perjantai 24. toukokuuta 2013

Sisäistä vuorikaurista (ja kulttuuriperintöä) etsimässä

Ensimmäiset päivät maastossa menevät aina eteensä tuijottaessa ja tasapainoa hakiessa. Ojien yli hypellessä tekee mieli tehdä ristinmerkki, sulkea silmät ja toivoa parasta. Kävellessä ei voi katsella ympärilleen, jollei halua löytää itseään purosta, kivenkolosta tai vaakatasosta mättäältä. Kumisaappaisiin on lisäksi aina talven aikana ilmestynyt jostakin reikä eikä mukana ole vaihtosukkia. Tätä ensimmäiset kenttätyöviikot ovat, sisäisen vuorikauriin etsintää. 
 
Tasapainon lisäksi ensimmäisellä viikolla on ehditty etsiä (ja löytää) useita kulttuuriperintökohteita. Kivikkoisesta puron varresta löytyi pienen saunan jäänteet ja pitkän hiekkatien päästä yli puolivuosisataa sitten uuteen paikkaan muutetun maatilan rakennuksia. Jälkimmäinen kohde vaati hieman salapoliisityötä, jotta vadelmapuskien, paksun heinän ja varpujen alle kätkeytyneet rakennusten jäänteet saatiin dokumentoitua.

Uskoisitko, että kuvassa keskellä on saunan jäänteet?

Varpujen alle peittynyt vanhan maatilan päärakennus. Oikealla heinän peittämä uunin jäänne.

Onneksi viikko ei ole ollut pelkkää kumisaappaiden kärkien tuijottelua, vaan aikaa on ollut pysähtyä ja katsella ympärilleen. Luonto on tällä hetkellä hienoimmillaan, kun aurinko paistaa, hyttyset ovat vielä toukkavaiheessa ja lämmintä on juuri sopivasti. Kevään ensimmäinen suolla tepasteleva kurki on bongattu ja ketunluolasto nähty.


Toukokuun auringossa kylpevä joenrantamaisema.

Luolastossa pesivät ketut.

Ihmeitä ei yhdessä yössä tapahdu, joten luvassa on vielä kompurointia ja kylmiä kylpyjä. Mutta kunhan vähän jaksaa odottaa, saa taas olla itsestään ylpeä, kun ojat, ryteiköt tai kivikot eivät enää pidättele, vaan matka taittuu vuorikauriin lailla. Ei se ulkokuori, vaan se sisäinen palo.

- Hanna, Suomussalmi