maanantai 22. kesäkuuta 2015

Ilomantsin Muinais-Koitereella kalastettiin haukea jo noin 10 000 vuotta sitten

Muutama viikko sitten Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjien päämajan sähköpostilaatikkoon kolahti paketti Amerikasta. Muutaman klikkailun jälkeen paljastui, että pakkaus sisälsi radiohiilinäytteistä tehtyjä ajoitustuloksia, jotka yhdysvaltalainen, Miamissa Floridassa majaansa pitävä, Beta Analytic oli tehnyt kevään aikana. Miamiin lähetettyjen näytteiden joukossa oli useita kivikautisia luita Metsähallituksen vuoden 2014 Ilomantsin inventoinnista.

Ilomme oli suuri, kun huomasimme, että tulokset ovat kotimaisen esihistorian valossa varsin vanhoja ja sopivat hyvin yhteen ennakko-odotustemme kanssa. Erityisen mielenkiintoisia ovat Ilomantsin Koitereelta saadut tulokset. Lähtekäämme nyt yhdessä tutkimukselliselle kiertomatkalla Ilomantsiin, Suomen itäisimmälle suurjärvelle Koitereelle, kerimään auki järven menneisyyttä, ja tarkastelemaan sen historiaa erityisesti kesän 2014 löytöjen avulla. 


Kivinen taltta Koitereen koillispuolelta Lutinjoen seudulta.


Satasaarisen Koitereen synty ja kehitys

Koitereen synty liittyy viimeisimmän jääkauden loppuvaiheisiin Ilomantsissa. Järven kehitystä selvittäneen geologi Heikki Vesajoen (1985a, b) mukaan Koitere oli laajimmillaan heti jääkauden jälkeen ja ulottui tällöin Lieksaan asti. Sittemmin järvi on vähitellen kutistunut nykyiseen kokoonsa. Viimeisten vuosikymmenien kuluessa ihminen on tosin hiukan sekoittanut Koitereen luontaista tyhjentymisprosessia säännöstelyllään ja nostamalla vedenpintaa järvessä.


Koitere laajimmillaan Vesajoen (1985a, b) mukaan peruskartalle sovitettuna.

Miten Koitere sitten sai alkunsa? Jääkauden loppuvaiheessa mannerjäätikön sulaessa ja sen reunan siirtyessä vähitellen kohti luodetta, jäätikön eteen muodostui monin paikoin jääjärviä, jotka rajautuivat jäätikköön ja saivat vetensä jäätiköltä tulevista sulavesistä. Tällainen oli myös Koitereen alku. Valtavaan mannerjäätikköön rajautunut hyytävä järvi, joka sai merkittävän osan vesistään sulavesinä jäätiköltä, ja jonka avoimia puuttomia rantoja tuulet pieksivät.

Suomalaisten järvien erityispiirre on niiden jääkauden jälkeen tapahtunut hidas kallistuminen. Jääkauden aikana mannerjäätikön valtava paino työnsi maankuorta alaspäin ja jäätikön kadottua maankuori on pyrkinyt nousemaan takaisin ylös tasapainoasemaansa. Tämän seurauksena maanpinta kohoaa jatkuvasti Suomessa. Lähellä jäätikön keskusaluetta Pohjanlahden perukoilla nousu on nopeinta ja kauempana, esimerkiksi Ilomantsissa, nousu on hitaampaa.  Kohoamisnopeus siis vaihtelee maan eri osissa. Maan kohotessa eri tahtiin maanpinta on ajan kuluessa kallistunut ja järvien muinaiset rannat siinä mukana. Järven kehitystä voikin verrata vettä täynnä olevaan maljaan. Kun kallistamme maljaa (siis maankuorta), vesi valuu vähitellen astiasta pois. Toisella laidalla astian reuna (eli muinainen ranta), nousee vähitellen vedenpinnan yläpuolelle, ja toisella puolella astian reuna (ranta) pysyy vedenpinnan tasossa ja vesi tulvii reunan yli (rannalle). 



Esihistorian kuluessa Koitere on tyhjentynyt kuin kallistuva vesimalja.


Maankohoamisen aiheuttaman kallistumisen yleinen suunta on Etelä-Suomessa koillisesta kaakkoon, joten Koitereen koillispään ja pohjoisosien varhaiset muinaisrannat ovat nousun seurauksena jääneet kauas sisämaahan järven vähitellen tyhjentyessä sen lounaisnurkan lasku-uoman kautta.  Esihistorian ja erityisesti kivikauden tutkimuksen kannalta muinaisrannat ovat kiinnostavia, sillä rannat ovat olleet suosittuja asuinpaikkoja jo kivikaudella. 



