnes pyöveli tuli uudelleen paikalle hautaamaan mestatun. Lain mukaan hautaus tuli tehdä mestauspaikalle.

Teerikankaalle päättyi neljän onnettoman sielun elämä. Heistä ensimmäinen oli 18-vuotias uudistilallisen poika Paavo Juhonpoika Ojala Muhoksen (nykyisen Utajärven) Sotkajärven kylästä. Häntä syytettiin eläimiin sekaantumisesta, jonka hän tunnusti. Tämä "iljettävyyden synti" oli tapahtunut tuomitun omien sanojen mukaan "Saatanan viekottelun ja painostuksen vaikutuksesta". Paavo Juhonpoika Ojala tuomittiin mestattavaksi kaulan katkaisulla ja roviolla polttamalla. Myös ne eläimet, joihin hän oli sekaantunut, kokivat saman kohtalon. Mestauspäiväksi määrättiin 29.10.1766. 

Vanhaa Oulu-Kajaani -maantien pohjaa mestauspaikan edustalla. Tätä tietä pitkin tuomitut kuljetettiin paikalle.

Mestausta varten maasto raivattiin. Nyt paikalla kasvaa Metlan tutkimusmetsää.

Pyövelin piilukirves heilahti Teerikankaalla 1700-luvulla vielä kahdesti. Tammikuussa 1774 mestattiin 46-vuotias uudistalokas Pekka Matinpoika Lehtolainen Muhoksen kirkonkylästä. Hänet tuomittiin vaimonsa kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä. Lähes kolme vuotta tämän jälkeen marraskuussa 1776 kunnostettiin mestaustelineet jälleen, kun Erkki Pekanpoika Kekkonen eli Kärnä, 24-vuotias talokas Laitasaaren kylästä, mestattiin miehentaposta.

Viimeisen kerran pyöveli saapui suorittamaan virkatehtäväänsä Teerikankaalle joulukuussa 1802, jolloin mestattiin 30-vuotias torppari Mikko Ollinpoika Tiikkaja Utajärven Niskankylästä. Asiakirjojen mukaan Mikko oli juottanut naapuritalon vävyn Aapo Kokon humalaan ja pahoinpidellyt hänet hengiltä. Tämän jälkeen hän oli yrittänyt lavastaa surman hukkumisonnettomuudeksi heittämällä ruumiin Oulujokivarteen. Kyseessä oli oikeuden mukaan palkkamurha, johon Tiikkajan oli houkutellut uhrin vaimo. Mestaus pantiin täytäntöön 18.12.1802 kello 10.

Vaikka Teerikankaalla ei enää 1800-luvun alun jälkeen päitä putoillut, herätti paikka kauhua ja pelkoa vielä yli 100 vuotta myöhemminkin. Samuli Paulaharjun haastattelema Juho Juvani kertoi vuonna 1913 alueesta seuraavaa:

"Sanotaan kalman olevan siinä paikassa. Eivät tohtineet ennen käydä siellä eikä muillakaan paikoilla, missä oli ruumista pidetty. Jos sattui koskemaan kädellä tai jalalla semmoista paikkaa, niin sylästiin siihen ja sanottiin: "Herra Jeesus, eihän tuosta mitään liene tarttunut."

Teerikankaalla kerrottiin myös kummittelevan ja alueella oli nähty "tyhjää väkeä". Kotiseutu-lehdessä vuodelta 1910 mainitaan alueella kummittelevan muuan viattomasti mestattu mies. Rauhattomia sieluja lepyteltiin rahoilla ja kerrotaan, että "kolme rahaa on pitänyt uhriksi panna siihen, jotta on päässy ihmiset kulkemahan sivu."

Mestauspaikalla kerrotaan vaeltelevan levottomia sieluja, joita lepyteltiin rahoilla. Tarkastusmatkalla ei etsinnöistä huolimatta tavattu kuin pullon henki.

Teerikankaaseen ja kummituksiin liittyy myös mielenkiintoinen sivujuonne. Mestauspaikan tuntumassa kerrotaan 1400-luvulla kulkeneen Ruotsin ja Novgorodin rajan ja paikalla olisi sen merkkinä ollut kivi, johon oli hakattu Ruotsin kruunu, Venäjän risti ja Lapin vasara. Arvellaan, että tämä Ruskonkivi tuhoutui 1950-luvulla tienrakennustöiden yhteydessä, mutta joidenkin mielestä kivi on edelleen Teerikankaalla noin 100 metrin päässä nykyisestä tiestä. Miten nämä kaksi - mestauspaikka ja rajakivi - sitten liittyvät toisiinsa? Vastaus piilee uskomuksissa. Uskottiin näet, että rajoille haudatut eivät pääsee kummittelemaan ja ihmiset olisivat näin olleet turvassa mestattujen rauhattomilta sieluilta.

Rajakiveksi uskottu kivi Teerikankaalla. Kivestä ei löydetty siihen kaiverrettuja merkkejä, joten mysteeri jatkuu.

Näiden traagisten tositarinoiden myötä toivotamme kaikille hirvittävää halloweenia! Ja muistakaa Teerikankaan ohitse seuraavan kerran kulkiessanne sylkäistä ja sanoa: "Herra Jeesus, eihän tuosta mitään liene tarttunut."

