perjantai 6. helmikuuta 2015

Peräpohjan viimeinen porolappi

Kolarin kunnan eteläosassa keskellä laajaa aapasuota on korpikangas nimeltään Nälännönvainio. Alueella kasvaa synkkä kuusikko paksussa turpeessa eikä kenenkään luulisi haluavan tänne erämaan keskelle asumaan, vaan Ungan Pietipä halusi.


Nälännönvainiossa ensimmäisenä kulkijaa vastassa on hirsikehikko, joka on jäänyt korpikuusten syleilyyn.

Toinen rakennus on ilmeisesti ollut eläinsuoja, jonkinlainen navetta.

Ja kolmantena erottuu kolmihuoneisen asuinrakennuksen jäännös, jonka nurkassa on suuri uunin raunio.

Edellisten lisäksi alueella on seitsemän pientä kivikumpua, jotka ovat olleet viljelysröykkiöitä. Röykkiöihin kerättiin viljelyalueelta kivet.

Historiallisista lähteistä paljastuu, että Nälännönvainion lähes viiden hehtaarin tilan perusti Pieti Unga 1800-luvulla. Pieti oli Ruotsin Karesuandosta muuttanut poroja paimentava saamelainen.

Samuli Paulaharjun eloisa kertomus kuvaa Pietin elämää ja tuolloisia oloja seuraavasti:


"Aitolappalainen oli Kaaresuvannosta tullut Ungan Pietikin,
joka eli viime vuosisadan loppupuoliskolla Kolarissa poromiehenä.
Satoja poroja oli Pietillä itselläänkin ja satoja lantalaisporoja
paimennettavina, ja suuren tuhantisen tokkansa kanssa äijä kierteli
alituisesti Pasma-, Kontta-, Ruuhi- ja Raanujarven välisiä
sydänmaita. Ukko teki jo pikku pirtinkin Näläntöjarvelle, mutta
asusteli silti kuitenkin porojensa matkassa metsäkodassa. Pieti oli
totinen kristitty ja taitava porojenhoitaja. Muutamissa vuosissa
hän sai palkisensa pari-, kolmisataisen poromäärän nousemaan yhtä
moneen tuhanteen. Poromiehenä Pieti kuolikin yli kaksikymmentä
vuotta sitten. 

Ja ukon poika, Antti Unga, vaeltaa vielä
isäinsä jälkiä, hoitelee seitsenkymmenistä poroparttiotansa Kolarin
kiveliöissä ja asustaa sen matkassa joskus metsäkodallakin. Ukko
onkin enää ainoa aitolappalainen, joka täällä alhaalla, vanhojen
lappalaisten perintömailla, vielä elää isien tavalla.

Erämaista olivat Lapin pororaitiot tulleet, erämaissa monet
elivät koko ikänsä ja usean päivät päättyivät kiveliön kotaan.
Omia porojakin oli miltei joka raitiolla,mutta suurin osa paimennettavasta
karjasta oli lannanmiehen omaisuutta, jota lapinukko hoiteli palkkapaimenena.

Se oli sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin porolappi sai vielä vapaasti
vaeltaa metsissään ja jolloin porokarjoilla oli suurilla kairoilla
yltäkyllin maata ja laidunta. Ja voi sitä rikkautta, mikä
silloin oli kiveliöiden kansalla! Silloin oli poroja niin paljon, että
metsät vilisivät, ja lihaa oli kyllä ja rahaakin, millä ostaa. Lihava
lahtiruno maksoi vain 10—20 kruunua ja kolmella tolpalla sai hyvät
lapinkengät.

Mutta kun porottomat lantalaiset lisääntyivät ja tuppausivat
jokaiseen kiveliön kolkkaankin, niin he rupesivat kaikkia hallitsemaan
ja poromiehiä komentelemaan ja ahdistelemaan ja siitä
kävi elämä niin ahtaaksi, että porotkin viimein loppuivat. Mutta
porojen mukana katosi kaikki rikkauskin, ruoka loppui ja loppui
rahakin, kun porot ja lappalaiset hävisivät metsistä.
Oikein haikeana on monen vanhan poromiehen mieli muistellessa
mennyttä aikaa.

Mutta se aika on mennyt palaamatta koskaan takaisin, vaikka
vanhat sitä kuinka hartaasti kaipaisivat. Muinaiset porokaarteet
ovat lahoneet metsiin, sinne ovat entiset kodatkin rysähtäneet,
ja vanhoja kotasijoja löytyy miltei jokaiselta tievalta ja kangasmaalta,
kun vain rupeaa sammalta ja turvetta kuokkimaan pois.
Ja niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin
hävinnyt.

Tuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen
on vaipunut turpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa.
Tuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut
paimentolainen on häätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannan elukoita.
Huvikseen ja mielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen
metsänasukkaan on täytynyt ruveta hikipäissään möyrimään
entistä porokaarrettaan saadakseen siihen pahaisen perunapellon
ja mitättömän ohratilkkareen."


Pieti Ungalle syntyi kahdeksan lasta ja hänen jälkeläisiään asuu yhä seudulla. Nälännönvainion tila on suojeltu kiinteänä muinaisjäännöksenä ja tilalle on tehty hoito- ja käyttösuunnitelma.

Ungan Pietin tarinan myötä hyvää saamelaisten kansallispäivää!