Kesän 2014 inventointi Koitereen muinaisrannoilla

Metsähallitus inventoi kesällä 2014 Koitereen pohjoispuolisilla seuduilla vanhoja muinaisrantoja ja niiden kivikautista asutusta. Seutu on hiekkaista ja kivikautisille asutukselle täydellisesti sopivia rantoja on yltäkylläisesti arkeologille koluttavaksi. Alueelta löytyi kymmenkunta uutta kivikautista löytö- ja asuinpaikkaa. Asuinpaikkoja löytyi sekä järven luoteispuolelta nykyisen Hiienjoen seudulta että Koitereen koillispuolelta. Kauimmaiset asuinpaikat sijaitsevat nykyisin useiden kilometrien päässä järvestä. Paikkojen joukossa on kohteita muutaman kvartsi-iskoksen löytöpaikasta laajaan satojen metrien pituiseen asuinpaikkavyöhykkeeseen, jossa on asuttu kauan ja löytöjä on monella eri-ikäisellä rantatasolla. Ennakoimme, että asuinpaikat edustavat kivikauden vanhempaa puolta eli mesoliittista kivikautta. Tarkkaa käsitystä asuinpaikkojen tai Koitereen muinaisrantojen iästä meillä ei kuitenkaan tuolloin vielä ollut.


Täällä asuttiin 9700 vuotta sitten. Laaja mesoliittinen asuinpaikka-alue Hiienjoen alueella.



Koitereen palaneet luut..

Kivikautiset luut ovat säilyneet vain ”nuotion kautta” eli palaneina. Palamisen seurauksena meidän päiviimme säilyneet luut ovat tavallisesti hyvin pieneksi murentuneita kappaleita.  Ne ovat monesti varsin hankalasti tunnistettavia ja usein moni luista jää tunnistamatta. Joskus palat pysytään määrittämään kuuluvaksi esimerkiksi nisäkkäisiin tai kaloihin. Parhaimmillaan voidaan tunnistaa jopa eläinlaji.


7800 vuotta vanhoja kivikautisia luun paloja lojuu metsälaikutuksessa.


Eläinten luihin erikoistunut arkeologi Kristiina Mannermaa tutki Ilomantsista kesällä 2014 löydetyt luut. Kolmelta Muinais-Koitereeseen liittyvältä asuinpaikalta löytyi luuta ja näistä kaksi kohdetta on toistaiseksi ajoitettu. Tutkimuksessa havaittiin, että kaikilla paikoilla oli nisäkkään luita. Tarkempi lajimääritys ei ollut valitettavasti mahdollinen. Voimme arvailla, että ainakin hirvi ja majava, Suomen sisämaan kivikautisen ruokavalion kaksi päänisäkästä, ovat olleet Muinais-Koitereen asukkaiden ruokalistalla. Lisäksi Kristiina tunnisti kahden asuinpaikan aineistosta kalan luita. Näistä ainakin osa on peräisin hauesta. 


..ja Koitereen radiohiilet

Kaikilta edellä mainituilta asuinpaikoilta on tehty tai tekeillä radiohiiliajoitus. Radiohiilinäytteistä on toistaiseksi tehty neljä näytettä kahdelta asuinpaikalta Hiienjoen seudulta. Ajoitukset osoittavat, että Muinais-Koitereella asuttiin viimeistään jo noin 9800 - 9500 vuotta sitten.  Lisäksi yhden näytteen ajoitus on selvästi nuorempi (7800 vuotta). Rantakorkeuksiensa puolesta vanhimmilta asuinpaikoilta ei ole löytynyt luuta, joten näitä ei toistaiseksi ole ollut mahdollista ajoittaa tarkemmin. Kokonaisuutena voitaneen kuitenkin sanoa, että alueella on asuttu jo noin 10 000 vuotta sitten.  

Tallavaara ja kumppanit (2014) ovat julkaisseet hiljattain listan, joka kattaa pääosan Suomen vanhimmista arkeologisista radiohiiliajoituksista. Listasta havaitaan, että koko Suomesta on saatu toistaiseksi vain nelisenkymmentä Koitereen kolmea vanhinta ajoitusta vanhempaa tai iältään vastaavaa radiohiiliajoitusta. Kolme uutta ajoitusta on prosentuaalisesti mukava lisäys maamme vanhimman ajoitusaineiston joukkoon tutkimuksen käyttövoimaksi. Yksittäisiä ajoitettuja asuinpaikkoja on kuitenkin vielä vähemmän, sillä monissa tapauksissa yhdeltä asuinpaikalta on useita ajoituksia. 