- KMO:n arkeologit

Lähteet: Mikko Moilanen, Metla ja KMO:n tarkastusmatka. Lisätietoa aiheesta: mikko.moilanen@metla.fi

Hyytäviä tarinoita talousmetsistä

Kuoleman laki

Kittilän Kuolemanlaen kämpälle tuli töihin uusi työmies. Työ oli fyysisesti raskasta ja miehet söivät joka päivä eväitään kämpällä. Tämä uusi työmies oli hyvin köyhä eikä hänellä ollut varaa eväisiin. Hän ei kehdannut kertoa tilanteestaan muille, joten muiden syödessä hän vain oli syövinään ja rapisteli eväspapereitaan. Tilanne jatkui niin kauan, että eräänä päivänä hän kuoli nälkään kämpässä. Kämpän raunioilla voi vielä tuulen huminan keskellä kuulla hiljaista rapinaa...

Kuoleman laki. Kämpän jäännös. Hei, mikä tuolla rapisi?!

Ristikuusi

Metsätyömies oli talvella v. 1927 Sallassa hiihtämässä savotan kämpille. Matkalla alkoi kovasti pyryttää ja pimeässä mies eksyi reitiltään. Myöhemmin metsästäjät, jotka luulivat ensin jäljittävänsä karhua, löysivät miehen kuoliaaksi paleltuneena puron varrelta, ilman suksia ja eväslaukkua, korpikuusen juureen tuupertuneena.

Tähän päättyi metsätyömiehen matka vuonna 1927.

Lapinkaivo

Kauhanevan maastossa lähellä Nummijärveä on pyöreä lampi, jota kutsutaan Lapinkaivoksi. Siihen liittyy ikivanhoja jo 1600-luvulta alkaen muistiin merkittyjä tarinoita. Kerrotaan, että lampeen olisi ammoin hukutettu lappalainen ja että siinä asuu kaivonhaltija, joka kysyttäessä kertoo kaivon syvyydeksi 30 kilometriä. Kerrotaan myös, että siihen on Suomen sodan aikaan upotettu venäläisen kenraalin kultaiset vaunut.

Lapinkaivo. Mikäs tuolla kimaltaa? Onko se kultaa?

Risti ja kruunu

Joskus sotien jälkeen kulki ryhmä metsätyömiehiä Ruunaalla joen rantaa noudattelevaa polkua. Oli kaunis kesäpäivä, mutta äkkiä nousi myrsky. Ryhmä kulki kohti Vastuuniemeä, jonka kärjessä odotti suojaisa kämppä. Yksi joukosta ei kuitenkaan koskaan päässyt perille, sillä salama iski jokivarren mäntyyn, jolloin sen alla kulkeneesta joukosta kuoli yksi tukkijätkä. Mäntyyn iskettiin tapahtuman muistoksi kirveellä risti ja sen alle leimakirveellä kruunu.

Risti ja kruunu. Tämän puun alle ei pidä mennä pitämään sadetta.

Kultahampaat

Sallan Karhutunturilla on ollut välirauhan ja jatkosodan aikana kenttävartioasema, jonka rakentamiseen käytettiin venäläisiä sotavankeja. Sodan jälkeen paikallinen mies oli Naruskajoella soutamassa. Mies haistoi kenttävartion kohdalla mätänevän lihan hajun ja meni rantaan. Hän löysi paikalta sotavankien ruumiita. Vainajilla oli kultahampaita, jotka mies irrotti ja pisti taskuunsa. Kotona hän laittoi ne tuvan pöydälle. Seuraavana yönä mies kuuli tuvasta kovaäänistä puhetta ja möykkää. Kun ovi avattiin, huone osoittautui tyhjäksi. Sama toistui useampana yönä. Viimein mies palautti kultahampaat vainajille ja yöllinen metelöinti loppui.

Korsu Karhutunturin kenttävartiolla Sallassa

Lopuksi kauhistuttava tarina söpöinä karvapalleroina pidetyistä liito-oravista. Ne ovat kuin Gremlinsejä! 

Vapauslehti vuodelta 1924 uutisoi seuraavaa:

"Siipioravat metsätyömiesten kauhuna

Kun Pielaveden Koivujärvellä t.k. 9 pnä propsien hakkaajat menivät metsään n.s. Ristolan maalle, niin tuli nuolen nopeudella suuri joukko siipioravia työskentelevien miesten kohdalle puihin. Miehet alkoivat oravajahdin kaataen useita kymmeniä kuusia alas, mutta oravat eivät sodassa antautuneetkaan aluksi, piileskelivät kunnes vihdoin alkoivat kiivaan taistelun vainoojiaan vastaan. Yhtäkovaa hyökkäsi koko suuri siipioravien parvi miehiä kohden, joten miesten oli tuossa tuokiossa hämmästyksestä neuvottomina peräännyttävä. Kun oravat huomasivat vahvempansa voitetuiksi, niin ajoivat pakenevia miehiä takaa noin puoli kilometriä. Äkäisimmät siipioravat tarraantuivat miesten niskohin, partoihin y.m. Miehillä oli taysi työ taistellessaan noiden pikkusoturien kanssa. Muutamia miehiä purivat siipioravat tässä kuumassa ottelussa niin että lienee ollut asiaa lääkäriin."