tiistai 26. toukokuuta 2015

Pikavisiitti kaskimailla - alkavan kesän kunniaksi

Metsät ovat olleet suomalaisille tärkeä elannonlähde kautta aikojen. Metsästys, kalastus, tervan- ja hiilenpoltto sekä kaskeaminen ovat olleet vuosituhantisia metsän hyödyntämismuotoja. Metsästys ja kalastus ovat edelleen voimissaan ja elävää kulttuuriperintöämme, mutta nuo viime mainitut ovat jo lähes vaipuneet unholaan. Niitä harjoitetaan kuitenkin eri puolilla Suomea pienimuotoisesti muun muassa kesätapahtumien yhteydessä tai erilaisissa perinnettä vaalivissa maaseudun matkailukohteissa.


Poltettua kaskea röykkiöineen, taustalla kasvavaa kaskiruista ja naurista. Kuvattu Kolin kansallispuistossa viime vuosituhannen lopulla. Kuva: Jouni Taivainen.


 Kaskiruista Kolilla. Kuva: Jouni Taivainen.


Kaskiruis on monihaarainen ja siten satoisa. Kuva: Jouni Taivainen


Rukiin seassa kasvavaa kaskinaurista. Kuva: Jouni Taivainen. 


Kaskiröykkiöitä vanhassa kuusikossa Hattulan Tömäjärvellä. Päällä kasvavat kuuset ovat noin 80 vuoden ikäisiä. Kasvillisuus on lehtomaisen rehevää mikä on melko tyypillistä hämäläisille kaskimaille.


Kaskialueisiin voi liittyä raivausröykkiöitä. Se kertoo siitä, että kaskia on aikanaan käytetty pitkään ja osa on ehkä ollut jonkinlaisena peltonakin. Röykkiöiden lisäksi niiden liepeillä voi olla ns. nauriskuoppia, jotka nykyisin erottuvat  vaatimattomina pitkänomaisina painautumina. Ne muodostavat monesti ryhmiä, mutta voivat esiintyä yksittäinkin. Leveydeltään painautumat ovat tyypillisimmillään noin puolesta metristä metriin ja pituudeltaan noin kahdesta kolmeen metriin sekä syvyydeltään muutamasta kymmenestä sentistä noin puoleen metriin. Niissä on aikanaan säilytetty kaskinaurissatoa, jota on sitten haettu talvikeleillä kotiin.


 Tyypillinen naurishaudan eli nauriskuopan painanne Oriveden Siitamassa.


Naurishaudan arkeologiset kaivaukset Kalvolan Kaskenmäessä. Kuopan alkuperäinen muoto erottuu mustana maannoksena. Alunperin kuopan syvyys on monesti ollut noin metrin verran ja kuoppaan varastoidut nauriit on peitetty esimerkiksi havu- ja turvekerroksella. Vanhoja nauriskuoppia on voitu käyttää myös naurishaudikkaiden tekemiseen. Tämä oli tapana sadonkorjuun yhteydessä, jolloin herkuteltiin kollektiivisesti makoisilla nauriilla. Tässä kuopassa saattaa olla kyse juuri siitä, sillä kuopan pohjalla oli paljon kiviä ja hiiltä. Naurishaudikkaita valmistettiin nimittäin siten, että kuoppaa ja siihen ladottuja kiviä kuumennettiin tulella ja lopuksi nauriit peitettiin kuumaan kuoppaan hautumaan. Kuva: Jouni Taivainen, Museovirasto.


Kaskeaminen on ollut eri puolilla Suomea hyvin yleistä ja myös paikallisiin olosuhteisiin sopeutunutta. Suuri osa kaskista näyttää tehdyn ns. savolaisella huuhtakaskimenetelmällä, jossa kaskettiin suuria metsiä eikä tehty raivauksia. Näiden historiaa kertovatkin lähinnä paikannimet, kuten erilaiset -aho, -kaski tai -rasi liitännäiset ja ehkä hyvässä lykyssä vanhat kartat tai muut kirjalliset lähteet.


Taivalkosken Kaakkurilammen lähistöllä sijaitseva vanha kaskimetsä. Paikalle on vuoden 1864 metsätalouskarttaan merkitty kaskimaata. Nykyään paikalla ei voi erottaa minkäänlaista kaskeamiseen liittyvää merkkiä. Turpeen alta voisi kuitenkin löytyä hieman tavallista paksumpi hiilikerrostuma, eipä ehkä muuta.

- Jouni

Aiheesta lisää: 
Taivainen, Jouni 2010: Kaskiajan muistoja hämäläismetsistä.
Hirvilammi, Juha (toim.): Varhainen viljely Suomessa. ss.159-178. Suomen maatalousmuseo Sarka.