Kun ajattelee
kulttuuriperintöä, ei suo tule ihan ensimmäisenä mieleen sen sijaintipaikkana.
Ehkäpä juuri siksi projektissamme on inventoitu metsätalousmaiden lisäksi myös
kitu- ja joutomaita, joihin suot metsätaloudessa lasketaan. Katsotaan, onko
siellä mitään ja siellähän on!
On sanottava,
että suot eivät ole helpoimpia inventoitavia ja tottumattomalle ne voivat olla
vaarallisiakin, nimittäin:
Suo upottaa! Inga
Nieminen tutkimassa Sodankylän suota jossain Lokan länsipuolella.
Paarmapaljoutta
Sodankylän inventoinnissa.
Tätä niittylatoa
inventoitaessa ei voinut pysähtyä hetkeksikään, muuten vajosi jänkään. Vetiset suot olivat haluttuja
niittytalouskohteita, koska niillä saraheinä kasvoi parhaiten. Niitettäessä
käytettiinkin usein suksia.
Niin lähellä ja niin kaukana. Tähän tutkija tie tyyssäsi.
On soita toki
käytetty kulkureittinäkin. Tässä kuvassa pitkospuut johtavat Posiolla Mäntyjoen
uittopadolle.
Keväällä suot
ovat jäässä ja kävely kovalla pohjalla on kepeää.
Lapin jängillä etäisyydet ovat omaa luokkaansa.
Pitkospuut ovat
säilyneet suon sisässä.
Heinähaasion puut
ovat maanpinnalta lahonneet, mutta suon sisällä tolppien päät ovat kuin vastahakatut.
Suoturvetta käytettiin myös rakenteissa. Kuvan turveseinä on Rovaniemen erään tukkikämpän
kellarin seinää.
Ranualla rämeen
turve oli kerätty tervahautojen katteeksi.
Tukkisavottojen
kämpät rakennettiin usein suon tai järven tuntumaan. Suurin syy tähän oli veden
saanti. Lähimpänä vesilähdettä sijaitsi sauna, johon vesi oli kannettava. Lähde eli hete Kittilässä sijaitsevan
tukkikämpän vieressä. Lähteistä noudettiin vesi ja kylmässä vedessä myös
säilytettiin pilaantuvia elintarvikkeita.
Kämpän sauna
sijaitsee tyypillisesti suon reunassa. Tämä sauna on osittain palanut.
Vesihämähäkki tervehtii
yksinäistä jängän kulkijaa.
-Taisto