Voiko asutus olla Koitereella vieläkin vanhempaa?

Veikkaukseni on, että luultavasti asutus on Koitereella alkanut jo huomattavasti aiemmin kuin nyt saadut ajoitustulokset osoittavat. Varmuutta meillä ei vielä tosin ole asiasta. Inventoinnissa kuitenkin löytyi asuinpaikkoja, jotka ovat rantakorkeuksiensa perusteella nyt ajoitettuja vanhempia. Lisäksi vanhastaan Koitereen kaakkoisrannalla tunnetaan Syväyksen asuinpaikka, josta on löytynyt piikivestä tehtyjä säleitä. Nämä saattavat vastineidensa perusteella ajoittua aivan kotimaisen esihistoriamme alkuvaiheisiin. Vastaavia löytöjä on tehty muualtakin Ilomantsista. Kuvia näistä löytyy artikkelista Manninen & Hertell 2011.

Aivan vanhimpia tunnettuja asuinpaikkoja Suomesta ovat mm. läheiset Joensuun Enon Sarvingissa sijaitsevat asuinpaikat. Näiden ajoitukset ovat alun toistatuhatta vuotta vanhempia kuin nyt Muinais-Koitereelta saadut tulokset. Välimatkaa Koitereelle on vain muutama kymmenen kilometriä, joten on hyvinkin mahdollista, että myös Koitereen rannoille asutus on tullut samoihin aikoihin kuin Enoon. 

Kuinka aikaisin asutus olisi voinut alkaa alueella? Jäätikön vetäytyminen asettaa asutuksen alkuhetkille Ilomantsissa ehdottoman takarajan. Tallavaara ja kumppanit laskivat myös, että asutus Joensuun puolella olisi alkanut viitisensataa vuotta sen jälkeen, kun jäätikkö hävisi alueelta. Muinais-Koitereella asutus olisi siis jäätikön puolesta ollut mahdollista jopa noin 1500 vuotta nyt todennettua aiemmin. Tallusteliko joku jo tämän hyytävän jäätikköön rajautuneen Alku-Koitereen rannalla? Ehkä ei, tai kenties kyllä. Tulevaisuus näyttää.


Yhteenveto

Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät raportoivat uusia radiohiiliajoitustuloksia, jotka osoittavat, että Ilomantsissa Muinais-Koitereella asuttiin ja kalastettiin jo noin 10 000 vuotta sitten. Koitere oli laajimmillaan heti jääkauden jälkeen ja vuosituhansien kuluessa alkuperäisestä Lieksaan saakka ulottuneesta Suur-Koitereesta on vähitellen tullut nykyinen täysin ilomantsilainen Koitere, suurjärvi kuitenkin sekin. Kesällä 2014 Metsähallitus inventoi Koitereen varhaisia muinaisrantoja järven pohjoispuolisilla alueilla, jossa ei ole aiemmin suoritettu arkeologisia tutkimuksia. Alueelta löytyi kymmenkunta uutta mesoliittisen kivikauden asuinpaikkaa. Koitereen jääkauden jälkeistä geologista kehityshistoriaa ja arkeologiaa tunnetaan kokonaisuutena huomattavasti heikommin kuin monien muiden kotimaisten suurten järvien, joten Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjillä on ollut jälleen onni saada valottaa omalla panoksellaan yhtä menneisyyden tutkimuskentän heikosti tunnettua osa-aluetta Suomessa. 

Kesäterveisin,
Mikke Lee


Kirjallisuutta
Tallavaara, M., Manninen, M., Pesonen, P. & Hertell, E. 2014: Radiocarbon dates and postglacial colonisation dynamics in eastern Fennoscandia. In Riede, F. & Tallavaara, M. (ed.) Lateglacial and Postglacial Pioneers in Northern Europe. BAR International Series 2599, (161-175).

Vesajoki, H. 1985a: Koitereen karttakuva kymmenentuhatta vuotta sitten. Pohjois-Karjalan luonto, Pohjois-Karjalan Luonnonsuojelupiiri ry:n vuosijulkaisu, XIV vuosikirja, (17-18).

Vesajoki, H. 1985b: Ilomantsin alueen kehitys geotieteellisen tutkimuksen valossa. Teoksessa Aho, J. (toim.) Runon ja tieteen Mekrijärvi. Joensuun yliopisto, Lappeenranta, (106-119).

Manninen, M.A. & Hertell, E. 2011: Few and Far between – an Archive Survey of Finnish Blade Finds. In Rankama, T. (ed.) Mesolithic Interfaces. Variability in Lithic technologies in Eastern Fennoscandia. Monographs of the Archaeological Society of Finland 1 (112-141)